Näin kerran unta -- siit' on kauan jo --
en tiedä mikä, hetken oikkuko
sen unen taas mun mieleheni toi.
Kuin onnenmuisto sielussa se soi.
Ma kuljin niinkuin mailla autuasten,
ja kukat elon, harvoin auenneet,
kaikk' oli ympärillein puhjenneet.
Ma niitä taitoin, painoin rintaa vasten.
Ja joka kukkaselta povellain
ma yhden toivon täytetyksi sain.
Ja käteni kun ylös ojensin,
niin taivaan tähtiä ma tapailin.
Ja joka tähtöseltä totehen
yks kävi unikuva kaukainen.
Vain hetken kaiho, toivon välähdys --
koht' oli rinnassani täyttymys.
Ei mitään puuttunut mun onnestain --
ja kuitenkin ma vielä jotain hain.
Sen muistinko, ett' olin ihminen,
ett'en ma luotu ollut onnehen?
Ma kukan kalkin huulilleni vein,
join riemukylläiseksi sydämein,
ei ollut taivas taivas, maa ei maa,
kaikk' oli autuasta unelmaa.
Mut sentään, syvemmällä jossakin,
ma tunsin kuni janon kuitenkin.
Sen muistinko, ett' olin ihminen,
ett'en ma luotu ollut onnehen?
Niin kuulin lähteen äänen lähelläin.
Ma oudoin tuntein astuin sitä päin.
Sen viimein löysin, taivuin puolehen
ja huulin janoisin join vettä sen.
Ja ihme! Kukat kaikki kuihtuivat
ja tähdet sammui, kentät ihanat,
kaikk' oli poissa -- mutta salaisin
myös tyyntyi sielun jano jossakin.
Sen muistinko, ett' olin ihminen,
ett'en ma luotu ollut onnehen? --
Sa lähde tulit uumenista maan,
miss' ovat pimeys ja paine vaan,
maan kylmän veren huulilleni toit,
maan lapseks itsein tuntea sa soit.
Niin kadotessa kukkain, tähtien,
ma muistin, muistin: olin ihminen!