haluansa noudattaen, jälleen uuteen sotaan. Tällä kertaa hän
kuitenkin kerran waihetuksen wuoksi taisteli itsewaltiaan puolesta
perustuslakiaan puolustawia alamaisia wastaan! Hän näet palweli
Espanjan keskinäis=sodassa Don Carlos'in armeijassa. Loppupuolella
wuotta 1836 käwi hän Skotlannissa ystäwänsä Gordon'in luona ja eli
sitten taas muutamia wuosia Pariisissa, kirjallisia töitä harjoitellen.
W. 1840 tuli Myhrberg pitkän ajan takaa jälleen Suomeen. Hänen
sydämensä oli jo kauan aikaa ikäwöinyt omaa maata ja wanhaa äitiä.
Täällä tapahtui silloin seikka, josta on monella eri tawalla kerrottu.
Muutaman tarinan mukaan oli Myhrberg yhtenä iltana istunut
rawintolassa, jossa myös oli muutamia wenäläisiä upseereja. Ystäwät
kertoiwat keskenään tarinoita Puolan sodasta. Yksi heistä muun muassa
jutteli tuosta werisestä taistelusta Narew=joen rannalla ja warsinkin
eräästä puolalaisesta päälliköstä, jonka urhoutta kehui kehumistansa.
Yht'=äkkiä kertoja seisahtui kesken puhettansa ja katsoa tuijotti
hämmästyneenä. Hänen edessään seisoi Myhrberg, joka istuimeltaan oli
noussut, ja upseeri tunsi hänet silloiseksi wastustajaksensa. -- Toiset
taas sanowat Myhrberg'in täällä jossakin seurassa tawanneen wanhan
ylioppilaskumppanin, joka ylläkerrotulla tawalla jutteli samasta
tappelusta. Myhrberg ei silloin ilmoittanut itseään hänelle, waan oli
höyrylaiwasta lähtiessään muka lähettänyt korttinsa: Langermann. --
Eräältä Myhrberg'in likeiseltä tuttawalta on tämän kirjoittaja kuullut
kolmannen kertomuksen, joka luultawasti tarkoittaa samaa tapausta.
Myhrberg'iä oli eräässä seurassa ystäwäin kuullen ahdistettu ja
tahdottu saada kuulla juttuja Puolan retkestä. Mutta Myhrberg oli aina
waan kieltänyt käyneensäkään Puolassa ollenkaan. Yöllä, kotiin tultua,
oli hän yllämainitulle ystäwälle myöntänyt ollelensa Puolassa ja
Narew=joen tappelussa, waan lisäsi: "Mutta mitä weli A. kertoi, että
hän muka näki minut walkean hewosen selässä, walkoinen sulka lakissa,
se on tyhjää mielikuwitusta, sillä semmoista ei minulla ollut siellä."
Suomessa ei Myhrberg silloin wiipynyt kauan, sillä hän hawaitsi
olewansa epäluulon=alainen. Eipä ollut hänelle Ruotsissakaan [ennen
tännetuloansa oli hän tullut Ruotsin alamaiseksi.], johon hän täältä
läksi, pysywäisempi sija suotu. Kuningas Kaarle XIV Juhana näkyi kyllä
mieltyneen häneen ja olisi mielellään suonut hänelle jonkun wiran
likeisyydessänsä, waan ei uskaltanut siitä syystä että osallisuus
Puolan kapinassa wielä oli wereksessä muistossa. Hän tarjosi siis
Myhrberg'ille kuwernöörin (toiset sanowat: sota=wäen päällikön) paikan
Ruotsin wallan alla olewassa S:t Bartlélémyn saaressa Amerikassa.
Omasta puolestaan ei olisi Myhrberg tästä wirasta juuri huolinutkaan,
sillä wähäiset tarpeensa olisi hän ilmankin saanut tyydytetyksi, ja
mielemmin olisi hän, koska ei saanut Suomessa olla, kumminkin Ruotsissa
wiettänyt päiwänsä. Mutta sisarensa poikien tähden, jotka tarwitsiwat
rahaa tieteellisen oppinsa täydellistämiseksi, suostui hän kuitenkin
hänelle tarjottuun kunnialliseen maanpakolaisuutehen. Siellä
saaressansa istui hän sitten kuusi pitkää wuotta (1842-1848), joiden
ikäwyydet kuitenkin se arwaamaton seikka paljon huojensi, että hän
joskus sai seurustella entisen sotakumppalin kanssa, jolla nyt oli
wirka likeisessä Franskan wallan alle kuuluwassa saaressa.
Palattuansa Eurooppaan w. 1848 sai hän kohta kehoituksen uuteen sotaan
osaa ottamaan. Se tuli hänen wanhalta sotapäälliköltään Jadwier'ltä,
jolle koko Franskan woiman ylijohdon tarjoominen sodassa Saksalaisia
wastaan oli wähän aikaa puheesta ja joka taas tahtoi entistä
ajutanttiaan kumppaliksensa. Asiasta ei kuitenkaan tullut mitään, ja
Myhrberg'in omakin sota=into näkyy nyt jo olleen kylmennyt.
W. 1852 tuli hän jälleen Suomeen, enon kuoltua hänelle jäänyttä
omaisuutta perimään. Niillä asioilla Pohjanmaalla käydessään, tapasi
hän yhden lapsuutensa talonpoikaisista leikkikumppaleista Knuuttilan
omistajana. Isäntä, puheltua kaikellaisia muinaisista ja nykyisistä
ajoista, ehdoitti hywäntahtoisuudessaan wiimein ainoan tyttärensä
puolisoksi Myhrberg'ille; sillä laillahan tämä tai kumminkin hänen
perillisensä saattoi jälleen saada hänen entisen kotitalonsa omakseen.
Myhrberg kiitti, mutta sanoi asian waatiwan tarkempaa miettimistä --
warsinkin tytön puolesta. Seuraawat wuodet wietti hän weljensä luona
Espoon kartanosa samannimisessä pitäjässä liki Helsinkiä. Mutta kun
Itämaansodan aljettua Englannin ja Franskan sotalaiwastot saapuiwat
meidän rannoille, joutui hän jälleen epäluuloin alaiseksi niin että
hänen täytyi lähteä takaisin Ruotsiin, josta ei koskaan palannutkaan
enää tänne.
Loppuwuotensa wietti hän nyt enimmiten Tukholmassa, waikka myös sangen
usein matkusteli ulkomaille, monia ystäwiänsä terwehtien. Se, joka
kello 1/2 3:n aikana sattui käwelemään Kaarle XIII:n torin itäisimmässä
lehtokujassa, saattoi olla warma että hänelle siellä tulisi wastaan
pitkä, kookas wanha herra, astuen suorana, waan ei jäykkänä. Puku
osoitti wähäwaraisuutta; nuttu oli usein kowin saristunut, waan aina
kuitenkin tarkimmalla huolellisuudella puhtaaksi harjattu. Poski, leuka
sekä huulet oliwat warjotut tuuhealla, harmaansekaisella parralla; otsa
oli korkea, pään kiire paljas. Katsanto oli wakawa, teräwä, synkkä;
mutta jos joku wastaantulija terwehti, lensi samassa kaswoin yli mitä
lempein wälkähdys ja terwehdys wastattiin höyliydellä, joka näytti
tottumusta ylhäisiin, hienosti siwistyneihin seuroihin. Tämä mies, jota
oli mahdoton olla huomaamatta, astahti käwelynsä perästä likeiseen
rawintolaan, istahti pienen pöydän ääreen, wiinapöytään koskematta, ja
käski itselleen pari yksinkertaista, huokeaa ruokalajia. Tämmöiseksi
kuwaillaan Myhrberg'iä hänen wiimeisinä wuosinansa. Hän oli "oikea
Spartalainen niin mielipiteissään kuin myös kaikessa käytöksessään",
sanoi toinen hänen wanhuutensa tuttawista.
Warattomuudesta, jossa hän eli, olisi hänellä ollut tilaisuus päästä,
jos waan olisi tahtonut. Ruotsin waltiopäiwillä 1862 aiottiin nostaa
puheeksi wuotuisen eläkkeen määrääminen hänelle waltiowaroista, mutta
jäykkä suomalainen ukko, siitä kuultuansa, kielsi. "En ole semmoista
Ruotsilta ansainnut", arweli hän kuiwakiskoisesti ja uhkasi, jos ei
ehdoitusta peruutettaisi, tarjotun lahjan julkisesti hylätä. Tarkasti
ja säästäwäisesti eläen osasikin hän tulla toimeen wähillä waroillansa,
liikenipä häneltä muillekin antaa niistä, warsinkin Tukholmassa
oleskelewille Suomalaisille, jos pulaan joutuiwat. Seurusteleminen
kansalaisten kanssa muuten oli hänen rakkaimpia huwituksiansa ja
jonakin lohdutuksena siitä että hän oli omasta, armaasta isänmaastaan
erotettuna. Hywin usein, kun joku höyrylaiwa Suomesta saapui
Laiwasillan ääreen; nähtiin ukko Myhrbergkin rannalle kokoutuneessa
katselijajoukossa. Hän käwi katsomassa oliko kenties joku wanha tuttawa
sattunut tulemaan; semmoisen puutteessa hän myös helposti tutustui
outojen kanssa, kohteliaasti ja ystäwällisesti neuwoen heitä, niin että
saisiwat wiettää aikansa hyödyllisimmällä, hupaisimmalla ja
huokeimmalla tawalla.
Hywin mielellään hän tämmöisissä tilaisuuksissa puheli suomea, sillä
rakkaus lapsuutensa kieleen ei ollut hänessä koskaan sammunut. Weljensä
kanssa, silloin kun hän wiimeisellä käynnillänsä Espoon kartanossa
asui, istui hän usein pitkät yökaudet, keskustellen ja jutellen
suomeksi, suureksi ihmeeksi weljen perheelle, jotka noista puheista
eiwät woineet sanaakaan ymmärtää. Suomea oliwat myös hänen wiimeiset
sanansa kuolinwuoteella. -- Tähän asti rautainen terweytensä oli
wiimeinkin talwella 1866-67 alkanut raueta; siitä huolimatta ei tuo
wanha soturi kuitenkaan osannut noudattaa warowaisuutta. Kowalla
pakkasella meni hän saattamaan erästä Tukdolmassa kuollutta Suomalaista
hautaan; siinä tilaisuudessa hän wilustui ja lopetti lyhyt=aikaisen
taudin perästä moniwaiheisen elämänsä Maalisk. 31 p. 1867. Hautajaiset
pidettiin suurilla, yleisillä kunnian=osoituksilla. Ääretön ystäwäin,
tuttawain ynnä muun kansan joukko seurasi ruumis=waunuja; kaksi kaartin
komppaniaa marssi etupäässä, jotka, arkkua hautaan laskettaessa,
ampuiwat jäähywäis=laukauksen.
Myhrberg oli syntyperältään puoleksi Ruotsalainen, puoleksi
Suomalainen; hänessä olikin yhdistettynä molempien kansojen jaloimmat
awut, suomalaiset kuitenkin ollen woittopuolella. Ruotsalainen oli
hänen wilkkautensa, hänen seurallinen lumoustaitonsa, hänen
sankarillinen retkeilijähalunsa; suomalainen hänen wakawuutensa ja
järkähtämättömyytensä, ylenkatse, jolla hän kartti kaikkea
turhamaisuutta ja kerskailemista. Yhtähywin, waikka ylimalkaan nöyrä ja
waatimaton, osasi hän kuitenkin arwostansakin kiinni pitää. Niin esim.
oli hän kerran Ruotsissa kutsuttu päiwällisille, ja turhamielinen
emäntä wiittasi useampia nuoria, mutta korkeasukuisia wieraita
kunniasijoille; Myhrberg'in olisi tullut melkein pöydän alipäähän
istahtaa. Hän jäi seisomaan ja kun pyydettiin istumaan, wastasi hän:
"Minulle ei ole mitään sijaa jäänyt." -- Wanhoillakin päiwillään oli
hän mitä hauskimpia seurakumppaleita. Oudoille oli hän tosin monesti
wähän suomen tawalla jörömäinen, waikka kuitenkin aina kohtelias; mutta
hiukkasenkin tutustuttua ilmautuiwat hänen seuralliset awunsa
ihastuttawassa loistossaan. Sanojansa hän sääteli erittäin taitawasti
ja kertoeli erittäin hauskasti; kaikista hänen puheistaan aina näkyi
että hän oli paljon nähnyt, paljon kokenut, paljon lukenut ja paljon
seurustellut hienosti siwistyneitten, nerokkaitten ihmisten kanssa.
Etenkin puhkesi hänen henkensä koko miellyttäwäisyys ilmi, kun hän
siwistyneitä, älykkäitä naisia puhutteli. Itsestään ei häntä juuri
usein saatu puhumaan; ainoasti hywien, wanhain tuttawain seurassa
saattoi hän, muistojen elähtyessä, werestyessä, unhoittaen että hänellä
oli kuulijoita, taipua pitempiin tarinoihin, jotka silloin erittäin
taitawasti, hauskasti ja eläwästi kerrottiin, kuitenkin samassa aiwan
yksinkertaisesti ja nöyrästi, omain ansioin esiinwetämistä tarkoin
wälttämällä. Merkillistä oli että tuo wanha wapauden sankari,
osallisuudestaan wapaussotiin puhuessaan, aina lopuksi piti saarnan
wapaus=pyrintöjen joutawuudesta, jopa wahingollisuudesta; rajaton
yksinwalta se muka oli kaikille kansoille sopiwin ja hyödyllisin
hallituksen muoto. Hillimätön wallattomuus, jonka pahoja waikutuksia
hän oli ollut niin paljon tilaisuudessa likeltä katsoa, oli nähtäwästi
käynyt ukolle inhoksi ja tämä inho oli wähitellen myös tullut
wallattomuuden wiattomalle, jalolle sisärintimälle, wapaudelle osaksi.
-- Hiukan wanhallaan=olijan luonnetta osotti hän muuten muutamissa
muissakin asioissa. Hän antoi esim. kerran yhdelle weljensä sisarelle
kreikkalaisessa kirkossa wihityn pienen ristin, wakuuttaen sen olleen
hänelle suureksi suojaksi waaroissa ja toiwottaen siitä nuorelle
neidolle samaa apua.
End of Project Gutenberg's Maksimilian Aukusti Myhrberg, by Julius Krohn