I.

Vaikka ihmiset, keräännyttyänsä sadoin tuhansin pienoiselle

pinta-alalle, tekivätkin parastaan tärvelläkseen sitä maata, jonka

päällä tunkeilivat; vaikka he laskivatkin tämän maan kivillä, ettei

siinä mitään kasvaisi, vaikka nyhtivät juurineen ylös jokaisen ruohon,

joka pyrki esille, vaikka savuuttivat ilman kivihiilen ja naftan

käryllä, vaikka typistelivät puunsa luonnottoman muotoisiksi ja

karkoittivat näkyvistä kaikki eläimet ja linnut;--kevät oli sentään

kevättä kaupungissakin. Aurinko paistoi, ruoho, saatuaan kasvun vauhtia,

vihersi kaikkialla, missä sitä ei oltu irtinyhdetty, ei ainoastaan

bulevardien penkereillä, vaan katukivienkin välissä, ja koivut,

poppelit, tuomet puhkesivat liimaisiin, tuoksuviin lehtiinsä, lehmukset

paisuttivat halkeilevia nuppujansa. Naakat, varpuset ja kyyhkyset

keväiseen tapaansa jo rakentelivat iloiten pesiänsä ja kärpäset

surisivat auringon lämmittämillä seinillä. Iloissaan olivat niin kasvit

kuin linnut, hyönteiset ja lapset. Ainoastaan suuret, ainoastaan

täysikäiset ihmiset--ne yhä herkeämättä pettivät ja kiusasivat sekä

itseään että toisiaan. Ihmiset eivät ajatelleet pyhäksi ja tärkeäksi

sitä, että nyt oli tämmöinen kevätaamu, ei tätä jumalan maailman

kauneutta, joka on annettu kaikkien olentojen onneksi,--kauneutta, joka

herättää rauhan, sovinnon ja rakkauden tunteita, vaan pitivät pyhänä ja

tärkeänä sitä, minkä olivat vaan itse keksineet hallitakseen ja

vallitakseen toisiansa.

Niinpä lääninvankilan konttorissa ei pidetty pyhänä ja tärkeänä suinkaan

sitä, että kaikille eläimille ja ihmisille on annettu kevään sulous ja

ilo, vaan pidettiin pyhänä ja tärkeänä, että eilisiltana oli saapunut

numeroitu, sineteillä ja virallisilla alkukoristuksilla varustettu

paperi, jossa käskettiin kello 9:ksi aamua, tänä 28 p:nä huhtikuuta,

tuomaan oikeuteen kolme vankilassa säilytettyä tutkintovankia--kaksi

naista ja yksi mies. Toinen näistä naisista, ollen kaikkein tärkein

rikoksellinen, oli tuotava erikseen. Ja niinpä nyt tämän virkakirjeen

perustuksella, 28 p. huhtikuuta, kello 8 aamulla, astui naisosaston

haisevaan käytävään päävartija. Hänen mukanaan tuli käytävään kärsineen

näkönen nainen, jolla oli harmaat kiharahiukset ja virkanauhat röijyn

hihoissa sekä siniset reunat vyössä. Se oli naisosaston päävartija.

--Haetteko Maslovaa?--kysyi hän, lähestyessään päävartijan seurassa

erästä käytävään päin avautuvien koppien ovea.

Päävartija, kolistellen lukossa rautaisia avaimiansa avasi kopin oven,

jolloin sieltä tulvahti vielä haisevampi löyhkä kuin käytävässä olikaan,

ja huusi:

--Maslova oikeuteen!--ja jääden odottamaan sulki jälleen oven.

Yksin vankilankin pihalla oli tuore, elähyttävä henki, minkä tuuli oli

ahoilta kaupunkiin tuonut. Käytävässä sitävastoin oli painostava,

lavantautinen, ulostuksista, tervasta ja homeesta sekoittunut ilma, joka

heti masensi alakuloiseksi vastatulijan mielen. Samaa tunsi pihalta

tullut vartijanainen, vaikka oli tottunutkin huonoon ilmaan. Käytävään

päästyänsä häntä äkisti rupesi väsyttämään ja nukuttamaan.

Kopissa nousi kiire: kuului naisääniä ja paljain jaloin astumista.

--Alappa joutua sieltä, Maslova,--pian!--huusi päävartija oveen.

Parin minuutin kuluttua tuli kopista nopein askelin, äkkiä kääntyen ja

asettuen päävartijan viereen, lyhyenläntä ja hyvin kohorintanen nuori

nainen, harmaassa, valkoisen röijyn ja valkoisen alushameen päälle

puetussa mekossa. Jaloissa oli naisella liinaiset sukat ja niiden päällä

vankikengät, päässä oli valkoinen huivi, jonka alta, nähtävästi

tahallaan, oli työnnetty esille muutamia pyörylöitä mustista

kiharaisista hiuksista. Naisen kasvoissa oli ylt'yleensä se erikoinen

kalpeus, joka tavataan kauan sisällä olleiden ihmisten kasvoissa ja joka

väriltään muistuttaa perunan ituja kellarissa. Samallaiset olivat

pienet, leveät kädet ja valkonen, täyteläs kaula, joka näkyi mekon

suuren kauluksen välistä. Näissä kasvoissa, erittäinkin niiden

väsähtäneen kalpeuden vuoksi, herätti huomiota hyvin mustat, säkenöivät,

vähän turvonneet, mutta hyvin eloisat silmät, joista toinen katsoi vähän

kieroon. Hän pysyttelihe hyvin suorana, pitäen esillä täyteläistä

rintaansa. Käytävään tultuansa hän, keikahuttaen hiukan päätänsä,

katsahti suoraan päävartijan silmiin valmiina täyttämään kaikki, mitä

häneltä vaadittaisiin. Päävartija oli jo sulkemassa ovea, kun sieltä

pistihe esiin harmaahapsisen akan kalpeat, ankaran ryppyiset kasvot.

Akka alkoi jotakin haastaa Maslovalle, mutta päävartija painamalla ovea,

litisti hänen päätään ja pää katosi. Kopissa remahti joku naisääni

nauramaan. Maslova myöskin naurahti ja kääntyi sitten ovessa olevalle

pienelle ristikkoluukulle. Akka sisäpuolelta laittautui myöskin heti

luukulle ja käheällä äänellä sanoi:

--Muista, älä puhu mitään liikaa, aina vaan yhtä.

--Yhtä on mitä puhun, pahemmaksi ei tule,--sanoi Maslova päätänsä

keikahuttaen.

--Eipä tietenkään kahta,--sanoi päävartija esimiehen luottamuksella

omaan sukkeluuteensa.--Eteenpäin, mars!

Luukussa näkynyt akan silmä katosi, mutta Maslova tuli keskelle käytävää

ja seurasi nopein, lyhyin askelin päävartijaa. He laskeutuivat alas

kivirappusia myöten, kulkivat vielä pahemman hajuisen ja meluisen

miesosaston läpi, oviluukuissa olevien silmien seuraamina, ja tulivat

konttoriin, jossa jo seisoi kaksi saattosotamiestä pyssyinensä. Siellä

istuva kirjuri antoi toiselle sotamiehistä tupakinsavusta kellastuneen

paperin ja, osoittaen vankia, sanoi: »Tuoss' on.» Sotamies,--

nishninovgorodilainen talonpoika--jolla oli punaset, rokonarpiset

kasvot, pisti paperin sinellinsä hihantaitteeseen ja hymyillen iski

silmää toverilleen, leveänaamaiselle tshuvassille, tarkoittaen vankia.

Sotamiehet laskeutuivat vangin kanssa rappusia alas ja menivät

pääporttia kohden.

Pääportin suuresta ovenpuoliskosta avautui erikoinen ovi ja astuttuaan

sen kynnyksen yli pihalle sotamiehet tulivat vangin kanssa muurien

ulkopuolelle ja läksivät astumaan pitkin kaupunkia kulkien keskellä

kivikatua.

Ajurit, puotilaiset, kyökkipiiat, työmiehet, virkamiehet pysähtyivät ja

uteliaasti tarkastelivat vankia; muutamat pudistelivat päätänsä

ajatellen: »noin se käy kun käyttäytyy huonosti, eikä niinkuin me.»

Lapset katselivat kauhulla naisrosvoa, ja voivat olla rauhallisia vaan

siitä syystä, että sotamiehet kulkivat hänen jäljessään eikä hän siis

nyt voinut mitään tehdä. Joku maalainen talonpoika, joka oli saanut

myydyksi hiiliä ja lipinyt ravintolassa teetä, tuli hänen viereensä,

teki ristinmerkin ja antoi hänelle roposen. Vanki punehtui, painoi

päänsä alas ja mutisi jotain itsekseen.

Tuntien, että kaikki häntä silmäilivät, hän salavihkaa, päätänsä

kääntämättä, vilkkui niihin, jotka katsoivat häneen ja häneen kääntynyt

huomio ilahutti häntä. Myöskin ilahutti häntä tämä vankilailmaan

verraten puhdas, keväinen henki;--teki vaan kipeätä astua pitkin kiviä

kömpelöt vankilakengät jalassa, tottumattomana kävelemiseen, ja hänen

piti sentähden katsoa mihin astui ja astua niin keveästi kuin suinkin.

Jauhokaupan ohi kuljettaissa, missä kenenkään ahdistamatta tepasteli ja

kieppuili kyyhkysiä, vanki oli satuttaa jalallaan yhtä niistä; kyyhkynen

pyrähti ylös ja siipiänsä räpyttäen lensi ihan hänen korvansa ohi,

saattaen hänet tuntemaan tuulta. Hän hymähti, mutta samassa huokasi

raskaasti, kun muisti asemansa.