Oli Vihtorin päivä maalisk. 22 p:nä 1920.
Kapeana, mustana nauhana ujuttautui Jyväskylän—Haapamäen rata halki
Keski-Suomen viattoman valkeiden, pulmuspuhtoisten maisemien, ja
pitkin tätä nauhaa ponnisteli eräs rautateillämme niin tavallisista
tavarajunista kohti Jyväskylän kaupunkia.
Tavarajunat ovat luonteeltaan hiljaisia, miettiväisiä matkustajia.
Niillä on tavallisesti varattuna hyvää aikaa taipaleellensa, ja
kun keli on hyvä ja pyörät kunnollisessa voiteessa, sujuu matka
niiltä enimmäkseen melkein huomaamatta. Niillä on aikaa ihailla
luonnonkauneutta ja tuhatjärvien maan vaihtelevia maisemia, ja niillä
on aikaa vaipua runollisiin unelmiin tai filosoofisiin mietiskelyihin
maailmasta ja sen menosta jarrumiehineen ja asemapäällikköineen ja
ratainsinööreineen sekä radan varrella olevine pitkine, ruokahalua
kiihoittavine halkopinoineen. Ja jos tuollainen miettiväinen tavarajuna
olisi tutustunut Hamletiin, niin voisi se kaikessa vaatimattomuudessaan
pyytää saada kannattaa hänen huudahdustaan: »Horatio, taivaassa ja
maass' on paljon, jot'ei sun järkioppis uneksikaan!»
On kuitenkin olemassa eräs seikka, joka saa tavarajunankin heräämään
unelmistaan ja mietteistään ja palauttamaan sen takaisin arkipäiväiseen
todellisuuteen. Se seikka on _vastamäki_.
Rautatielaitoksen ylimyksillä, pikajunilla, ja porvareilla,
matkustajajunilla, ei voi olla todellista käsitystä siitä työstä ja
tuskasta, mikä proletäärisellä työn raskaan raatajalla, tavarajunalla,
on vastamäessä. Se on tavarajunan elämän ja maallisen vaelluksen
kirous ja alati ahdistava painajainen. Asemillakin seistessään ja
torkkuessaan päästää tavarajuna raskaan huokauksen edessä olevien
vastamäkien muistuessa sen mieleen. Ylempiarvoiset junat pyyhältävät
mäen päälle entisellä vauhdillaan sitä vain jonkin verran hiljentäen,
mutta hidasliikkeisellä tavarajunalla, joka päällepäätteeksi on
usein raskas kuin synti ja pitkä kuin vuosisadan molemmat puoliskot
yhteensä, on siinä täysi ja hikinen työ, jonka lopuksi monesti tulee
nöyryyttävä mäenlasku takaperin, juuri kun väsynyt ja hengästynyt
tavarajuna on pääsemäisillään mäen päälle. Jos sitäpaitsi sattuu
matkassa olemaan joku kevytmielinen ja ilkivaltainen tyhjä tavaravaunu,
joka saa suuruudenhulluuden kohtauksen ja kuvitellen olevansa raiteita
tarvitsematon loistoauto hypähtää pois kiskoilta, niin kysytään siinä
tavarajunalta sekä kestävyyttä että kärsivällisyyttä, jos mieli saada
kuormansa onnellisesti lepoasemalle.
Palataksemme takaisin lähtökohtaamme ja saadaksemme kertomuksemme
punaisen langan päästä kiinni sanomme, että oli maanantai maaliskuun
22 p. 1920, kun erään pitkän, synkkämielisen näköisen tavarajunan
nähtiin kiskovan raskasta kuormaansa muutaman vastamäen päälle Huttulan
pysäkin lähellä Jyväskylän—Haapamäen radalla. Tavarajuna oli tavallista
huonommalla tuulella, sillä lukuunottamatta sitä, että voitettavana oli
raskas ja harmillinen vastamäki, tunsi se saaneensa jonkin sisällisen
vamman tai revehtymän, jonka laatua se tosin ei voinut tarkemmin
itselleen selvittää, mutta joka erittäin kiusallisella tavalla raasti
ja pudisti sen pitkää ruumista.
Jos kiusattu veturiparka olisi voinut kääntää päätään ja katsoa
taakseen, niin olisi se syvällä suuttumuksella havainnut tuon
raastamisen ja pudistelemisen johtuvan siitä, että eräs riivattu,
henkisesti ja aineellisesti tyhjä tavaravaunu oli siinä piileviä
lurjusmaisia elkeitä ja mielitekoja noudattaen hypännyt mäessä pois
kiskoilta tehdäkseen veturin työn vielä raskaammaksi. Se kulkea
juhmuroi nyt kytkyistään muussa junassa kiinni roikkuen pitkin
radan reunaa hyppien pölkyltä pölkylle ja koettaen potkia ne irti
paikoiltaan. Omalla tavallaan se ääneen hohotti ajatellessaan, miten
se tuossa tuokiossa saa koko junan pysähtymään veturin suureksi
mieliharmiksi, ja miten paljon junamiehistö sitten saa juosta ja
puuhata ja ponnistella ja kiroilla, ennenkuin sen on onnistunut saada
vaunu takaisin kiskoille.
Mutta veturimiehet olivat onnellisessa tietämättömyydessä tästä
salajuonesta ja keskustelivat yhä edelleen kaikessa rauhassa kalliista
ajasta ja Saksan mullistuksista, vaikka heidän partansa, mikäli
heillä sitä oli, todennäköisesti tärisikin tavallista ankarammin.
Ja veturi se kiskoi hampaat irvissä, jos niin saa sanoa, kuormansa
mäen päälle ruveten sitten parantamaan vauhtiaan, ja raiteilta
suistunut tavaravaunu alkoi hyppiä entistä kovemmin ratapölkyillä ja
alkoi huomata pilansa vähemmän hauskaksi ja kaikkien sisälmyksiensä
vapisevan, ja kilometrin matkan hypittyään toivoi se, ettei olisi
poistunut noilta sileiltä ja mukavilta kiskoilta, ja kahden kilometrin
päässä päätti se tehdä elämän parannuksen, jos tästä seikkailusta
jotenkuten eheänä selviäisi, ja kolmen kilometrin matkan jälkeen se
itki ja toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään.
Veturi se vain kiskoi taakkaansa ja ihmetteli, miksi ei junamiehistö
ryhdy ottamaan selkoa siitä, mikä junaa vaivasi, ja ellei erästä yhtä
odottamatonta kuin rautatielaitoksemme historiassa ennenkuulumatontakin
tapausta olisi sattunut, niin olisi nyt Jyväskylän—Haapamäen rata
Huttulan pysäkin luona olevasta mäestä hamaan Jyväskylään saakka kuin
traktorilla kynnetty. Mutta sellainen ennenkuulumaton tapaus sattui.
Hengenhätään joutunut tyhjä tavaravaunu teki epätoivoisia ponnistuksia,
ja neljä kilometriä pitkin pölkkyjä kuljettuaan onnistui sen hypätä
takaisin kiskoille! Niin että kun juna vihdoin saapui Jyväskylän
asemalle, ei siinä mitään erikoista huomattu, ei edes tuossa tyhjässä
tavaravaunussa, joka tärisyttävien kokemustensa jälkeen jälleen seisoi
yhtä masentuneena kuin parannuksenhaluisenakin siivosti kiskoilla.
Eikä koko tapahtumasta olisi mitään koskaan tiedetty, ellei Huttulan
pysäkiltä olisi tehty Jyväskylään ilmoitus, että mikä tohelo sinne
Jyväskylään päin on kulkenut, kun kaunista ja siistiä rataa on
4 kilometrin matka revitty kuin olisi paholainen ollut siellä
anoppimuoreineen tukkanuottasilla, niin että muiden junien on
vaarallista kulkea paikan yli, ennenkuin rata on korjattu.
Mutta myötätuntoinen kiitollisuutemme seuraa tuota vanhaa, umpimielistä
veturia, joka niin uljaasti, apua saamatta, omin voimin palautti
kommunistisen tavaravaunun takaisin laillisen järjestyksen ja
velvollisuuden raiteille. Kiitoksia paljon.
(1920.)