Taas sairas jännitys laukeaa,
sydän muista ei vaivaansa tuimaa,
mi tullessa kaikkosi kauvas pois,
kai peljäten vauhtia huimaa.
Sydän tuntee voimansa nuortuvan taas,
veri virkeenä suonissa luistaa.
Menon innosta suksikin vapisee,
nyt tarvis ei kiihkoa suistaa.
Talot viimeiset ohi jo vilahti,
tiet loittoni polkemat joukkoin.
Elon äänet ei enään saavuta
mua kätkössä metsänloukkoin.
Elo toinen ehjempi, puhtaampi
tääll' ulkopuolella ajan,
monin rikkain muodoin ulottuu
taa ijäisyyden rajan.
Tähän eloon lienen kuulunut
minä myöskin kerran, luulen;
sen helmaan vielä mä palajan,
kun juhlakutsut sen kuulen,
kun kiertokulku se päättyvi,
min kautta kirkastuva
ois ijäisyys mun rinnassain,
ain' kodistaan uneksuva.
Pyhän liittoni nyt ma uudistan
ja sen pitää tahdon aina:
sun ääntäsi, luonto, ei syömessäin
elon humu unhoon paina;
se rauhaa tuoden, tuomiten
ja neuvoen soikoon siellä;
sen käskyä aina noudattaa
ma tahdon lapsen miellä.