Se taikasormus suo,
ma jolla itseni
nyt hetkeks peittää voin
eest' oman katsehen',
ja vartijani tuo,
-- syysraskas aatoksen' --
mi tylyin tuomioin
ain' riemun riistäen
mua seuraa varjonain
-- pois kuolkoon muistostain.
Nyt tahtiin aaltojen
lyö sydän huoleton!
Jo lentoon vapaasen
keveenä nouskohon
miel' alta varjojen!
Ei ijäks vangita
voi syksy sielua;
viel' ilo kukkaan saa,
jos saartaa syksykin,
ja voimin nuortuvin
käy kulku talven taa.