Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun.
Sain auringolta käskyn ja määrän
ma kukkuloille nousta elon kirkastetun
ja käydä ohi tien monen väärän.
Sen käskynsä ainiaaksi polttanut on
laintauluun mun tahtoni kerran
kuin taikakuvin kirkkaus auringon,
yön voittajan, kuoleman herran.
Sen käskyn myös kuulla moni ystävä sai,
mut eronneeks' ma heistä näen tieni.
Moni korpisoihin kohta on sammunut kai,
monen tyydytti maan ilo pieni.
Nyt äänetön on päivä ja lohduton yö
ja Tuonen lepo autuus jo oisi,
mut ylemmäksi kutsuvi auringon työ,
kuin käskynä se veressäni soisi.
Ma tunnen: mun sitoa ja päästää voi
vain auringon ylhäinen mahti;
näyt korkeat se nähdä mun sieluni soi,
sen antama on syömeni tahti.
Kuin kaikuna valkeuden kentiltä oon
välin kuullut ma riemun ja soiton.
Muu houkutus kuin hauta jo vaietkoon,
olen lapsi sen valkeuden loiton!
Sen luokse tahdon löytää mä suorimman tien,
kuin maalihinsa kiitävä nuoli.
Jos väsyn kesken, turhaan ma tuhlannut lien
kevät-aikani, mi aavikoille kuoli.