Toin syömeni templiin kerran
kuvan nuoren, säihkyvän;
sitä kaunein uskoin ma palvoin
kevätaikani herkimmän.
Ilo siit' oli liian pieni,
-- ma vieläkin pienempään
siks' ylpeenä tyytyä tahdoin.
Ja ma kielsin lempeni tään.
Ja ma templin ääneti suljin
ja harhasin maailmaan.
Kuvan unhotin, riemusta luovuin,
-- en rauhaa ma saanut vaan.
Yhä korviini templistä hiipi
suven kuolevan nyyhkytys.
-- Kovin paljon se lempeni maksoi,
kovin paljon se ylpeys.
Nyt autius templissä asuu
ja raskas hiljaisuus.
Ovet suljetut kiinni pysyy.
Ne aukiko lyö suvi uus --?
Suvi vieläkö alttarin ylle
kuvan uuden, kirkkahan tois --?
Sävelriemuun autio templi
jo puhjeta silloin vois.