VI.

Olemme matkalla takaisin majallemme ylös vuoristoon. Hän kulkee

koneellisesti, tietämättä mitä tekee. Milloin hän jätättää, milloin jää

itse jälelle. Hänelle näyttää olevan yhdentekevä, minne menee. Joskus

hän on poikkeamassa väärälle polulle, ja kun ohjaan hänet oikeaan,

tottelee hän tahdottomasti. Joskus hänen jalkansa kompastuu kiveen tai

puunjuureen, niinkuin vanhan miehen jalka. Hän ei näytä tietävän

kuiluista, joiden yli ja ohi hän astuu kapeita siltoja tai polkuja,

mutta suoriutuu niistä kuitenkin, varmasti kuin unessa. Silloin tällöin

hän huokaa raskaasti ja tuskaisesti.

Olemme tulleet ylemmän laakson suuhun, siihen, missä on aina, niinkuin

olisi siinä raja kahden maailman välillä. Siinä hän yht'äkkiä pysähtyy

ja pyörähtää päin:

--Että ne nuoret miehetkin--ne nuoret miehetkin...!

Hänen kasvonsa olivat uupuneet ja elottomat, silmät kuin autiot

ikkunat. Kuljemme taas. Yht'äkkiä hän istahtaa aiheettomasti tien

vieressä olevalle penkille ja sanoo kokoon painuen, kädet hervottomina

polvilla:

--Maailman sota ... koko maailman sota...

Ja yhtä aiheettomasti hän suoristaikse ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Sitten hän jonkin matkaa kuljettuaan jää seisomaan keskelle tietä,

kohottaa käsiään ja sanoo kuin itsekseen puhuen:

--Ne olivat kaikki siitä niin riemuissaan, kuin sen suurempi onni ei

olisi voinut maailmaa kohdata.

Sama uudistuu hetken päästä, mutta äänessä on vielä suurempi epätoivon

avuttomuus:

--Kansat vihaavat toisiaan ... kansat vihaavat toisiaan kansoina.

Kaikki oli harhaa.

Olihan se ajatus minunkin, mutta minä katsoin kuitenkin asiakseni

sanoa:

--Tämä ehkä tarvittiin, jotta kaikki sitten kerran muuttuisi

perinpohjin.

--Ei sitä tarvittu. Ette usko sitä itsekään. Miksi puhutte minulle

mieliksi, _te_ niinkuin kaikki muutkin? Ei kukaan muu ole uskonut minua

kuin Hanseli.

Hän oli purskahtamaisillaan itkuun, voitti sen ja virkkoi synkästi:

--Että semmoista saattaa tapahtua ... että Jumala sallii semmoista

tapahtua!

Tultiin siihen, missä oli tienviitta kepin päässä ja siinä kirjoitus:

"Maailman Rauhan Majalle." Hän katseli sitä hetken, noita sirosti,

hellästi kirjailemiansa sanoja, nosti sen sitten maasta ja heitti

metsään.

--Miksi otatte sen pois?

--Ei ole kenelläkään enää asiaa maailmanrauhan majalle.

Tultiin siihen, missä oli puuhun naulattuna tervehdyslauselma:

"Täyttäköön rintasi rakkaus ja rauhantunne kaikkia lähimmäisiäsi

kohtaan." Hän repäisi taulun irti, niin että naula parahti, jolla se

oli lyöty puuhun. Hän aikoi heittää senkin menemään, mutta asetti sen

sitten puun taa maahan kuin varmaan kätköön.

Seuraavassa taulussa oli kirjoitus: "Kaikki ihmiset tulevat veljiksi

kerran." Sen hän irroitti varovammin, niinkuin ei olisi kärsinyt kuulla

puun valitusta, ja kätki senkin tiepuoleen.

Tultiin taululle, jossa oli kirjoitus:

"Meitä on tässä metsässä tuhannen tuhansia puita, mutta meitä ei ole

tässä ainoatakaan, joka tahtoisi toisensa tuhota."

--Valhetta, te päin vastoin tahdotte tekin kaikki toisenne tuhota,

päästäksenne ylenemään toistenne edelle.

Hän poimi pois taulun toisensa jälkeen, kaikki nuo, jotka oli omalla

kädellään veistänyt ja maalannut ja koristanut, kunkin eri kuosiinsa,

ja siihen niin suurella rakkaudella sijoittanut--sen, johon oli

piirtänyt: "Humiskoon tämä honka sieluusi uskoa ja toivoa ja rakkautta

maailmanrauhaan"--sen johon oli piirtänyt ja maalannut sanat:

"Pyrkikööt ihmiset kilpailussa toistensa kanssa _ylöspäin_, aurinkoa

kohti, niin kasvaa heistä jokaisesta solakka huojuva honka"--sen, jossa

oli sanat: "Tukekaa toisianne pelkällä olemassaolollanne, niinkuin

mekin sillä tuemme toisiamme."

Kun tultiin taululle, johon oli kirjoitettu: "Maailmanrauha ei toteudu,

jos ei kukaan siihen usko. Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan

siihen uskoo", luki hän näin: "Maailmanrauha ei toteudu koskaan, koska

ei kukaan sen toteutumiseen usko."

--Ettekö tekään?

--En.

Mitä hän on tekevä tultuaan madonnan purolle? Puro pursusi kiven alta

yhtä kirkkaana ja solisi tien yli yhtä iloisesti kuin ennen, niinkuin

ei mitään olisi tapahtunut. Kiveä hän ei voinut kaataa, otti ainoastaan

kauhan irti kantimestaan ja kätki sen kiven alle. Lähde jäi siihen ja

sen kiveen kaiverrus: "Rauhan madonna lähettää sinua vastaan tämän

veden jatkaaksesi virkistyneenä nousuasi Hänen Pyhälle Lähteelleen."

Tuli se vaikea, jyrkkä taival, joka melkein portaana nousi madonnan

lähteelle. Levähdyspaikkana olisi siinä ollut alppiruusupengermä, josta

olisi ollut otettava kukka uhriksi alttarille. Ei kumpikaan meistä sitä

tehnyt. En minä, kun ei hänkään. Hän nousi nousemistaan ja katosi

louhukkoon.

Saavutin hänet vasta madonnan pengermällä. Hän odotti minua, sylissään

pyhän äidin ja hänen lapsensa kuva. Hän oli ottanut sen pois alttarilta

ja kantoi sitä käsillään. Oikeasta asennostaan poistettu veistos oli

kuin itsestään kangistunut ruumis, jonka jäseniä ei kukaan sen

kuollessa ole ollut oikomassa. Sen avuton ilme oli vielä avuttomampi

kuin ennen. Silmät tuijottivat ilmeettöminä ylös jylhään, karuun

vuoristoon, lapsi piti yhä toisessa kädessään rauhanpalmuaan, toisessa

maapallon kuvaa, huulillaan sama hymy kuin ennen. Sen hyvää uskoa ei

mikään ollut järkyttänyt.

--Miksi otitte sen? ... miksi se ei saanut olla siinä, missä oli?

--El siihen kukaan enää usko.

--Ettekö tekään?

--En.

--Mutta voihan vielä tulla aika.

--Se ei tule, koska ei jo tullut.

Hän kantoi sen ylös majalle, niinkuin isä hukkuneen lapsensa, verhosi

sen siellä vaatteeseen ja asetti nurkkaan vastapäätä takkaa. Sen

tehtyään hän ryhtyi tavallisiin askareihinsa, lypsi ja ruokki

elukkansa, viritti valkean ja toi minulle ruokaa, mutta ei itse siihen

koskenut.

Ryhdyin lukemaan lehtiä, joita olin ehtinyt ostaa joitakuita alhaalla

laaksossa. Hänkin otti yhden, koetti lukea, mutta jätti sen samassa.

Samoin toisen ja kolmannen. Hänessä kaivoi ja jäyti. Ajattelin, että

hänen mielialansa ja menettelynsä ylös tultaessa oli ollut hetken

heikkoutta. Ehkä se oli vain pettymyksen ensi tuska, joka oli saanut

hänet kieltämään uskonsa. Hän ehkä sen katuu ja vie huomenna madonnansa

takaisin.

Hän on siirtynyt lähemmä tulta. Hänen ennen pehmoiset, hyväntahtoiset,

melkein lapselliset kasvonsa ovat käyneet kireiksi niinkuin ankaran

vanhan vaimon. Hänen suupielissään revähtää esiin katkera piirre.

Silmissä on terävä, rasittunut kiilto. Yht'äkkiä hän puhkeaa:

--Juhlavaatteissa he menevät kirkkoon, naiset ja lapsetkin,

kostuttamaan otsansa pyhällä vihkivedellä, rukoilemaan _Jumalaa_, että

hän antaisi menestystä aseille...

Oltuaan hetken vaiti hän puhkesi taas:

--Ne eivät voi uskoa, että Jumala on yksi, koska kaikki rukoilevat

häneltä apua toisiaan vastaan. Koska voivat sen tehdä, täytyy heidän

uskoa, että heillä jokaisella on oma erikoinen jumalansa... Jos he

uskoisivat, että Jumala on kaikilla sama, eivät he uskaltaisi, toinen

toisella puolen rajan, polvistua sen yhteisen Jumalan eteen... Veli ei

uskaltaisi pyytää isältä apua veljensä, hänen toisen poikansa,

surmaamiseen... He eivät usko, että isä taivaassa on kaikkien yhteisen

isä... Ehkei hän olekaan...

Edelleen hän ajatteli ääneen, lomaan aina vaieten:

--Narri, joka uskoin ja uskottelin muille, että ihmishenki on pyhä,

että suurin rikos on tappaa ... että ihmishenkeä ei saa ottaa kukaan

muu kuin Jumala, joka on sen antanut... Narri, minä, joka pystytin

rauhanmadonnan alttarin niille, joista tappaminen on suurin hyve, pyhin

velvollisuus!

--... Se on surkea harha, että ihmiset muka ovat omaksuneet

kristinopin. Ne eivät ole edes koettaneetkaan toteuttaa sitä täällä

maan päällä. Paratiisissa oli rauha. Mutta jo ensimmäisessä perheessä

veli surmasi veljen.

Hänen näytti täytyvän saada se sanotuksi. Suurella vaivalla hän oli

saanut sen puserretuksi esiin. Useat kerrat pyyhki hän hikeä otsaltaan,

ennenkuin löysi sanat. Hän nousi, mutta jäi hetkeksi katsomaan minuun

ovensuusta, silmissä ilme, jossa oli kuin kysymystä, rukousta ja

odotusta. Sitten hän meni.

Olisiko minun ehkä pitänyt kutsua hänet takaisin ja koettaa osoittaa,

että hän oli väärässä, että kristinuskon asia ja hänen rauhanasiansa

eivät sittenkään olleet kärsineet sitä haaksirikkoa, minkä hän luuli

niiden kärsineen ... että sodan jälkeen taas tulee rauha, että maailma

sitten on sen aatteelle vain sitä alttiimpi ... että kristinopin

totuudet kyllä jo hallitsevat ja ovat aina hallinneet maailmaa ... että

pitää vain, kaikesta huolimatta, työskennellä sen hyväksi, painaa aura

syvemmälle vastaisten kylvöjen ja satojen toivossa? Oliko hänen avuton

katseensa, sanojen jyrkkyydestä huolimatta, pyytänyt minulta apua ja

tukea? Olivatko hänen sanansa olleet liioiteltuja vain sitä varten,

että minä ne sitä voimakkaammin ja vakuuttavammin kumoaisin?

En kuitenkaan voinut tehdä mitään saadakseni hänet vakuutetuksi. Oma

viikon vanha uusi uskoni rauhaan ja maailman erinomaisuuteen ja

kaikkeen siihen oli mennyt samaa tietä kuin hänenkin. Ja enemmän kuin

mikään oli hänen oma epäilyksensä nyt juuri sitä repinyt. Uskoni lippu

oli riistetty riu'ustaan niin perin pohjin, ettei siitä ollut edes

riekaleita jälellä. Hän oli oikeassa kaikessa, mitä oli sanonut. Hänen

purkauksensa oli juuri sitä, minkä täytyy purkautua sen rinnasta, joka

on täydellisesti pettynyt. Ja hyvä, että petytään. Tätä maailmaa ei saa

haaveilla paremmaksi, kuin se on. Saakaamme silmämme auki ja oppikaamme

näkemään todellisuus semmoisena, kuin se on. Oppi on ihana ja oikea,

mutta ihmiset eivät ole sitä koskaan omaksuneet. Se ei ole toteutunut

eikä ole toteutettavissa. Juuri niin, kuin hän sen itse sanoi. Jos

kristinoppi on rakkautta ja rauhaa, ei se ole sovitettavissa tämän

maailman menoon. Sen keinot eivät riitä viemään meitä mihinkään

luvattuun maahan. Jahven oppi vei tunnustajansa heidän luvattuun

maahansa. Mutta hänen ehtonaan ja vaatimuksenaan olikin, että heidän

oli hävitettävä tieltään kaikki muut kansat, vaimot ja lapsetkin, jopa

joskus elukatkin. Niinkuin turkkilaiset tekevät vielä tänäkin päivänä

Armeniassa ja muualla. Niinkuin tässä sodassa kristitytkin näkyvät

aikovan tehdä. Belgiassa ollaan jo hyvällä alulla. Niinkuin suuret

yleensä tekevät pienemmilleen. Kristuksen oppi ei ole käytännöllisesti

sovitettavissa tähän pyhään maailmanjärjestykseen. Kansojen välisiin

suhteisiin se ei ole painanut heikointakaan leimaansa. Maailma ei

missään suhteessa, silloin kun oikein kovalle ottaa, koskaan kysy, onko

sen kristittynä maailmana lupa tehdä niin. Kongresseissa, paraateissa,

juhlissa ja jumalanpalveluksissa puhutaan rauhasta ja rakkaudesta;

kansojen arkitoiminnalla, pienessä niinkuin suuressakin, on oma

erikoisetiikkansa.

Ei niistä nuorista miehistä luultavasti kukaan uskonut mitään siitä,

mitä puhui. Se oli sittenkin heillä tilapäistä tunnelmaa, huumausta, ei

muuta.

Hän tuli takaisin, istui ja tuijotti tuleen.

... Lieneekö maailmassa mikään sota alkanut tarpeettomammin,

itsekkäämmin, räikeämmin? Suurvalta kietoo vuosikymmeniä puristukseensa

pientä kansaa, anastaa sen alueita, hakee riitaa ja karkaa sen

kimppuun--vielä sittenkin, kun se jo on nöyrtynyt sen eteen maahan maan

tasalle. Siitä purkautuu vyyhti: koska yksi, niin toinenkin...

... En näe vähintäkään syytä, miksi tämän olisi _täytynyt_ tapahtua,

miksi välejä ei olisi voitu selvittää rauhallista tietä. Mikä iva

heistä, kaiken maailman kylmäverisistä, kaukonäköisistä, taitavista,

tietävistä!

... Olivat saamassa valmiiksi tämän maailmansa nuo suuret, nerokkaat

sivistyskansat--luulivat ainakin--ja olinhan minäkin luullut. Kaikki

sen aineelliset, henkiset voimat olivat kytkeytymässä siihen yhteen

suureen voimakeskukseen, joka on eurooppalainen kulttuuri,

kansainvälisyys, jonka oli luotava, uudistettava, rakennettava maailma

entistään ehommaksi ... ja sitten menevät ja särkevät juuri sen,

katkovat kaikki johdot, lyövät rikki kaikki koneet, panevat kaikki

pyörät seisomaan... Ennen hävittivät _barbaarit_ kulttuureja ...

lienevätkö _ne_ sitä koskaan tehneet, siihen kyenneet? Kulttuurien

luojat itse ne kävivät toistensa ja omienkin kulttuuriensa kurkkuun ja

kuristivat ne hengiltä, barbaarit tulivat vasta koirina haaskoille.

... Kuka lopulta voittaneekin, kulttuuri ainakin joutuu tappiolle ja

saa maksaa kulut. Sitä tässä sodassa hävitetään, jokainen laukaus

pirstoo jonkin sen arvoista.

... Joku tuossa kirjoittaa: "Välttämätön, raudankova, maailmanmenoa

määräävä laki tähän pakotti. Kansamme on lisääntynyt liiaksi voidakseen

tulla toimeen meille pantujen rajojen sisällä. Meidän täytyi murtaa

patomme, päästä väljemmille vesille." Se, väljyys, varmasti

saavutetaankin. Mitä muutakin saavutettaneen, ainakin saavutetaan se,

että taas pitkäksi ajaksi ei tule ahdasta Euroopan mantereella. Liiasta

väestä ei tule olemaan vastusta, jos kanuunat ja kuularuiskut edelleen

tekevät tehtävänsä. Kaadetaan miljoonia. Tapetaan pois toisia toisten

tieltä, harvennetaan metsää. Kansat auttavat toisiaan tämän

tarkoitusperän saavuttamiseksi. Nuo tekevät sen palveluksena näille,

nämä saman vastapalveluksena noille. Kun taudit ja rutot ja nälkä eivät

enää tee tehtäväänsä niinkuin ennen, rupeavat kansat toistensa rutoksi,

toistensa näläksi. Se on paljoa mutkattomampi metku ratkaista

yhteiskunnalliset pulmat kuin keksiä keinoja, miten elinehtoja olisi

parannettava. Rauhanystävätkin tarttuvat miekkaan. Sosialistitkin ovat

mukana rakentamassa uutta aikaansa sillä keinoin. Eipäs heitettykään

kiväärejä kasaan kasarmien pihoille. Toveri ampuu toverin, niin on

tovereita vähemmän toistensa tiellä palkkoja painamassa. Sota se nyt

siis rakentaa ihmiskunnan onnea, panee perustusta uusille aikakausille.

--Vaan ette ehkä halua kuulla tätä tämmöistä--vaikenen, jos tahdotte.

--Puhukaa vain! Kuulkoot nämä seinät senkin.

Hän sanoi niin, mutta minä näin, että hänen oli vaikea sitä kuulla. En

kuitenkaan voinut olla jatkamatta.

--Teitä siis ehkä huvittaa kuulla, mitä tuossa kirjoittaa sotaisesti

innostunut professori. "Kaikkina aikoina on historia antanut loistavia

todistuksia siitä, että sodat panevat liikkeelle suunnattomia

siveellisiä voimia, avaavat sulkeutuneita sielujen syvyyksiä, vievät

elämän mahtavasti kuohuville vesille ja antavat sille sanomattoman

suuruuden ja pyhyyden keskellä hätää ja uhreja. Tästä suuruudesta tulee

osalliseksi jokaisen yksityisen elämä, jokainen meistä kutsutaan

toiminnastaan kohoamaan korkeammalle tasolle ja vapaaehtoisesti

täyttämään sen, mitä tämä rauta-aika on oikeutettu vaatimaan meiltä

kaikilta."--Niin ne puhuvat ne, jotka näkevät suuresti ja tuntevat

syvästi ja voimakkaasti. Ja paperitraktaatit revitään ja tuomiokirkkoja

pommitetaan ja vallihautoja kaivetaan peltoihin, puutarhoihin, jopa

vainajien asumuksiinkin. Me vanhat, tunneherkät miehet täällä maailman

ullakolla, rauhoittukaamme, nukkukaamme tyynesti yömme ja herätkäämme

uuteen aamuun! Vanha uskomme on meiltä otettu, mutta meille annetaan

sijaan uusi ja ehompi. Haaveemme paremmasta maailmasta ja

täydellisemmästä ihmiskunnasta on toteutumassa. Pyhä maailmanjärjestys

on jo pantu täytäntöön siinä järjestyksessä ja kurissa, jolla sota

toimii ja jonka se jättää jälkeensä tuleville polville. Suuret,

älykkäät sivistyskansat ovat päättäneet yhdellä pikaisella otteella

päästä tätä tietä onnensa perille. He ovat siihen vuosikymmeniä

varustautuneet. Se on ollut heillä aatteellisesti valmistettu,

tieteellisesti harkittu suunnitelma. Heidän pyhin innostuksensa, heidän

terävin järkensä, heidän ammatillisin kykynsä ovat olleet siinä mukana

sitä aikaansaamassa. Mielet on aikoja sitten muokattu, jänteet ja

lihakset harjoitettu. Se on tapahtunut kaikki maailmanrauhan merkeissä.

Se on sitä, jota eurooppalaisen sivistyksen korkein saavutus, sen

42-senttinen ämyri nyt julistaa maailmalle. Sen ääni se nyt

angeluskellojen äänenä tällä hetkellä soi yli Euroopan, lännestä itään,

yli aavikoiden, vuorelta vuorelle, vieden tulevan taivaan sanomaa

maasta maahan, sekaantuen kellareissa piilevien ihmisten uniin,

opettaen heitä käsittämään onnensa ehdot, muistuttaen heitä siitä

jumalasta, jota _nyt_ on palveltava.

--Niinpä niin...

--Viekää, ystäväni, madonna ja hänen lapsensa takaisin tuonne ulos

kuuntelemaan ajan enkelikuoroa! Älkää asettako häntä entiseen

paikkaansa, pikku komeroon, mistä näkyy vain viaton vaatimaton laakso,

vaan nouskaa hänen kanssaan korkeuksiin, korppikotkan huipulle, josta

hän voi seurata tapahtumia kaikilla näyttämöillä, jonne ei kuulu

kaatuvien valitushuutoja, ainoastaan kumea, komea ammunta heidän

kunniakseen!

--Eihän...

--Koska rauhanmadonnanne teidät petti, tehkää hänestä sodan madonna!

Siellä tulee häntä ehkä pian tervehtimään ilmalaivaritari, ehkä joku

heistä, jotka antoivat hänelle edelweissuhrinsa--pyytämään häneltä,

hyvien ilmojen antajalta, suopeita tuulia ja hyvää onnea retkelleen.

Palatessaan pudottamasta pommeja sairaaloihin tai jossakin

kirkkopuistossa leikkivään lapsilaumaan tuolla alhaalla lakeudella hän

yli liitäessään muistaa häntä kukkasuhrilla kiitokseksi hyvin

suoritetusta, onnistuneesta retkestään.

Koetin taas lukea, mutta minua äitelöitti kaikki, mitä luin, varsinkin

kaikki syytökset, puolustukset ja selitykset. Tämä sota oli minusta

itsensä alkupahan ilmaus, joka ei enää ole millään ihmisvoimalla

poistettavissa, koska innostusta siihen ilmeni kansojen parhaissakin.

Oikeuden ja rauhan jumala näytti maailman alusta alkaen tehneen turhaa

työtä sen poistamiseksi. Ei näyttänyt olevan mitään, joka voisi saada

minut vakuutetuksi siitä, että maailmanmeno enää on muutettavissa.

--Te uskoitte, että se tapahtuisi uskon uudistuksen avulla.

--Sen minä uskoin.

--Ette usko enää? Ja siinä olette oikeassa. Sitä uskonuudistajaa, joka

sen tekisi, ei luultavasti tule koskaan syntymään. Kai rauha taas

palajaa, mutta niinkuin aina ennenkin ainoastaan väliaikaisesti,

seurauksena uupumisesta ja sotivien kykenemättömyydestä sotaa

jatkamaan, vaan ei suinkaan mistään vakaumuksesta, että se oli

lopetettava itsensä vuoksi, sentähden, että se semmoisenaan on

kauhistus. Mitä kaikkea sitä vastaan taas katumuksen tai innostuksen ja

herätyksen hetkinä puhuttaneekin, mitä tehtäneekin, mitkä

maailmanparantajat, apostolit ja marttyyrit sen asiaa kerran taas

ajanevatkin--vaikka tuleva rauha sitä solmittaessa julistettakoon

kuinka ikuiseksi maailmanrauhaksi hyvänsä, siihen kaikkeen ei ole enää

luottamista. Sillä olihan kaikkea tätä olemassa jo ennenkin, kaikkia

näitä: uskoa, aatetta, uskojia ja ajattelijoita ja uskon sankareita ja

aatteen ajajia, veritodistajia, henkensäkin uhraajia, rauhan erakoita,

Hanseleita ... eivätkä saaneet mitään muuta aikaan, kuin että sittenkin

puhkesi sota, jommoista maailma ei koskaan ole nähnyt.

--Niin teki, niin teki...

--Ja _kun_ niin teki, kun maailmanrauhaa siis ei synny eikä voi syntyä,

niin on samalla myös kaikki inhimillinen ja kristillinen harrastus ja

pyrkimys yleensä vain puolitekoista toimenpidettä ja kaikki sen

saavutus keskeneräistä tulosta siihen nähden, minkä täytyisi olla

kristikunnan lopullinen pyrkimys ja päämäärä; oikeuden ehdoton voitto,

sen turvaaminen niillekin, ja ennen kaikkea juuri niille, jotka sitä

enimmän kaipaavat--aseettomille ja heikoille, jotka eivät itse voi sitä

hankkia.

--Entä mitä sitten?

--Omalta kohdaltani en näe muuta kuin kuoliaaksi isketyn uskon, teidän

ja minun, joka ei ole eloon herätettävissä, ellei ihmettä tapahdu.

--Ihmettäkö! virkkoi hän kuin säpsähtäen, luoden minuun

pikaisen, välähtävän katseen, mutta sitten vaipuen takaisin

välinpitämättömyyteensä, niinkuin olisi luullut nähneensä jotakin,

mutta huomannut sen harhaksi. Sitten hän nousi ja meni ullakolle

eikä enää palannut.

Hän oli minulle viimeinen pettymys. _Hänen_ ei olisi pitänyt siihen

tyytyä, ei omaksua sitä, minkä minä. Hänen olisi pitänyt tulla uskoni

avuksi, vaikkei olisi uskonutkaan. Olihan hän uskoni isä, miksei hän

edes yrittänytkään saada lastansa henkiin? Miksi juuri hän kieltämällä

oman uskonsa oli antanut minun uskolleni lopullisen iskun? Hänen ei

olisi pitänyt poistaa viittojaan eikä ottaa pois madonnaansa siitä,

mihin hän ne kerran oli pystyttänyt. Olisivathan olleet edes

hautaristeinä muistuttamassa jostakin, joka kerran oli elänyt. Jos ei

muuna, niin edes aaveina ilkkumassa maailmalle sen häpeätä ja

alennusta... Olisi antanut _heidän_ ne hävittää.

Mutta kaipa hän oli tehnyt, mitä tunteensa oli käskenyt.

Kaipa tässä ei voinutkaan muuta.

Kai täytyy käydä, niinkuin käy. Aikahan sovittaa ja antaa anteeksi

kaiken. Ja onhan uskovalla maailmalla aina se, joka ottaa kantaakseen

sen kuorman juuri pahimmalla taipaleella: "Se oli sallittu, se oli

välttämätöntä, se oli rangaistus meidän synneistämme. Mikä ei toteudu

täällä, se toteutuu tuolla" j.n.e. Ehkä ystäväni selviytyy hänkin sitä

tietä?

Mutta saako tyytyä kaikkeen ja antaa anteeksi kaiken, minkä hyvänsä?

Eikö se tuo veltto, villaisella painava, kaikkia repeämiä kiinni kurova

oppi, eikö se juuri lopulta ole kaiken uusiutumisen ja parantumisen

pahin jarru? Saako koskaan unohtaa ja antaa anteeksi sitä, mikä juuri

nyt tapahtuu Belgiassa, Flanderissa, Reimsissä? _Ne_ siellä eivät sitä

koskaan tee. Ne sopivat vasta sitten, ne tahtovat kuulla rauhasta

puhuttavan vasta sitten, kun heidän kärsimänsä vääryys on kostettu.

Eikö henki hengestä, hammas hampaasta, viha vihaa vastaan sittenkin,

ainakin eräissä tapauksissa, ole se, joka antaa parhaan ratkaisun,

johon tulee turvautua ja jota siis on ylläpidettävä pyhänä tulena?

Mutta sehän on juuri se pohja, jolle ne, jotka sotivat, aina tahtovat

rakentaa rauhan. Sillä tavallahan ne, toisen lopullisella voitolla ja

toisen perinpohjaisella kukistamisella, juuri uskovat jakavansa

oikeutta. Ja ehkä jakavatkin joillekuille. Mutta ne, jotka jakavat

oikeutta yhden heikon puolesta, ne kieltävät sen samassa henkäyksessä

taas toiselta heikolta, siltä, jonka ovat voittaneet ja siltä, jonka

oikeuksiinsa saattaminen ei kuulu heidän etuihinsa. Ase jakaa etuja

eikä oikeutta. Ase ei koskaan kelpaa riidanratkaisijaksi. Sen tuomiosta

on aina vedottava. Mutta mihin? Johonkin korkeampaan oikeuteen? Mutta

kun sitä ei ole, kun siihen ei kukaan usko: ei, että se on ollut, ei,

että sitä tulee koskaan olemaan.

... Ellei ihmettä tapahdu?

Aikooko hän, tuo tuolla ullakollaan, sittenkin tarttua siihen

oljenkorteen? Ojentaako hän ehkä kätensä sitä kohti, ennenkuin uppoaa?

Luopiko hän uuden haaveen menetetyn tilalle, odottaako ääntä taivaasta,

enkeliä pilvistä? Näytti melkein siltä hänen ilmeestään.

* * * * *

Takkatuli valaisi viimeisellä tuikkeellaan huonetta. Sen perällä

nurkassa seisoi rauhan madonna, niinkuin erakko oli sen siihen

asettanut. Sen silmille heitetty vaate oli valahtanut pois. Se hymyili

yhä, ja sen lapsi piti yhä yhtä uskollisesti rauhanpalmuaan pystyssä.

Tekijänsä usko siinä eli, vaikkei se enää elänytkään tekijässä

itsessään. Se ei ollut mistään pettynyt eikä tule koskaan pettymään.

Sen sisaret, monet tuhannet madonnat, ovat kirkoissaan, kappeleissaan,

alttareillaan hymyilleet samaa hymyään, vähääkään häiriintymättä,

muuttamatta ilmettään, minkä taiteilijat ovat heille uskonsa hetkinä

antaneet. Niiden ympärillä, kaduilla ja toreilla, jopa niiden jalkojen

alla alttarin juurellakin on vuotanut sukuvihan ja uskonvihan veriä. Ne

on raastettu pois, unohdettu ullakoille vuosisadoiksi, löydetty, tuotu

takaisin ja panta vanhoihin paikkoihinsa hymyilemään, todistamaan siitä

uskosta ikuiseen hyvyyteen ja hellyyteen, joka oli elähyttänyt niiden

tekijät tekemään ne sellaisiksi, kuin ne oli tehty. Ja aina niitä on

tehty samanhenkisiä, samanilmeisiä kuin tuo. Se usko on aina elänyt, ei

mikään ole saanut sitä juurineen revityksi. Se on uupumatta, pettymättä

tyrkyttänyt itseään, vaikuttanut alttareilta, kappeleista,

luostareista, kammioista,--aina vain muistuttanut rauhasta ja hyvästä

tahdosta pimeimpinä, sotaisimpina perhe-, heimo ja sukukostosotien

aikoina, ja saanutkin lopulta jotakin aikaan, ei tosin rauhaa kansojen

kesken, vaan kuitenkin jonkinlaisen laillisen olotilan heidän

keskuudessaan.

Saanut rauhaa aikaan--eikä kuitenkaan mitään saanut, sillä mitä mikään

saavutus merkitsee, koska juuri raivoaa maailmansota, ennen kuulumaton?

Siitä huolimatta se tuossa vain hymyilee, niinkuin ei mitään olisi

tapahtunut.

Ja koira lepää kiehkurassa lattialla, ja kauriit saapuvat

yösyönnöksilleen.

* * * * *

Ja aamulla on, niinkuin koko maailmassa ei olisi mitään muuttunut. Ilma

on yhtä ihana, elokuun taivas yhtä kuulakka, vuorten valkeus yhtä

häikäisevä ja kaukaisuuksien sini yhtä leppoisan ystävällinen. Alhaalla

laaksossa näyttää olevan samoin kuin täällä ylhäällä. Laivat kulkevat,

ja junat ovat liikkeellä. Erakkokin toimii tänä elämänsä suurimman

pettymyksen jälkipäivänä askareissaan niinkuin ennen. Heinään hän ei

kuitenkaan tule. Menen sinne yksin. Siellä ovat talonpojat jälleen

työmaillaan, kokoamassa viimeisiä luokojaan. Työvoimia on vähemmän,

kaikki nuoret miehet ovat poissa, mutta vanhemmat miehet ja naiset

tekevät työn sitä reippaammin, niinkuin puuttuvienkin puolesta.

Vanhemmilla naisilla on rinnassa kukkakimppuja niinkuin kunniamerkkejä,

ilmaisemassa, kuinka monta heillä on poikaa sodassa. Kaikki he ovat tai

ainakin koettavat olla hilpeällä mielellä. Uskotaan, että sota päättyy

pian, että kaikki on valmiina uudeksi vuodeksi.

Kuulen parin vanhan miehen juttelevan, toisen luodessa, toisen

polkiessa heiniä latoon. He laskevat jo sodan voittoja ja tappioita.

Hotellit tulevat tietysti kärsimään matkailijain puutteesta, mutta

maamies hyötyy. Hänen tuotteensa, liha, voi, juusto tulevat olemaan

hyvissä hinnoissa, mutta varsinkin heinät. Se ei ole enää heinä, joka

tässä kahisee hangon päässä, se on hopeakuontalo, joka siinä helisee.

On kuulunut, että herttuan maat ja niiden riista julistetaan

takavarikoiduiksi, koska hän on vieraan maan alamainen. Metsästys

joutuu luultavasti vapaaksi, ja ainakin saa vuoriston vartioväki ampua

kauriita muonakseen.

--Mitä mahtanee erakko siihen sanoa?

--Äijä paha.

Sekö oli heidän pohjimmainen suhtautumisensa häneen?

Pari naista tulee puhelemaan kanssani. Kuka on vienyt pois madonnan?

Erakko itsekö? Mitä varten? He olisivat tahtoneet rukoilla häntä, että

hän soisi heidän aseilleen pikaisen voiton.--Kuinka te voisitte rauhan

madonnalta semmoista rukoilla?--Koska pikaista voittoa seuraisi

pikainen rauha. Sitten ei koskaan enää syttyisi sotia, kun me olisimme

kukistaneet kaikki vihollisemme; ei kukaan heistä enää voisi aloittaa

sotaa meitä vastaan, kun he kaikki olisivat kukistetut. Pyytäkää häntä

panemaan rauhan madonna siihen, missä se oli.--Voittehan rukoilla sitä

muilta madonnilta.--Täytyy rukoilla kaikkia madonnia, kaikkia pyhiä

täytyy rukoilla. Kaikki pyhimykset ovat rukoiltavat meidän puolellemme.

Sen verran he olivat selvillä siitä. Se oli _heidän_ käsityksensä

erakosta ja hänen aatteestaan.

Oli hänellä sittenkin ollut oikea vaisto korjatessaan pois madonnansa.

* * * * *

Jäin sinne, kun en tiennyt, minne muuannekaan menisin. Kotimaahan

olivat tiet toistaiseksi tukossa. Täällä sain nähtävästi olla rauhassa.

Vuorillemme tuli talvi pian, käärien vaippaansa ensin ylemmän

vuoriston, valahtaen sitten meidän yllemme ja levittäen viimein

liepeensä laaksoon asti. Pian istuimme siellä kinosten keskessä

niinkuin pakopirtillä ennen, eristettyinä kaikesta, mutta tuntien ja

aavistaen kaiken kaameuden ja onnettomuuden olemassaolon. Olemme kuin

langattomassa yhteydessä ampumahautojen kanssa kaikilla rintamilla.

Kuulemme kanuunain paukkeen, kuularuiskujen rätinän, huudot, korinat ja

valitukset. Joskus saamme tukun sanomalehtiä, joita meille laaksosta

tuodaan. Ajatuksillamme ei ole muuta suuntaa kuin sota. Jos ne joskus

poikkeavatkin muuanne, palaavat ne kuitenkin heti sinne takaisin. Ja

aina nousee kysymyksiä, vanhoja ja uusia, tuskaisia ja turhia, joihin

ei koskaan tule vastausta.

Mitä varten tämä palo sytytettiin? Mitä aiotaan sillä saavuttaa, jota

ei olisi voitu saavuttaa ilman sitä? Miksi aatteelliseksi hyväksi

vuotaa kaikki tuo veri? Uhkasivatko jotkut persialaiset jotakin

Hellasta? Ovatko nyt mitkään Alankomaat olleet pakotetut luomaan

espanjalaisten sortajainsa iestä? Ahdistiko puolikuu ristiä? Onko

ajettavana minkään uskonvapauden tai orjain tai muiden vapautuksen

asia? Kun luen heidän tarkoituksistaan, on minusta, niinkuin he

itsekään eivät olisi niistä selvillä. Niitä on heillä joka päivä jokin

uusi. Kaikki sanovat tahtoneensa sitä estää. Kaikki olivat siihen

pakotetut. Kaikki syyttävät toisiaan ja pesevät kätensä. Ei kenelläkään

ollut siis _niin_ tärkeätä asiaa, että hän ehdoin tahdoin olisi

tahtonut viedä sen sodan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sota oli

yllätys ja erehdys. Mutta jos tuli erehdys, miksi he eivät siitä

lakkaa?

Jos maailma nykykannallaan ollen ei vielä saanut järjestetyksi

asioitaan ilman sotaa, jos ihmiskunnan, umpikujaan joutuneena, täytyi

siitä ulos päästäkseen murtaa tiensä väkivalloin, miksei silloin yhtä

hyvin puhjennut se suuri luokkataistelu, jota on odotettu ja pelätty,

se orjain ja kurjain kapina--tasaamaan tavaroita ja jakamaan maita? Se

ei puhjennut, mutta sen sijaan rahaton ja maaton rahvas antaa

ainoansakin, henkensäkin, rahan ja tavaran ei tasaamiseen, vaan

kasaamiseen entistä epätasaisempiin röykkiöihin. Mutta ehkä puhkeaa

vielä sekin sota? Koko maailman Sedania seuraako koko maailman

kommuuni? Onhan nyt opetettu kaikissa maissa vetoamaan väkivaltaan ja

voimaan korkeimpana oikeutena. Entä kun käsipommit ja myrkkykaasut

joka miehen kädessä alkavat työnsä kadunkulmissa ja bulevardien

risteyksissä, yhtä haavaa joka pääkaupungissa.

Enkä kuitenkaan voi olla joskus tekemättä laskelmia siitä, mitä kukin

lopulta tästä sodasta hyötyy. Yllätän itseni ajattelemasta: jos se

voittaa, seuraa siitä se ja se;--jos se ja se joutuu tappiolle, on se

sille ja sille asialle eduksi. Mitä toiveita on minulla, kuinka soisin

käyvän? Jos uskoisin madonnan voimaan, jos uskoisin hänen voivan antaa,

mitä pyydän--mitä häneltä pyytäisin? Viritän itseni tuntemaan ja

toivomaan sen mukaisesti, arvioimaan sen mukaisesti voittoja ja

tappioita, etenemisiä ja peräytymisiä.

Mutta saako kukaan ottaa omaksi hyväkseen mitään, mikä ehkä on

saavutettu toisten häviöllä ja silpomisella? _Heidän_ täytyy ensin

saada hyvityksensä, kävi miten kävi, _oikeuden_ täytyy ensin voittaa

siellä, missä sitä on räikeimmin rikottu. Paperitraktaattien, juuri

niiden täytyy saada tehonsa takaisin. Muut voivat odottaa. Ei kukaan

heikko saa ottaa mitään keneltäkään, joka on muilta heikoilta

ryöstänyt, ei mitään kädestä, joka on tahrattu toisten heikkojen

vereen... Minä kuulen, kuinka minulle jossakin nauretaan:--Kyllä sitten

saavat osapuolet odottaa ... mitä se heihin kuuluu ... mitä sillä on

väliä, mitenkä ja keneltä--kunhan--?

Ehkei olekaan, niinkuin maailma nyt on järjestetty. Mutta maailmahan

olikin järjestettävä kokonaan _toisin_. Siinä järjestämisessä voi olla

mukana ainoastaan se, joka ei ole ollut mukana järjestämässä, niinkuin

sitä nyt järjestetään, ja siitä hyötymässä...

El kenenkään sotivan asia voi olla niiden asia, jotka eivät sotaa

hyväksy. Sillä he kaikki taistelevat turhaan, mistä taistellevatkin,

kaatuvat hyödyttömästi, minkä hyväksi luullevatkin kaatuvansa. Maailman

urhoollisimpien, parhaimpien, nerokkaimpien veri vuotaa siis

juoksuhaudoissa hukkaan. Mutta koska kerran tahtovat, niin taistelkoot,

kaatukoot...

Kun edes saisi sydämensä turtumaan siihen, kiedotuksi ympärilleen

välinpitämättömyyden ja unhotuksen vaipan, niinkuin se, joka peittää

nuo autiot vuoret. Kun voisi päästä kaikesta ajattelemalla: sotikoot,

tapelkoot, mitä se minuun kuuluu! Ennen kaikkea--kun saisi mielestään

pois sen, mitä oli uneksinut ja uskonut.

Mutta kun yö ja ympäristö ovat hiljaisimmillaan, tulevat lempiaatteet

ja mielihaaveet, niinkuin ei mitään olisi muuttunut, kehien eteen

kaiken, mitä muinoin oli maailmanrauhasta ja sen mahdollisuudesta

runoillut ja miten sitä rakennellut.

Mitä kaikkea olikaan siellä ravintolan edustalla, seuratessamme

liikettä kahden tunnelin suulla, päätelty maailmanliikenteestä,

maailmanjärjestyksestä, ihmiskunnan rauhallisista yhteisharrastuksista,

kansojen veljeydestä, koko sivistyneen maailman yhteenkuuluvaisuudesta,

sotien ja vihollisuuksien mahdottomuudesta--mitä olikaan siinä puhuttu

kansainvälisten ennakkoluulojen häipymisestä: kuinka on jo syntymässä

kansojen yhteinen yläluokka, joka johtaa niitä rauhan hengessä ja

pakottaa ne omien etujensakin vuoksi olemaan veljiä ja sillä tavoin

suhtautumaan toisiinsa!... Johan ne nuoret miehet--se kirkassilmäisin,

hehkuvaposkisin niistä, johan hän oli luullut pikajunan nopeudella

rientävänsä siihen ihannemaahan, tuhatvuotiseen valtakuntaan, jossa ei

ole sotia, ei ruttoja, ei kärsimyksiä, tuskin kuolemaakaan... Minäkin

uskoin heihin, sillä mikseivät ne tuollaiset rotukansat, älykkäät,

voimakkaat, saatuaan aikaan sen, minkä jo ovat saaneet, voisi saada

aikaan vielä enempääkin, toteuttaa älyllään, tarmollaan ja hyvällä

tahdollaan viimeisimmät, huimaavimmat suunnitelmansa, saavuttaa mitä

huippuja hyvänsä!

Sitten retkeni tänne ylös sinä heleänä, aatepuhtaana, sointuvana

sunnuntaina, kun erakon rauhanviittojen välitse hiljalleen nousin ja

melkein tietämättäni omistin hänen uskonsa sen ilman mukana, jota

hengitin, puhdistuen epäilystäni, niinkuin veri puhdistuu pahoista

aineksistaan auringon ja vuoriston ilman vaikutuksesta...

Ja sitten niiden herkkien nuorten miesten innostus tässä tämän takan

ympärillä, jota hän piti vireillä keräämillään kuivilla kanervilla--

heidän hehkuvat puheensa, aatteet, jotka uskoin olevan ei ainoastaan

heidän vaan koko maailman parhaan nuorison, joka vuorostaan oli saanut

ne maailman jaloimmilta miehiltä, suurimmilta ajattelijoilta,

runoilijoilta ja tietäjiltä--koko se ilta ja yö. Ja erakon usko, että

hänen madonnansa on jumalolento, jota jo palvellaan ja jonka

tunnustajia pian on oleva kaikissa maissa...

Kaikki se oli joskus ollut olemassa. Eikä se aika ollut mikään

kaukainen aika, ei mikään hämärä, ihannoimalla luotu arkadinen

muinaisuus, vaan äsken totena ja uskottavana eletty. Miksi siitä ei

enää ole mitään jälellä! Miksi se oli harhaa!

Vaan eikö siitä todellakaan ole mitään jälellä? Onko se sittenkään

harhaa?

* * * * *

Kuluu viikkoja, en tiedä oikein miten. Mitä muuta koettanenkin ajatella

ja kuvitella, ajatus päättyy aina lopulta näihin yksiin ja samoihin:

upotettuihin valtamerilaivoihin ... miinoihin ajaneisiin

risteilijöihin, jotka iskun saatuaan korskahtavat pystyyn ja kerran

leimahtaen katoavat kuin meteori veteen ... hävinneisiin vedenalaisiin,

joiden viimeisestä hengenvedosta tuo tiedon vain pinnalle pulpahtava

rasvakupla ... juoksukaivantoihin, joiden pohjaan tuon tuostakin nuori

mies, joku kansansa parhaista, tuuskahtaa tähystystelineeltään, punaten

verellään sen lumisohjuisen veden... Nuo kuvat käyvät pysyväksi

painajaiseksi, tullen milloin missäkin muodossa, ei vain öin, vaan

myöskin päivin.

Emme näistä emmekä juuri muustakaan enää puhu. En tiedä, mitä ystäväni

oikein miettii ja tuntee, mille kannalle hän lienee kehittynyt.

Kieltääkö hän yhä. Eikö hänelle ole vähääkään valjennut? En ole kuullut

hänen edes rukoilevan, niinkuin hän teki ennen, joka aamu ja ilta.

Ovatko hänen ja hänen Jumalansa välit kokonaan katkenneet? Hän ei näytä

saavan rauhaa missään. Usein hän on päiväkausia poissa, koiransa kanssa

vuoristossa, muka eksyneitä etsimässä, mutta ketään tapaamatta, sillä

eihän siellä nyt kukaan liiku eikä tarvitse apua. Mutta hänen

nähtävästi täytyy saada olla liikkeellä, viihdyttämässä edes sillä

tavoin sisäistä kipua, jota hän ei osaa lieventää valittamalla eikä

toiselle tulkitsemalla.

Hänen madonnansa seisoo yhä hylättynä nurkassa, peite yllään, samalla

paikalla, mihin hän on sen asettanut. Ollaan joulussa, sen aaton ilta

hämärtää. Hän kävelee edestakaisin lattialla, harhailevin askelin. Hän

pysähtyy madonnansa eteen, koskettaa peitettä, ikäänkuin aikoisi nostaa

sen pois, mutta ei tee sitä, puhaltaa pölyä sen päältä, tasoittelee sen

laskoksia, jättää sen siihen ja jatkaa kävelyään.

Sivuutamme pyhät, niitä millään tavoin erikoisemmin merkitsemättä--kun

ei hän, en minäkään,--niiden tuottamatta mitään muutosta oloihimme ja

mieliimme. Tulee uudenvuoden päivä. Hän ei toivota minulle hyvää

uuttavuotta enkä minäkään hänelle. Hänen näyttää olevan yhä vaikeampi

olla. Nyt hän ei enää mene ulos, vaan lepää vuoteessaan tai istuu,

missä sattuu, pitkät ajat eteensä tuijottaen; antaen minun hoitaa

pienet tehtävämme, elukkain ruokinnan, heinäin kantamisen alempaa

ladoista ja puiden pilkonnan.

Ollaan loppiaisessa. On kirkas, kaunis aamu. Räystäs jo tippuu päivän

puolella.

--Nythän on kolmen kuninkaan ja Betlehemin tähden päivä ... vapahtajan

pakanoille ilmestymisen juhla, sanon, jotakin sanoakseni.

Silloin hän lavitsaltaan ponnahtaen, luoden yltään kuin painon,

puhkeaa:

--Minä en jaksa ... en jaksa olla siihen uskomatta!

--Maailmanrauhanko mahdollisuuteen?

--Minun täytyy siihen uskoa!

--Huolimatta kaikesta?

--Kaikesta huolimatta minun täytyy siihen uskoa. Ei se voi olla harhaa.

Oli väärin, mitä sanoin. Koska Hanselikin... Se ei toteudu, jos ei

siihen kukaan usko... Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen

uskoo.

Hänen silmissään oli taas sama haaveellinen ilme, mikä niissä oli ollut

ennen. Otsan rypyt olivat samassa kuin silinneet ja piirteet

pehmenneet. Vapauttavalla liikkeellä hän nosti repun selkäänsä ja

riensi alas kylään, jossa hän ei ollut käynyt sitten sodan puhkeamisen.

Hän siis uskoo taas. Maailmanrauha oli ollut mahdoton, nyt se taas on

mahdollinen. Hänen sielunsa on ollut poissa liitoksistaan, nyt se on

jotenkuten päässyt jälleen sijoilleen.

Mitä on tapahtunut, mikä ihme on saanut sen aikaan? Ainoastaan tarve

uskoa siihen, mahdottomuus olla siihen uskomatta. Ei mitään uutta

asianhaaraa ole tullut lisäksi. Mutta hän ei jaksa muuta, hän uskoo

sentähden, että hänen täytyy, ja hän voi tehdä sen sentähden, että hän

tahtoo. Uskominen on hänelle elinehto.

Hän tukehtuu, jos ei saa hengittää sen ilmaa.

En oudoksu sitä. Minusta on luonnollisin asia maailmassa, että hän taas

uskoo. Hänen tietysti pitää uskoa--juuri kaikesta huolimatta. Ja

minussa on heti tarve uskoa niinkuin hän. Minulle tapahtuu taas, mikä

oli tapahtunut entisen uskovaisen ystäväni suhteen: jos joku olisi

tullut vastaväitteineen, olisin käynyt niitä kumoamaan, vaikka ne

olisivat olleet omanikin. Miksi juuri tämä sota riistäisi

maailmanrauhan ystäviltä uskon sen toteutumisen mahdollisuuteen enemmän

kuin muutkaan sodat, jotka eivät ole voineet sitä järkyttää? Onhan aate

ollut aina olemassa, onhan usko siihen ja toiminta sen hyväksi

lakkaamatta kasvanut, sota sodalta.

Olisin tällä kertaa ennen kaikkea sanonut, että usko jonkin aatteen tai

asian tulevaisuuteen on mitä hirmuisin ase sen puolesta, koska se

jäykkänä, itsepintaisena ei säiky mitään syitä ja vastuksia, ei anna

minkäänlaisten tosiasiain järkyttää itseään, ei pelästy mistään

kärsimistään tappioista, vaan uurtaa uurtamistaan vuosisatojen

vallihaudoissa, kaivannoissa ja katakombeissa, nostaa sata päätä, kun

yksi katkaistaan, voittaa lopulta ja rakentaa, ei linnaa pilviin, vaan

pyhän Pietarinkirkon juuri sen sirkuksen sijalle, missä uskovia kerran

poltettiin ja teurastettiin...

* * * * *

Illan suussa hän palasi, temmaten kiireesti oven auki, silmät säteillen

ja posket hehkuen.

--Mitä on tapahtunut? Onko rauha tehty?

--On tapahtunut paljoa enemmän!

Hän ojensi minulle sanomalehden ja näytti paikan, josta minun oli

luettava. Luin: "Keskellä sodan kauhuja on mieltäylentävää saada

tietää, kuinka joulua vietettiin länsirintamalla, eräällä sen

englantilais-saksalaisella osalla. Siitä antavat tietoja monet

englantilaisten upseerien ja sotilaiden kirjeet, joita on julkaistu

englantilaisissa lehdissä. Nämä tiedot osoittavat, että ihminen

sittenkin on ihminen ja että tänä äärimmäisen vihan ja vihollisuuden

aikanakin inhimilliset tunteet väkisinkin pakottautuvat ulos sen painon

alta, jonka niiden päälle ovat panneet politiikka ja sotatila."

"Eräs englantilainen upseeri kirjoittaa..."

--Antakaa minä luen!

Hän otti minulta lehden ja luki:

--"Eräs englantilainen upseeri kirjoittaa näin:

'Te erehdytte suuresti, jos luulette, että me vastaanotimme joulun

huonosti. Päin vastoin se oli mitä ihmeellisin joulu. En vaihtaisi tätä

joulua mihinkään maailmassa. Emme voineet jouluaattona kokonaan

pidättää joulutunteitamme. Ihailimme ensin komeata auringonlaskua.

Sitten näimme kalpean kuun nousevan vihollisten asemien takaa ja

valaisevan niitä. Sen valossa kimmelsivät kaukana saksalaisten

piikkilankaesteet. Yht'äkkiä olimme kuulevinamme virren säveliä

sieltäpäin. Kuoro kuului yhä selvemmin ja selvemmin. Virsi seurasi

toistaan. Muutamat niistä olivat tutut meille englantilaisille, ja me

yhdyimme niihin. Jollei olisi kuulunut kaukaista kumeata

kanuunanammuntaa, olisi ympärillämme vallinnut täydellinen 'rauha' ja

'hyvä tahto'. Lopulta kuulimme joululaulumme 'Merry Cristmas'in'

sävelet ja nyt emme enää voineet pidättäytyä. Useat meistä hyppäsivät

vallihaudoista, me kiipesimme piikkilankaesteiden yli, menimme

puolitiehen vihollisen juoksuhautoja kohti ja tapasimme siellä

saksalaiset, jotka olivat tulleet meitä vastuuseen. Tervehdimme

toisiamme, toivotimme onnea ja joulurauhaa ja jakelimme toisillemme

lahjaksi sanomalehtiä, tupakkaa ja muita lahjoja.'"

Hän ei malttanut lukea loppuun, antoi taas lehden minulle ja meni

nurkkaan, jossa rauhanmadonna yhä seisoi peitetyin kasvoin. Hän poisti

vaatteen, otti madonnan syliinsä ja riensi ulos. Hangessa hoippuen

kantoi hän sitä varoskellen kuin kummi ristittäväksi vietävää lasta.

Luen edelleen samasta lehdestä:

"Toisesta paikasta kirjoittaa eräs sotamies: 'Kello 5 illalla me

kuulimme orkesterin säveliä saksalaisten puolelta, mutta meidän

tykistömme sekaantui asiaan lähettämällä muutamia projektiilejä juuri

vihollisten tiheintä rintamaa kohti. Voitte ajatella, kuinka kävi

soittajain. Mutta kun yö tuli, hämmästyimme kovin nähdessämme, kuinka

saksalaiset asettivat joulukuusia valleille juoksuhautojen eteen ja

itse ryhmittyivät niiden ympärille. Me nousimme haudoistamme ja

luulimme aluksi, että se oli jokin väijytys, mutta hetken kuluttua meni

kolme meidän upseeriamme kolmea saksalaista upseeria vastaan, jotka

tulivat heitä kohti. Valonheittäjä valaisi heidän tietään. Oli jotakin

aivan odottamatonta ja ihmeellistä nähdä, kuinka nämä kuusi upseeria

kohtasivat toisensa rintamien välillä, puristivat toistensa käsiä ja

valonheittäjän häikäisevässä valossa tarjosivat toisilleen tupakkaa.

Aivan haltioissaan alkoivat meidän poikamme kiihkeästi taputtaa

käsiään. Kun upseerimme palasivat, tuli meidän vuoromme. Suuressa

laumassa me riensimme odottamattomien ystäviemme luo ja tarjosimme

heille suklaata, jota he mielellään ottivat vastaan. Me sovimme siitä,

ettemme ammu toisiamme ennen puolta yötä.'

'Itsenään joulupäivänä muodostui tämä yht'äkkinen ystävyys vielä

hellemmäksi. Ei enää epäilty toisiaan, vaan aamusta alkaen kokoontuivat

vastustajat molemmista leireistä rintamien väliin. Noin puolet

miehistöstämme oli jättänyt juoksuhautansa paiskatakseen kättä

saksalaisille ja antaakseen ja vastaanottaakseen lahjoja. Saksalaiset

pyysivät, että auttaisimme heitä hautaamaan heidän kaatuneitaan. Siihen

me kernaasti suostuimme. Heidän upseerinsa rukoili rukouksen saksaksi,

ja me kuuntelimme tätä rukousta yhdessä saksalaisten sotamiesten kanssa

paljain päin. Ne ovat kunnon poikia, oikeita gentlemanneja ja parhaita

tovereita. Huomenna alkaa taistelu taas, mutta parempi olisi saada

taistella jotakin toista rintaman osaa vastaan kuin sitä, jossa meillä

on jouluystävämme.'"

Tuossa koruttomassa joulukuvauksessa--eikö siinä ollut kuin syntymässä

olevan legendan pohjasävel. Se olisi voinut alkaa näin: "ja tapahtui

siihen aikaan, kun kaikki maailma oli sodassa, että heidän väijyessään

vallihaudoissa Herran virsi soi..."

Erakko seisoi taas ovessa, kasvoillaan haltioitunut ilme.

--Kansat eivät vihaa toisiaan kansoina! He uskovat, että isä taivaassa

on heidän yhteinen isänsä!

Se oli siis riittänyt saamaan hänet vakuutetuksi siitä, etteivät kansat

vihaa toisiaan kansoina--se, että maailmansodassa oli ollut hetken

aselepo, että muutamat juoksuhautojen yksitoikkoisuuteen kyllästyneet

olivat joulutunnelman valtaamina veisanneet yhdessä virren, haudanneet

kuolleita ja tarjonneet toisilleen suklaata ja tupakkaa.

Ja sen johdosta hän oli katsonut ajan tulleen poistaa peitteen

maailmanrauhanmadonnan kasvoilta ja viedä hänet entisille sijoilleen.

Ja miksei se olisi riittänyt hänelle, joka jo ilman sitäkin oli saanut

uskonsa takaisin?

Sillä mitä vallihautoihin komennetut olisivat voineet enempääkään

tehdä? _Jos_ se olisi ollut heidän vallassaan, eivät he enää olisi

ampuneet näitä--ystäviään.

Mutta mikä oli tapahtunut yhtäällä, _olisi voinut_ tapahtua

toisaallakin, millä rintamalla hyvänsä, eikä vain jouluna, vaan milloin

hyvänsä, tunteiden tultua siihen vireeseen, että ollaan yksiä

kristityitä ja yksiä veljiä.

Hänellä oli kädessään kaksi lapiota. Toisen niistä hän tarjosi minulle,

pyytäen minua tulemaan alas madonnan penkereelle. Matkalla hän kertoi

kuulumisia laaksosta. Siellä oli joka talossa suru. Oli jurottavaa

vihaa ja pingoitettua kiukkua, mutta ei enää mitään uskoa eikä sitä

innostusta mitä kesällä. Häntä oli kylän laitaan seurannut Hanselin

äiti, puhuakseen siellä, mitä ei voinut puhua kylässä. Hän tahtoisi

taas rukoilla ikuista rauhaa ihmisten kesken, mutta hän ei voi tehdä

sitä siellä missään. Siellä on kielletty rukoilemasta rauhaa. Kaikki

kirkot ja kappelit ja alttarit ovat varatut niille, jotka rukoilevat

menestystä aseille ja sotaa viimeiseen hengenvetoon. Ei missään ole

jumalanäitiä eikä muuta pyhimystä, jolta voisi tai uskaltaisi rukoilla

rauhaa.

--"Pankaa paikoilleen taas se teidän madonnanne", pyysi hän.

"Sytyttäkää tuohus hänen eteensä, niin tiedämme tulla. Meitä on täällä

joitakuita muitakin kuin minä." Hän kertoi, kuinka he olivat katselleet

tänne jouluna ja uudenvuoden yönä, toivoen näkevänsä tulen niinkuin

ennen... Eräässä taistelussa on koko se komppania, jonka kanssa

Hanselin olisi ollut mentävä, pyyhkäisty pois.

El ainoatakaan ole jäänyt henkiin.

Rauhan madonnan penkereen oli talvi kokonaan nietostanut umpeen. Loimme

tien alttarille ja puhdistimme sen lumesta. Hän kaivoi kinokseen

alttarin yläpuolelle komeron ja asetti madonnansa siihen, sen entiseen

paikkaan, josta se näki ja josta se itse voi näkyä laaksoon saakka.

Sitten hän rakensi kokoonpuristamistaan lumipalloista lyhdyt

alttarille, semmoisen, joita lapset suojasäällä rakentelevat, ja pani

sen sisään kolme kynttilää. Oli tullut jo ilta, ja hän sytytti ne.

Hänellä oli sama ilme kuin lapsella, joka saatuaan laitoksensa

valmiiksi odottaa vanhempia ihmettä katsomaan. Ihastuneesti hymyillen

hän sanoi:

--Nyt ne sen näkevät ja voivat tulla niinkuin ennenkin, jotka tahtovat.

Siinä lyhty sitten loisti keskellä autioita hankia, lumierämaassa

jääkylmien tunturihuippujen välissä, loitolla maailmasta, näkyen

niille, jotka tahtoivat sen nähdä. Ja siinä meitä seisoi

kinoskaivannossa, kuin juoksuhaudassa mekin, yläpuolella pilvien,

alipuolella ylimpien huippujen kaksi, jotka keskellä maailmansotaa,

suurvaltasotaa, sen hurjimmillaan riehuessa kaikilla rintamilla,

kuitenkin kaikitenkin uskoimme, kun emme muutakaan osanneet, että

maailmanrauha kerran toteutuu ... että se ei toteudu, ellei sen

toteutumiseen kukaan usko, mutta että sen toteutuminen alkaa heti, kun

siihen jokukaan uskoo...