Tieto Santran kuolemasta saapui Heikkilään maanantaina, iltapäivällä.
Häitä oli tarkoitus jatkaa vielä ainakin yli maanantain ja tiistain.
Molemmissa kylissä oli tapaus tehnyt järkyttävän vaikutuksen. Kaikki
ymmärsivät, että hääilojen jatkaminen siinä mielentilassa, mikä nyt
oli vallannut kaikki, kävi kerrassaan mahdottomaksi. Sen vuoksi ne
läheisimmät sukulaiset, joita sillä kertaa oli koolla häätalossa,
valittivat onnettomuutta ja lausuivat Juusolle ja Eupelle surkuttelunsa
sen johdosta, että moisen tapauksen piti nyt häiritä heidän häitään.
Monet naisista itkivät. Erittäinkin Eupelle oltiin helliä ja
ystävällisiä. Pian oli talo aivan tyhjä vieraista. Koko saari oli surun
ja pelon vallassa.
Euppe ja Juuso eivät vaihtaneet sanaakaan. He välttivät toisiaan. He
pelkäsivät, että yksi ainoa sana saattaisi kaiken ilmituleen ja heidän
onnensa palaisi näin heti alussa tuhkaläjäksi.
Juuso valmistautui heti aamuyöstä lähtemään. Tuuli oli vielä
myrskyinen, mutta se oli nyt kääntynyt pohjoiseen, ollen siis mitä
sopivin Memeliin purjehtijalle. Juuso toimitti tavaroitaan jaalaan
pitkin iltapäivää. Hän hommaili enemmän kuin olisi ollut tarviskaan.
Euppe ei ottanut osaa eväiden eikä minkään muunkaan laittamiseen.
Juuson äiti teki kaiken sen. Euppe oli sulkeutunut huoneeseensa ja itki
siellä. Hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän oli
varma siitä, ettei Santran kuolema sattumalta osunut heidän hääyökseen,
vaikka kaikki naiset ennen lähtöään häätalosta olivatkin koettaneet
häntä lohduttaa kertomuksella, kuinka kurjissa oloissa Santra oli
viimeaikoina elänyt, ja ettei hän ollut tullut mielipuoleksi mistään
muusta kuin paljosta valvomisesta, liiasta työstä ja -- nälästä. Voi
kuinka Euppe itsekin olisi mielellään halunnut uskoa, että niin oli. --
Ja miks'ei se niin olisi! Työ ja puute olivat kukkuroilleen täyttäneet
Santran kärsimysten maljan ja tarvittiin vain pienen pieni pisara sen
yli vuotamiseen. Euppe olisi halunnut uskoa niin. Hän olisi tahtonut
uskoa, että niin todellisuudessa oli. -- Minkä sille mahtaa, että
maailmassa on Santran tapaisia köyhiä, jotka saavat kärsiä enemmän
kuin heidän heikot voimansa jaksavat kestää. Näin ajatellessaan hän
oli rauhoittunut niin paljon, että saattoi mennä tupaan, jossa toiset,
Juusokin, parhaillaan alkoivat asettua illallispöytään. Euppe asettui
paikalleen Juuson viereen.
-- Kyllä se oli kamala tapaus, sanoi Anna-Sovia, Juuson äiti. --
Sanotaan että tyttöparka tuli köyhyydestä ja nälästä epätoivoiseksi ja
senvuoksi lopetti itsensä. Voi surkeutta kuitenkin -- ja sen vielä piti
tapahtua juuri tällä hetkellä!
-- Hän kuului olleen sekapäinen jo koko kesän, virkkoi Juuson isä,
vanha Hinterikki. -- Eihän se meidän syymme ole, että tämä loppu
tapahtui viimeyönä, eikä vasta ensi yönä tai ensi viikolla tai viime
viikolla tai jo juhannuksena tai vaikkapa vasta ensi jouluna. Se
on hänen ja Jumalan keskeinen asia, miksi se tapahtui juuri viime
yönä. Meillä ihmisillä ei ole oikeutta mennä sanomaan siihen asiaan
mitään. Ei mitään. Meidän ihmisten on Hänen kädestään otettava kaikki
sellaisena kuin hän tahtoo ne meille antaa, oli se hyvää tai pahaa.
-- No. Käykääpäs ruokaan kiinni! Me, Jumalan kiitos, vielä elämme, ja
meidän on syötävä, koska meillä kerran on mitä syödä, ja niin kauan
kuin meillä syötävää on.
Euppe huokasi helpoituksesta ja katsoi kiitollisena appeensa, ajatellen
sydämessään: "Kunpa Juusokin osaisi haastaa noin -- ja uskoisi noin!"
Illalla maatamenon aikana sanoi Euppe Juusolle:
-- Juuso, älä lähde nyt mihinkään! Minua niin peloittaa kun sinä viivyt
poissa ties kuinka kauan. En minä voi jäädä tänne yksin. Minä en voi
jäädä tänne yksin! Menen vaikka takaisin kotiin, ellei muu auta!
-- En minä voi olla lähtemättä.
-- Sinä voit jos vaan tahdot! Sinä et välitä minusta.
-- En voi. Ajattele, että minulta on kulunut neljä viikkoa hukkaan --
-- Hukkaan!
-- Älä nyt tahallasi väärennä asiaa. Minulle ovat nämä neljä viikkoa
olleet yhtä kalliit kuin sinullekin, mutta ymmärräthän sinä, ettemme
me voi elää, jos minä jään kaikiksi ajoiksi kotiin sinun luoksesi. Ja
tuleehan pian pitkä talvikin. Silloin saamme olla enemmän yhdessä.
Ja jos sinua minun poissaollessani peloittaa, tai sinun on ikävä,
niin voithan muuttaa jo huomenna isän ja äidin kammariin makaamaan.
Minä käyn puhumassa siitä äidille jo heti tänä iltana. Hän on vielä
keittiössä. Tai menkäämme molemmat!
He menivät äidin puheille ja tämä ilmoitti ajatelleensa samaa asiaa.
-- Enhän minä sinua yksin olisi jättänyt makaamaan, vaikka olisit itse
niin tahtonut. Johan nyt! Niin kauan kuin Juuso on pois kotoa, saat
sinä nukkua meidän kammarissamme.
Juuso läksi matkalle tiistaiaamuna ja palasi kotiin vasta myöhään
syksyllä, joulukuussa, jolloin jaala vedettiin talviteloille.
* * * * *
Tiistai-iltana, Juuson lähtöpäivänä, tuli Eupen isä, vanha Matsedän
Jyri, Heikkilään. Voi kuinka Euppe oli iloinen! Hän vakuutteli
isälleen vakuuttamasta päästyäänkin, että hänestä tuntuu kuin ei hän
olisi nähnyt isää vuosikausiin. -- "He he he", nauroi isä ja taputti
tytärtään hartioille, -- "kyllä sinä vielä totut! Kyllä sinä vielä
totut."
Jyrillä oli asiaa Hinterikille ja hänet johdatettiin kammariin.
Hän oli tullut tuomaan Eupen myötäjäisrahoja, joita oli
seitsemäntuhatta markkaa.
-- Minä annan nämä rahat sinun huostaasi, Hinterikki, joka olet
talon isäntä, ja sinun vallassasi on sitten antaa ne joko Juusolle
tai Eupelle, mitenkä itse haluat. Minulla ei nyt ole näitten rahojen
suhteen enää sen enempää määräämisvaltaa.
Anna-Sovia ja Euppe olivat myös saapuvilla. Euppe halaili isäänsä ja
sanoi:
-- Kiitos, isä rakas! Oletko sinä niin rikas?
-- Ellei sinulla olisi veljiä, olisin vieläkin rikkaampi.
-- En minä tahdo, että veljet joutuvat kärsimään minun tähteni.
-- Ole huoletta! Eivät he kärsimään joudu!
Tähän iloon käytiin kutsumassa myös Eupen äiti, Anna-Liisa.
Koko ilta istuttiin kammarissa.
Juotiin kahvia ja teetä. Miehet ryyppäsivät konjakkiakin, ja naiset
maistelivat viiniä. Näitä tämän illan istujaisia nimitettiin
pikkuhäiksi, eli häiden rääpiäisiksi. Valitettiin vain, ettei sulhanen
ollut joukossa.
Illan kuluessa tuli puhe myöskin Santran kuolemasta, ja niin Eupen isä
kuin äitikin oli asiasta samaa mieltä kuin Hinterikki.
Euppe tunsi nyt mielensä aivan kevyeksi, ja hän nukkui yönsä rauhassa.
* * * * *
Kului vuosi ja kului toinen. Kului kymmenen vuotta.
Sillä aikaa olivat kuolleet Eupen isä ja äiti -- äiti vasta viime
vuonna, isä kaksi vuotta aikaisemmin.
Eupelle oli sen ajan kuluessa syntynyt kaksi tytärtä. Vanhemman nimi on
Vilhelmiina eli Miina. Hän on seitsemännellä. Nuoremman nimi on Selma.
Hän on viidennellä.
Molemmat ovat isänsä näköisiä, mutta luonteeltaan lienee Miina enemmän
äitinsä kaltainen.
Juuso on ruvennut yhä enemmän juomaan ja käy kotona vain kerran tai
pari kesässä -- menipä eräs kesä niin, ettei hän pistäytynyt kotona
kertaakaan. Juuso tuo rahaakin kotiin entistä vähemmän. Viimeisten
viiden vuoden aikana hän on tuonut vain sen verran, että se juuri
on riittänyt perheen elatukseen. Tämä seikka on tuottanut vanhalle
Hinterikille paljon huolta ja tuskaa. Hinterikki tietää, että Juuson
ansioiden vähenemiseen on kaksi syytä, joita kumpaakaan ei voi
auttaa: toinen on Juuson yhä lisääntyvä juopottelu hurjasteluineen ja
kortinpeluineen kapakoissa sekä toinen se, että salakuljetus käy päivä
päivältä yhä vaikeammaksi.
Juuson käynnit kotona kuluvat pelkkään riitaan ja toraan Eupen kanssa.
Nyt on jo joulukuu pitkällä.
Viimeksi oli Juuso ollut kotona heinäkuussa yhden viikon. Koko se aika
riideltiin. Euppe valitti Juusolle, että hän on nyt kymmenen pitkää
vuotta saanut palvella kuin orja. "Piiaksi Santran tilalleko minut
tähän pesään tuotiinkin?" hän oli huutanut Juusolle.
Santran nimen mainitseminen lietsoi ilmi liekkiin tulen, joka oli
uhannut heidän onneaan, ja siihen tuleen syydettiin nyt kaikki.
Molemmin puolin käytettiin sanoja, jotka olivat odottaneet vuoroaan
kymmenen pitkää vuotta. Molemmat tytöt kuuntelivat ja itkivät,
varsinkin Selma.
"Lapsetkin vielä saavat nähdä ja kuulla tätä elämää ja surkeutta!"
sanoi Euppe ja rupesi itsekin itkemään.
Silloin oli Juuso lähtenyt, eikä kukaan tiennyt, missä hän kulki.
* * * * *
On sunnuntaiaamu joulukuun puolivälissä.
Euppe istuu merenpuolisen ikkunan luona Selman kanssa.
Euppe on loruillut lapselle kaikenlaista ja rupeaa sitten opettamaan
hänelle muuatta vanhaa runoa:
-- Kuulehan, Selma!
-- Mitä, äiti?
-- Äiti opettaa sinulle kauniin luvun. Näin se kuuluu:
'Tule taati Tallinnasta,
nanna Narvan kaupungista,
Tuo saiat sarvelliset,
mesileivät mielelliset,
sepiköt sitäi paremmat!'
No, osaatko jo?
-- En. Äiti opettaa! Mikä on taati?
-- Tule taati Tallinnasta...
-- Tule taati Tallinnasta. -- Mikä on taati?
-- Taati on äidin isä. Hän on jo kuollut. -- No luepas nyt!
-- Tule taati kuolemasta...
-- Tule taati Tallinnasta...
-- Tule taati Tallinnasta...
-- Niin! Tallinnasta! Ja sitten: Nanna Narvan kaupungista.
-- Nanna Narvan kaupungista. Mikä on nanna, äiti?
-- Nanna on äidin äiti. Hän on jo kuollut. Ja sitten: Tuo saiat
sarvelliset...
-- Mitä saiat sarvelliset on?
-- Sarvisaijaa se on. Eikös Selma muista? Sellaista pullaa, johon on
leivottu sarvet. Sitähän enot aina tuovat Miinalle ja Selmalle Virosta.
-- Tuokos isä Selmalle sarvisaijaa?
-- Ei. Ei isä tuo Selmalle koskaan mitään. Ei välitä Selmasta eikä
Miinasta eikä äidistä, mutta enot tuovat kun tulevat kotiin. Ne tuovat
aina lapsille tuomisia.
-- Eikös isällä ole rahaa?
-- On sillä, mutta se ei välitä. Isä on paha.
-- Anna äiti minulle sarvisaijaa! -- Ei isä ole paha.
-- Ei äidillä nyt ole sarvisaijaa.
-- Selma tahtoo!
-- Mutta äidillähän ei ole, etkö sinä kuule, hyvä lapsi!
-- Mutta Selma tahtoo ja Miina tahtoo!
-- Kun enot tulevat, niin ne tuovat Selmalle sarvisaijaa ja sepikköjä
ja mesileipiä Virosta, ehkä jo huomena tulevatkin.
-- Mutta Miina tahtoo nyt!
-- Kuulehan, äiti opettaa toisen, paremman luvun. Kuuntele nyt
tarkkaan, että opit:
'Niin minä kotona kasvoin,
kuin putki palolla kasvaa:
Orjat survoi, orjat jauhoi,
palkolliset verkot suori,
minä aitassa lepäsin
alla viien villavaipan,
päällä kuuen korvatyynin.
Menin aittahan mäelle:
Särjin siellä nisukakun
sivalsin sian lihoja,
siihen vielä voita päälle.
Myytiin minä Myyrilähän,
Myyrilän pojan puolisoksi.
Pani anoppi jauhamahan.
Tuli anoppi katsomahan
halko haapanen käessä,
jolla löi, ennenkuin käkesi.'
-- Ei Selma tahdo sitä oppia.
-- Voi, kunpa ei sinun, lapsi parka, koskaan tarvitsisikaan oppia sitä!
Euppe meni Selman kanssa keittiöön.
Siellä oli Miina kuorimassa perunoita päivälliseksi.
Perunain kuoriminen oli Miinasta aina vaikeaa työtä. Eupen tullessa
sisään hän sanoi:
-- Äiti, voi kun kasvaisi maassa kuorittuja perunoita!
Euppe: Niin. Täytyypä muistaa sanoa virolaiselle, että hän kylväisi
maahan ensi keväänä kuorittuja perunoita.
Vielä samana iltana saapui Juuso kotiin. Molemmat lapset juoksivat
riemuhuudoin häntä vastaan. Selma, isän tyttö, huusi:
-- Isä, toitko sinä sarvisaijaa?
-- Toin, toin lapseni! Isä tulikin nyt Virosta ja toi paljon hyvää,
sarvisaijaa ja muuta.
Illalla oli taas koko perhe koolla tuvassa. Euppekin on paremmalla
tuulella ja lapset ovat iloisia syöden sarvisaijaa. Miina istuu äitinsä
sylissä, Selma isänsä.
Yht'äkkiä Selma alkaa itkeä.
-- Mitä sinä itket, Selma?
-- Kun kissa raapasi minua poskeen ja siitä tuli verta -- uhuuu...!
-- Tänäänkö?
-- Ei. Siitä on jo kauan... uu uu --. Silloin oli vielä kesä -- uu-uu...
-- Itkitkö sinä silloinkin?
-- En -- uhuu uhuu...
-- Mikset sinä silloin itkenyt?
-- Kun ei -- uhuu -- isä ollut kuulemassa. -- Oletko sinä nyt kauan
kotona, isä?
-- Olen. Koko talven.
-- Sitten en minä itke koko talvena. -- Entä ensi kesänä?
-- Silloin on isän taas mentävä.
-- Isä ei saa enää koskaan mennä pois. Selma ei tahdo.
-- Isän täytyy.
-- Mutta Selma ei tahdo.
-- Mutta nythän on pitkä talvi -- joulu -- laskiainen ja pääsiäinen.
-- Onko jouluun vielä kauan...?
-- On -- hyvin kauan.
-- Ja laskiaiseen...?
-- Vielä kauemmin. Ja pääsiäiseen vieläkin kauemmin.
Koko talvea ei Juuso kuitenkaan voinut olla kotona. Niinkuin muinakin
talvina hän nytkin ajoi hevosella toisten salakuljettajain tavalla
Viron väliä, varsinkin maaliskuussa.
Vuosi vuodelta salakuljetus väheni ja elämä kävi yhä ahtaammaksi.
Tullilaitos oli saanut käytettäväkseen nopeakulkuisia höyrylaivoja ja
yksi ja toinen jaala kantamuksineen joutui niiden saaliiksi.
Kovat ajat koittivat saaren salakuljettajille, tuolle saaren
aatelistolle. Se alkoi köyhtyä ja rappeutua. He olivat tottuneet
koko elämänsä ajan, useat jo toisessa sukupolvessa, saamaan rahaa
helpolla. Nyt kun heidän täytyi siitä luopua, eivät he tienneet,
millä rupeaisivat itseään elättämään. Kalastajiksi heistä ei ollut.
He pitivät sitä ammattia arvolleen sopimattomana. Useat alkoivat nyt
jaaloillaan kuljettaa katukiviä kaupunkeihin, jauhoja ja perunoita
Virosta Suomeen, silakoita Suomesta Viroon ja niin edespäin. Se oli
raskasta työtä, ja alennuksensa aiheuttamaa katkeraa mieltään he
koettivat ilahduttaa ryypiskelyllä. He joivat miltei kaikki ansionsa,
ja lisäksi vielä entisetkin säästönsä. Se oli heidän loistoaikansa
hurjaa paloa. Parinkymmenen vuoden kuluessa heistä suurin osa sortui,
mikä juoppohulluuteen, mikä keuhkotautiin, mikä mihinkin. Kokonaisia
perheitä kuoli sukupuuttoon, ja talot jäivät autioiksi. Sade ja
tuuli on niistä syönyt kaiken maalin. Ne ovat harmaita. Entisestä
loistoajasta on merkkinä rakennusten suuruus, huoneiden lukumäärä,
koristeelliset ikkunavuorilaudat, seinien huolellinen vuoraus ja
räystään kalliimpi rakenne sekä sisällä kammareissa kaakeliuunit. Ne
tästä aatelistosta, jotka heti sortumisen alkaessa ryhtyivät tarmolla
kalastajiksi, säilyivät sentään, pysyen parhaiten pystyssä juuri tämän
ammatin sekä kaikenlaisten laivarikkojen varassa, etenkin jos osasivat
säästää entisiä kultaisten aikojen ansioitaan.
Juuson onnistui parhaiten välttää tullialusten ajojahtia. Puoli
vuosikymmentä hän jatkoi ammattiaan miltei yksin.
Kun hän eräänä vuonna, yhdeksäntenätoista hänen häistään, myöhään
syksyllä saapui kotiinsa, oli hänen äitinsä vaarallisesti sairaana.
Euppe riensi häntä vastaan portaille asti, ilmoittaen hätäisenä, että
kuolema voi tulla jo ennen aamua.
-- Mene heti äitisi puheille! Hän on sinusta haastanut yhtenään ja on
sinua odottanut. Siellä on myös isäsi.
Kun Juuso tuli kammariin makasi äiti hiljaa, silmät kiinni, mutta
kuullessaan oven käynnin hän avasi silmänsä ja käänsi katseensa suoraan
Juusoa kohti. Tuskin kuuluvasti hän sanoi:
-- Tulithan sinä, Juuso!
Juuso meni äitinsä vuoteen viereen polvilleen, tarttui hänen käteensä
ja kysyi:
-- Mihin sinua koskee, äiti?
-- Selkään koskee välistä, mutta ei nyt. -- Minä en jaksa paljon
haastaa. Anteruksen minä myöskin tahtoisin nähdä tässä. -- Ole sinä,
Juuso, hyvä Anterukselle. Sinä olet meidän suvun Esau -- pyyntimies,
joka saa paljon saalista. Anterus on Jaakoppi. Hän ei liiku niin
paljon. Hän asuu majoissa. -- En jaksa nyt selittää sinulle kaikkea,
Juuso. Minua niin väsyttää. Ole aina hyvä Anterukselle, vaikka mitä
sattuisikin tiellesi. Vaikka mitä!
Äiti sulki silmänsä, mutta avasi ne jälleen.
Juuso: Äiti, mitä sinä katsot?
Äiti: En minä mitään katso.
Juuso: Sinä avasit silmäsi ja katsot. Tuntuuko paremmalta nyt?
Äiti: Minä avasin silmäni, mutta en minä näe mitään. -- Rupesi taas
koskemaan selkään niin kovasti. -- En minä näe mitään muuta kuin
mustaa...
Juuso: Etkö sinä äiti näe, että tässä on paljon ihmisiä: isä on tässä
ja Euppe ja Miina ja Selma ja minä.
Äiti: En. -- En minä näe muuta kuin mustaa... Sitten hän hengitti
muutaman kerran ja kuoli.
* * * * *
Siihen aikaan kulki saaren ja mantereen välillä niin sanottu
kihlakunnan posti pari kolme kertaa talvessa, kesällä useamminkin.
Sillä ei juuri koskaan ollut muuta kuljetettavaa kuin joku kirje.
Syyskelirikko oli ohi. Tammikuun puolivälissä läksi ensimmäinen posti
yrittämään saaresta mantereelle. Sen mukaan toimitti vanha Hinterikki
kirjeen pojalleen Anterukselle äidin kuolemasta.
Hinterikki oli siihen aikaan saaren vanhin mies. Hän lähenteli jo
yhdeksääkymmentä. Hän ei osannut kirjoittaa. Kirjeen kirjoitti Juuso.
Siinä ilmoitettiin lyhyesti äidin kuolemasta.
-- Ei tähän varmaankaan muuta tulekaan? kysyi Juuso.
-- Ootahan! Älä pane sitä vielä kiinni. Jos kirjoittaisit vielä vähän
niistä laivaosuuksista, kun se Anterus ei koskaan anna niistä mitään
selviä tietoja, vaikka asia on jo parikymmentä vuotta vanha. Aina
lupailee ja lupailee maksaa korot ja että hyvät ne maksetaankin, mutta
sanoo vain: "Mitäs te siellä saaressa rahalla teette? Homehtuu vain
kaapeissanne joutilaana. Antaa sen vaan täällä pyöriä ja kasvaa!"
Lisäksi se aina puhuu että: "Mitä te täältä rahojanne pois tahdotte?
Tuottaahan salakuljetus teille rahaa enemmän kuin tarvitsette!"
-- Täytyy nyt sille sanoa tosi eteen ja oikein kovat sanat, jotta
ymmärtää. Minua jo alkaa vähän suututtaa se poika! Tekisi mieleni
antaa sille korennolla selkään! Kaksikymmentä vuotta! Ja kahden vuoden
perästä viimeistään lupasi isoja osinkoja! Ei, tämä menee jo liian
pitkälle! Minä olen tätä asiaa siirtänyt vuodesta vuoteen, mutta nyt
siitä tulkoon loppu! Saatanan poika! Mammavainajan kuolinilmoitushan
tämä kirje oikeastaan on, eikä siinä tekisi mieli riitaa haastaa, mutta
minä olen paljon ajatellut sitä asiaa näinä viimeisinä päivinä sekä
tullut siihen päätökseen, että se mies vähän säpsähtää, kun kuulee
äitinsä kuolleeksi ja rupeaa vähän ajattelemaan niitä raha-asioitakin.
Kirjoita siis näin:
"Terveenä täällä, Jumalalle kiitos, ovat olleet kaikki muut, mutta
elämä käy vaan saarelaisille yhä vaikeammaksi, kun salakuljetus on nyt
miltei lopussa -- ja onkin lopussa nyt, sillä Juusokin veti jo vanhan
jaalahaiskansa kuolinteloille. Kyllä se nyt todella on lopussa, niin
saa sanoa, ja huonoa se oli jo koko viimeisen vuosikymmenen ajan.
Kurjuutta ja köyhyyttä alkaa näkyä saaren ennen varakkaimmissakin
taloissa. Hevosiakaan ei ole koko saaressa enää muualla kuin meillä,
ja täytyypä se meiltäkin myydä, viedä mantereelle, kun vaan sattuisi
tulemaan hyvä jää. Viinanajoon ei ole enää tänäkään talvena yrittämistä
-- siltä se näyttää. Kaikki täällä rappeutuu ja mätänee ja luhistuu.
Talvetkaan eivät enää ole entisten veroisia. Kunnon jäätä yli meren ei
ole nähty neljään vuoteen. Pelkkiä rikostalvia vain. Sehän se muuten
talviajon lopetti pikemminkin kuin tullimiehet. Näyttää kuin Jumalakin
olisi meitä vastaan, koska rikkoo talvet ja jäät. -- Niin, jos Jumala
tänä talvena jäätä antaa, tulen minä Juuson kanssa hevosta myymään,
mutta koska se matka voi lykkääntyä vaikka kuinka kauas, on minun nyt
tässä kirjeessä toimitettava ja selvitettävä eräitä asioita. Kun täällä
siis on tiukka elämä edessä, pyytäisin sinuakin sitä ajattelemaan
ja selvittämään ne laivojen osuudet ja kaikki muut raha-asiat aivan
paikalla. Ellet voi matkustaa tänne, niin lähetä tilitys ja rahaa
seuraavan postin mukana. -- Äiti on nyt poissa ja minäkin tästä myös
pian hävinnen, sillä onhan ikäni jo korkea, joten siis kuolema voi
tulla milloin hyvänsä. Nyt kun kuitenkin vielä olen terve ja täydellä
järjellä, annan sinulle tiedoksi, että ne minun osakkeeni ja muut
on muutettava tämän veljesi Juosepin nimiin. Minä määrään ne hänen
perinnöksensä ja sitä mieltä oli äitivainajasikin, joten niin siis
pitää tapahtua."
Posti kulki alkumatkan sulaa vettä veneellä, sitten muutaman kilometrin
rikosjäätä, jossa oli siellä täällä suuria railoja ja sulia kohtia
kunnes vihdoin pääsi kiinteälle saaristojäälle. Vene jätettiin erääseen
uloimpaan luotoon, Tervapöllöön, ja matkaa jatkettiin hiihtäen.
Seuraava posti saapui helmikuun alussa ja sitä seuraava maaliskuun
toisena päivänä. Mutta kummassakaan postissa ei Anterukselta tullut
mitään. Silloin Hinterikki sanoi:
-- Paholaisen oinas, mitä se poika onkaan tehnyt! Nyt ei auta enää
odottaa eikä lykätä asiaa päivääkään. Anna hevoselle kauroja ja leipää
runsaasti! Aamulla neljän aikana lähdetään. Kuulin postimiehiltä, että
nyt pääsee. Ja viis' hänestä, vaikkei päästäisi takaisin ennenkuin
kesällä ja vaikka kuolisin sille matkalle, kun vain pääsen sen joutavan
puheille. Selvän minä silloin teen asiasta, ja siitä on tehtävä selvä.
Tälle kannalle se asia ei saa jäädä minun kuollessani, sillä sen
jälkeen ei ole ketään selväntekijää. Nyt sinne täytyy päästä.
-- Minä luulen ettei päästä.
-- Jää on ehjää.
-- Minä olin kalliolla katselemassa jäätä. Olen käynyt siellä joka
päivä. Niin pitkälle kuin näköputkella pohjoiseen päin eroittaa, on
jäässä rakoja. Hevonen täytyisi panna veneeseen ja soutaa niiden yli.
Sillä tavalla ehkä päästäisiin.
-- Aina sinä viisastelet! En minä siedä tuonlaista puhetta. Pane
hevoselle tänä iltana eteen kaksi kappaa kauroja ja leipää. Syötä sitä
hyvin, sillä meidän ehkä täytyy suorittaa pitkä ja vaikea ajo. Täytynee
kiertää pahemmat sulapaikat, ja se lisää matkaa.
-- Vaikka panisimme hevosen kaurasalvoon yöksi, niin en usko päästävän
sittenkään, mutta voidaanhan koettaa, koska sinä niin välttämättä
tahdot.
-- Nyt on kysymyksessä isot rahasummat, ja minä menen nyt sen roiston
eteen, vaikka minun olisi kymmenen hevosta hukattava! Vai millä tavalla
sinä luulet tässä ruvettavan elämään?
Illalla puhalteli kaakkoistuuli, joka tavallisesti lykkää jäät kokoon
Suomen puolelle päin. Yöllä kuitenkin oli tuuli kääntynyt. Se puhalsi
nyt jo itäkaakosta.
-- Tuuli kääntyy pahalle puolelle, sanoi Juuso, isän ja pojan aamulla
kello neljän aikaan valjastaessa hevosta.
-- Se on vielä itäkaakossa. Kyllä se pitää raot kiinni.
-- Se voi kääntyä itään.
-- Sitä ennen me jo olemme salmen toisella puolella. Joudu vain rekeen!
Meidän on nyt ajettava niin, että ennätämme salmen yli liikkuvalta
merijäältä kiinteälle maajäälle, vaikka hevonen sen jälkeen kaatuisi
ja meidän täytyisi kävellä loppumatka. Ottakaamme piiska kouraamme
kumpainenkin! Lyö sinä hevosta siltä puolen, minä lyön tältä puolen!
Oli vielä yöpimeä kun he läksivät.
Taivas oli tähtikirkas.
Piiska läjähti hevosen kupeille vähän väliä, ja jos se vähänkin
hiljensi vauhtiaan, sai se taas heti piiskan sivalluksen.
Jää oli lumetonta, ja reki kulki siinä keveästi suhisten sekä silloin
tällöin kolahdellen.
Hevosen kavioiden terävät kengännaulat ja hokit rapsahtelivat kovaan
jäähän.
Vähän väliä tuli vastaan rakoja, joiden yli hevonen hyppäsi keveästi ja
vauhtiaan hiljentämättä.
Noin tunnin ajon jälkeen saavuttiin ison sulan reunalle, josta
aamuhämärissä oli vaikea eroittaa vastakkaista rantaa ja arvostella sen
pituutta länteen ja itään.
-- No, -- kumpaan suuntaan tästä nyt pitää ajaa, länteen vai itäänkö?
kysyi Hinterikki.
-- Minun mielestäni itään, sillä jos jää on liikkeellä, ja minä uskon
sen olevan liikkeellä, koska näin suurta sulaa ei näkynyt täällä päin
eilen, niin se liikkuu länteenpäin. Tuosta sulasta ovat jäät voineet
purkautua länteen päin.
-- Niin minäkin arvelen. Ajetaan vain itään päin! Eipä tuo taival
sinnepäin niin mahdottoman pitkä liene!
-- Kuka tietää, vaikka sen häntä olisi Koivistolla asti. Silloin tästä
tulee matka Haminaan Koiviston ja Viipurin kautta!.
-- Vaikka kuun kautta, se ei meinaa mitään! Kulkekaamme minkä kautta
hyvänsä, kunhan vaan Haminaan pääsemme. Soo Pekko, pidäpäs kiirettä!
Ajettiin tunnin aika itäänpäin.
Aamu oli jo sillä välin valjennut ja päivä noussut yli saarteen suoraan
hevosen korvien ohi.
Hevonen höyrysi kuin sauna, mutta ei sille annettu armoa. Sen ei
annettu askeleeksikaan hiljentää vauhtiaan.
Kello läheni seitsemää, eikä vieläkään näyttänyt avautuvan tietä
pohjoiseen päin. Sulan reuna suuntautui yhä itää kohti. Joskus sattui
eteen pieni, milloin koilliseen, milloin pohjoiseen antava mutka. Jään
reunassa oli niemiä, joiden yli oikaistiin suoraan aina vain itään.
Varemmin aamulla jouduttiin tekemään turhia mutkia: kiertämään parikin
pitkälle pohjoiseen pistävää nientä sen rantojen kautta.
Taaskin näytti jään reuna suuntautuvan itää kohti.
Juuso nousi reessä seisomaan nähdäkseen laajemmalle.
-- No, mitäs näkyy? kysyi isä.
-- Pahaa näkyy, vastasi poika.
-- Yhäkö itäänpäin?
-- Vielä pahemmin. Jään reuna kääntyy etelään -- ooi oi -- tuonne noin
kaakon alle, ja minun silmissäni näyttää kuin se sieltä kääntyisi
länteen. Piru vie! Me taidetaankin olla telillä, joka on tänä aamuna
lohennut itäselän jäästä ja nyt liukuu virran mukana länteen. Käännä
vain lounaaseen ja hiton pian!
-- No no! Älähän hätäile! Käydään ensin tämän telin itäpäässä. Ehkä
siellä kuitenkin sattuisi olemaan joku kohta vielä niin kapea, että
hevonen jaksaa hypätä siitä yli.
-- Turha vaiva!
-- Ja vaikka ei hevonen pääsisikään, niin voimmehan hakata ison telin
jolla soudamme yli raon, ellei se satu olemaan liian leveä.
-- Hevosineen päivineenkö?
-- No, katsotaanhan nyt. Kunhan ensin miehet pääsevät yli, niin
sittenpähän nähdään. Voisimme ehkä hakata sieltä tuulen päältä
toisenkin pitkän telin ja antaa sen tuulen mukana kääntyä raon yli
sillaksi, jota pitkin ajaisimme hevosen. Sittenpähän sen tietää, kun
ensin näkee. Miehet sieltä nyt aina yli pääsevät, ja hevonen saa
jäädä tänne telille. Jatkamme matkaa jalkaisin joko Koivistolle tai
Haminaan -- mihin päin jää ehjempää on. Luulisin olevan varminta lähteä
Koiviston suuntaan. Siellä on kaukana jäällä hevosmiehiä kalanostossa.
Loppumatkan pääsisimme heidän mukanaan.
Juuso vihelsi pitkään.
-- Mitä sinä vihellät?
-- Sitä vain, että sinustako muka olisi kävelijäksi täältä mantereelle!
-- Luuletkos ettei ole! Minä olen kävellyt jäällä pitempiäkin matkoja
ja vetänyt vielä haapiota mukanani.
-- Olethan sinä -- kohta sata vuotta takaperin. Sinä olet kummallinen
mies, kun et ensinkään näy saavan päähäsi, että sinä vanhenet ja loput
niinkuin muutkin ihmiset. -- Korkeintaan tunnin ajan jaksaisit kävellä,
mutta sitten jo tulisi kuitti niin miehestä kuin matkanteostakin. Usko
sinä se! Ja meillä olisikin ainakin kahdentoista tunnin kävely edessä.
Tällä nykyisellä jäällä semmoinen taival vaatii miehen voimia. Ei!
Kyllä sinun on turvattava hevoseen, muuten päätät päiväsi meren jäällä.
Juuso seisoi yhä ja tähysteli.
-- Tuolla nyt tulee vastaan niin leveä sula, että sen yli olisi
tekemistä haapiolla soutamisessakin näin kovalla vastatuulella. Käännä
vaan pois hevonen kotiinpäin, ennenkuin sekin jo on myöhäistä.
Hinterikki pysähdytti hevosen, ensi kertaa koko matkalla.
-- Sinuun ei ole oikein luottamista, kun ei sinulla tunnu olevan
erikoista halua päästä Haminaan, kiukutteli ukko ja koetti nousta
seisomaan reessä. Se ei kuitenkaan onnistunut ilman Juuson apua.
Hinterikin silmät näkivät vielä kauas hyvin.
-- Jaa'a! Niin totta vie onkin. Sula siellä, vetelä täällä. Saaressa
ollaan kuin ollaankin. -- No, ei tässä vielä mitään pahempaa hätää ole
niin kauan kuin ilma on kirkas. Meitä on tietysti seurattu näköputkilla
kallioilta siitä asti kuin päivä nousi. Nytkin parhaillaan sanovat
tähystäjät toisilleen: "Jo näkivät tuon itäsulan, koska eivät aja
eteenpäin. Tuumivat että mitä tehdä. Kohta kääntyvät ajamaan takaisin
päin!" -- No niin. Mitä tässä siis muukaan neuvoksi kuin tehdä niinkuin
ne toivovat. Istutaan sitten rekeen ja ajetaan kotiin! Eikä tässä nyt
ole pahempaa kiirettäkään. Saamari kuitenkin, kun nyt piti näin käydä!
Otahan eväspussi esiin, niin syödään edes välillä.
Syönnin aikana selitteli Hinterikki, että pahimmassa tapauksessa saapuu
maalta haapio, jotta ainakin miehet pelastuvat, ellei tule lumipyry.
Teli kulki länteenpäin tuntemattomalla nopeudella, ja miehet ajoivat
täyttä vauhtia lounaaseen, sitä telin kulmaa kohti, joka, heidän sinne
saavuttuaan, pitäisi olla saaren pohjoispäätä, Pohjoisriviä lähinnä.
Perille tultuaan he havaitsivat, että kapein kohta oli noin sadan
sylen laajuinen. He olivat nähtävästi jo aamupimeässä ajaneet raon
yli ollenkaan sitä huomaamatta. Nyt oli rako ennättänyt kasvaa niin
leveäksi.
Aukeaman toisella reunalla oli haapio ja kuusi miestä. Hevosen
lähestyessä miehet lykkäsivät haapion sulaan ja soutivat yli.
Siinä hetkinen neuvoteltiin mitä tehdä. Lopulta toimittiin Juuson
neuvon mukaan: Ensin uitettiin hevonen sulan yli ja vedettiin toisella
rannalla jäälle. Sitten vietiin haapioissa reki ja valjaat. Hevonen
valjastettiin uudelleen minkä jälkeen Juuso ja Hinterikki jatkoivat
matkaansa, sanottuaan ensin suuret kiitokset auttajilleen, jotka eivät
mitään pelastuspalkkiota tahtoneet, sillä tällaisessa tapauksessa ei
järjetön palkkiontoivo koskaan kenenkään täysijärkisen saarelaisen
päähän pälkähdä.
Lähempänä kotikylää alkoi Juuso kiukutella isälleen matkan
epäonnistumista.
-- Kun sinun aina pitääkin lykätä joka asia seuraavaan päivään! Niin
sinä olet tehnyt koko ikäsi. Siksihän meillä ei purjehduskaan paljon
tuottanut niin kauan kuin sinä olit jaalan helmarissa. Olisimmepa
nytkin lähteneet viikkoa tai paria aikaisemmin, olisimme voineet ajaa
Haminaan asti pitkin jäätä, joka oli kuin pöytä. Vaikka vielä eilen
aamulla olisimme lähteneet, niin olisimme nyt paraikaa Haminassa, ja
asiat olisivat selvät.
-- No, älä hätäile! Päivä se on huominenkin! Yritetään uudestaan --
vaikkei ennen niin sulaa vettä ainakin.
Seuraavan yrityksen -- niinikään hevosella -- he tekivätkin huhtikuun
kolmantena päivänä, mutta kun äkkiä tuli sumu, oli heidän käännyttävä
takaisin.
Ei vierinyt tämän jälkeen täyttä viikkoa, niin Hinterikki kuoli.
Hän oli syönyt muiden kanssa päivällistä ja jutellut Haminan matkasta,
lausuen, että jäät lähtevät varmasti ennen vapunpäivää ja sitten
lähdetään Haminaan haapiolla purjehtien. "Vesa" nimittäin oli tuomittu
vanhuutensa vuoksi palveluskyvyttömäksi hylyksi jo syksyllä, kun se
viimeksi vedettiin maalle.
Päivällisen jälkeen oli Hinterikki tapansa mukaan oikaissut itsensä
kammarissa vuoteelle pienelle päivällislevolle. Mutta kun uni alkoi
tuntua liian pitkältä, meni Juuso katsomaan häntä ja löysi hänet
kuolleena.
Muutamia päiviä myöhemmin sanoi Juuso Eupelle:
-- Meidän on pidettävä hyvin pienet hautajaiset...
-- Pienet hautajaiset! Mitä sinä tarkoitat?
-- Vähän vieraita eikä lopen ylellistä kestitystä.
-- Sinun isällesikö sellaiset hautajaiset -- kuin kerjäläiselle tai
kunnan vaivaiselle! Ettes häpeä! Lienet humalassa, mutta rumaa tuo
olisi tuollainen puhe kuulla humalaisenkin suusta.
-- Ei auta muu. -- Meillä ei ole rahaa...
-- Eikö ole rahaa?
-- Ei. Minä olen tarkastanut kaikki isävainajan kaapit ja laatikot
enkä ole löytänyt enempää kuin kolmesataa markkaa. Ehkäpä isä lienee
kuollutkin surusta ja huolesta, kun näki rahojen hupenevan käsistään,
eikä uusista ollut tietoa?
-- No, entä ne kuuluisat laivaosakkeet?
-- Ei merkkiäkään mistään!
-- Entä minun seitsemäntuhattani? Missä ne rahat ovat? Niihin minun
tietääkseni ei ole koskettu -- eikä kosketa.
-- Ne eivät olleet minun hoidossani, enkä minä siis ole niistä
vastuussa. Minä en edes tiedä, kenenkä hoidossa ne ovat olleet. Ei
niitä ainakaan löytynyt isävainajan kätköistä, ei merkkiäkään, ei
paperilappustakaan jäljellä niistä enemmän kuin muustakaan.
-- Sinä kurja mies! Sinä juoppo sika! Olet hukannut ja juonut talon
putipuhtaaksi -- olet hävittänyt minunkin rahani, joiden kanssa sinulla
ei ollut mitään tekemistä.
Euppe huusi ja itki.
-- Johan sen saattoi aavistaakin, mihin se sellainen elämä vie! Kesä
toisensa perästä pelkkää hurjastelua. Kyllä minä todellakin jouduin
oikein rosvojen pesään!
-- Älä huuda ja manaa, talossa on vainaja.
-- Minä huudan missä tahdon! Anna minulle takaisin rahani! Anna minulle
takaisin onnellinen elämäni isäni kotona, jossa minulta ei mitään
puuttunut ja jossa minua ei kukaan komentanut! Sinä riiviö! Minä
lakkaan huutamasta heti kun annat rahani takaisin.
-- No siinä tapauksessa saat huutaa ikuisesti, mutta vaan jossain
muussa paikassa. Tässä talossa et! Ellet heti paikalla lakkaa, niin
luulen että sinua kohta lyödään hevosruoskalla jotta läiskää ja naukuu.
-- Tapa minut -- onhan sinun omallatunnollasi mitä hyvänsä ennestäänkin
-- nuoruudestasi asti!
-- Tässä ei nyt auta mitään tuollainen puhe. Nyt olisi juteltava
järkevästi hautajaisista. Isä on saatava ensin kunnialla hautaan,
sitten voidaan riidellä niin paljon kuin haluat.
-- Jos sinä häpeämättä voisitkin saattaa isäsi hautaan 'pienillä
hautajaisilla', niin en voi minä. Sen verran minulla toki vielä on
hävyn tuntoa jäljellä, etten ilkeä toimittaa appeani hautaan 'pienillä
hautajaisilla'. Minulla on onneksi kaksi veljeä, joilta jo olen saanut
apua, ja joiden edessä minun taaskin lienee nöyrryttävä, kuten kai on
vastaisuudessa nöyrryttävä yhä useammin.
* * * * *
Kun talossa oli vielä hyvä varasto ruokatavaraa ja juomia, riittivät
nuo kolmesataa markkaa hyviinkin hautajaisiin, ja Juusolla oli vielä
toukokuun alussa sata markkaa niistä tähteenäkin.
Silloin oli meri jo täysin vapaa jäistä, ja Juuso käytti hyväkseen
ensimmäistä avovettä. Hän avasi nopeakulkuisen haapionsa purjeet ja
ohjasi sen voimakkaan lounaistuulen kiidättämänä kohti Haminaa.
Hän oli lähtenyt kotoa kello kolme aamulla ja saapui Haminaan kymmenen
tienoissa samana aamupäivänä.
Sinä aikana minkä Anterus oli asunut Haminassa ei Juuso ollut siellä
käynyt, sillä hän tahtoi karttaa veljeään, jota hän vihasi. Nyt oli
hänen pakko etsiä Anterus käsiinsä. Veneessä istuessaan hän tätä pakkoa
koetti selvitellä itselleen, ja muuta selvää siitä ei tullut, kuin että
pakko se vaan on. Hänen täytyi valita kahdesta: joko vajota kotona
kurjuuteen ja puutteeseen tai kääntyä Anteruksen puoleen. Jos hän olisi
ollut yksinäinen mies, olisi edellinen mahdollisuus ollut helpompi,
mutta hänellä oli vaimo ja kaksi tytärtä -- Miina oli niihin aikoihin
seitsemäntoista vuotias ja Selma viisitoista -- ja näiden tulevaisuus
koski hänen sydäntään. Kaiken tämän rinnalla hänestä sittenkin tuntui
paremmalta kääntyä Anteruksen puoleen, etenkin kun hänen ei ollut
tarvis lähestyä veljeään velallisena eikä armonpyytäjänä, vaan oikeuden
vaatijana ja velkojana.
Juuso ei tiennyt veljensä asuntoa, mutta hän ajatteli: "Eipä tässä
kiirettä. Onhan tässä kokonainen päivä ja monta muuta päivää sen
lisäksi. Ennättääpä tuosta ottaa selvän!" Kaikkein ensin hän päätti
tehdä muutamia ostoksia. Hän ei epäillytkään, ettei veljeltä lohkeaisi
rahoja, ja hän ajatteli ostaa itselleen vähän paremman pöytälampun
kuin mikä hänellä oli ennestään. Juuri tätä ajatellessaan hän saapui
lamppukaupan ikkunan luo, jonka takana oli näytteillä lamppuja jos
jonkinlaisia.
Hän meni sisään katselemaan lamppuja ja kyselemään hintoja.
Hän neuvotteli parhaillaan myyjän kanssa erään halvan, mutta
miellyttävän lampun hinnasta, kun sisään astui kaksi rouvaa, toinen
vanhahko ja ylen ylellisesti puettu, toinen nuorempi ja vaatimattomampi.
Eräs toinen myyjä riensi palvelemaan rouvia.
Juuson huomio kiintyi erikoisesti siihen vanhempaan rouvaan, sillä hän
ei ollut koskaan ennen nähnyt niin hienoja turkiksia, niin komeita
hatunsulkia eikä niin hienoja ruskeita nahkasormikkaita kuin tällä
rouvalla oli. Näinä muutamina silmänräpäyksinä Juuso ennätti ajatella,
että "kovin on kotitekoiset kasvot noin hienolla rouvalla!"
Puodin katossa riippui kristallikoristeisia kattosähkölamppuja, jotka
Juuson mielestä olivat peräti ylellisiä, hänen kotisaarensa kirkkoonkin
liian hienoja -- vain kuninkaiden saleihin soveliaita.
Näitä samoja lamppuja viittasi sormellaan tuo turkiksiin puettu rouva,
kysyen edessään kumartelevalta myyjältä:
-- Onko teälä ristaliruunuja sähkölamppujen kanssa? -- Jaa, onhan
teälä! Paljoko ne maksaisivat?
-- Tuo laji maksaa kaksituhatta neljäsataa, tuo toinen kaksituhatta
kuusisataa.
-- Eikö teälä sitten muullaisia olekaan?
-- Ei ole nyt, hyvä rouva, mutta on tilattu. Ne ovat puolta halvempia
kuin nämä. Maksavat kuudesta seitsemään sataan.
Hienosti hansikoidulla kädellään viittasi rouva halveksivasti ja suu
suipistuneena, lausuen:
-- Ööi niin halapoja, ööi niin pieniä! Eihän nuita kehtoo panna
tampuriisakaan! Ukko mänöö kuitenkin ensi viikolla Hulliin, niin kahtoo
sieltä.
Nuorempi rouva: Kyllä minusta tämä malli olisi hyvin sievä.
Vanhempi rouva: Ei minusta! Ja kun kerran kannattaa ostaa yhtä sievä
kalliimpi, niin antaa tämän roikkua teälä ja kerätä lisää pölyä
niskaasa. Mikäs pakko sitä on mättää rahojasa tuollaisiin pelätyksiin,
kun on saatavissa oikeitakin ristaliruunuja! -- Mikäs tuo sitten on?
Rouva viittasi ikkunan edessä pöydällä olevaan nikkeliseen esineeseen.
Niitä oli siinä paljon, erilaisia ja erikokoisia.
-- Se on kahvikeittimö.
-- Onko se semmoinen, joka ilmoittaa, milloin kahvi on kystä?
-- Minä en ymmärrä, mitä rouva nyt tarkoittaa.
-- No sitä, hyvänen aika, että näkeekö tästä edes sen milloinka kahvi
kiehuu?
-- Näkeehän sen: höyry alkaa nousta -- kannen raoista ja nokasta.
-- Jaa -- se ei vielä mitään ole. Sen tietää tavallinen
vaskikattilakin. Mutta minulla on sellainen, mikä viheltää silloin kun
kahvi on valmis, -- pfiuuu, panee. Käykö tämä sähköllä?
-- Ei, tämän alla palaa spriituli. Se ei nokea. -- Ehkä rouva
Heikkilälle saisi olla --
-- Ööihän toki, öihän toki! Minä vaan muuten kyselen. -- No niin. Ei
sitten muuta kuin hyvästi!
* * * * *
Rouva Heikkilä!
Juuso arveli, että eiköhän vain siinä ollut velimiehen eukko ja päätti
seurata häntä, poistuen myymälästä heti rouvien jälkeen.
Hän seurasi naisia kadulta kadulle.
Lopulta saavuttiin torin laidassa olevan kolmikerroksisen,
palatsimaisen kivitalon eteen. Rouvat menivät pääovesta sisään, ja
Juuso jäi ulos tutkimaan taloa lähemmin.
Koko alakerta näytti olevan konttorihuoneistoa. Ikkunoissa luettiin: