Morsiameni Ellen Margareta lähettää myös rakkaat terveisensä
tulevalle anopilleen ja apelleen sekä langolleen Juosepille,
joita ketään hän ei vielä ole nähnyt, vaan jotka hän toivoo
näkevänsä viimeistään häissämme yllämainittuna päivänä.
Sama.
Juuso oli lukenut kirjeen loppuun hitaasti ja selvällä äänellä ja
lykkäsi sen sitten keskelle pöytää, kääntyen istumaan syrjin isäänsä
päin.
Isä, vanha Hinterikki, oli lukemisen aikana myhäillen täyttänyt
piippunsa ja ruvennut tupakoimaan.
Lukemisen jälkeen kului pitkä aika, jolloin ei kumpikaan heistä
lausunut sanaakaan.
Kuului vain hiljainen ritinä vanhan Hinterikin piipusta, joka
palaessaan piti pientä, ritisevää ääntä sekä tuprautteli savua vuoroin
hopeaisen kantensa rei'istä, vuoroin Hinterikin suusta. Piipun
hopeahelat ja pesän kellertävä merenvaha välähtelivät sinertävän
savun alla keskipäivän paisteessa, joka virtaili sisään matalasta
kuusiruutuisesta ikkunasta, valaisten pöytää ja siinä olevaa kirjettä
ja muodostaen ruutujen muotoisia valoläikkiä keltaiseksi maalatulle
permannolle ja kirjaville permantomatoille.
Viimein virkkoi vanha Hinterikki itse.
-- Pahuksen poika, kun ei tullut kotiin, niinkuin lupasi. Olisi ollut
komeata näyttää kyläläisille oikeata merikapteenia. Olisimme menneet jo
tänään iltapäivällä rantaan kolmeen mieheen toisten miesten joukkoon
juttelemaan.
Juuso ei siihenkään vielä sanonut mitään.
Hetken perästä taas lausui Hinterikki, isäukko:
-- No, mitäs tuumaat Juuso?
-- Mitäpäs minä tuumaan! Enhän minä tuumaa mitään.
Hinterikki itse nousi ylös, asetti vaskisankalasit silmilleen, avasi
kaappinsa ja otti sieltä tukun seteleitä, joista hitaasti ja moneen
kertaan peukaloon nuolaisten luki pöydälle päällekkäin kymmenen
viidensadan seteliä sekä niiden viereen niinikään päällekäin toiset
kymmenen samanlaista, sanoen sitten:
-- Minä tuumaan, että on oikein se mitä Anterus kirjoittaa, että "anna
mennä leipäs veden yli ja sieltä on se ajan kuluttua moninkertaisena
palaava takaisin." -- Kyllä se on niin, että nyt on sitä miestä
autettava, jotta tulisi tässä itsekin autetuksi. Sinä, Juuso, otat nyt
nämä rahat ja lähdet viemään niitä Haminaan Anterukselle, ennenkuin
laivaosuudet ennättävät luisua vieraille. Lähde heti kun alkaa tuulla,
tuulipa sitten mistä hyvänsä. Kaksi viikkoa on lyhyt aika ja mennä
livahtaa pian ohi, jos tässä käydään liikoja miettimään ja hyviä tuulia
odottamaan.
-- Minä sanon suoraan, että minä en lähde.
-- Et lähde!?
-- En!
-- Sanotko sinä minulle, että et lähde?!
-- Sanon. Ja sanon senkin, että on parasta antaa rahojen olla siellä
missä ovat tähänkin asti olleet, nimittäin kaapissa. Sieltähän sitten
löytyvät, jos milloin itse sattuu tarvitsemaan.
-- Vai et sinä lähde! Vai niin! Ja minä kun juuri sinun parastasi
katsoen tuumasin ostaa ne laivaosuudet sinun nimellesi, ajatellen, että
sinä rupeisit samaan yhtiöön Anteruksen kanssa, sillä niin se on kuten
Anterus kirjoittaa, että jo ensi syksynä voi salakuljetuksesta tulla
loppu. Entä millä sitten luulet eläväsi? Et suinkaan kalanpyynnillä?
Kuivaksi käy sekin helpompaan elämään tottuneelle ja vallan kamalaa
olisi jos tässä vielä ruvettaisiin entisiä saaliita syömään. Nopeasti
tyhjenee sellainen jyvälaari, johon ei koskaan mitään lisätä. Täällä
saaressa eläminen käy aina yhä ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Kalastus
ei enää elätä, loistoja ja sumukelloja parannellaan joka vuosi ja
laivarikot vähenevät vähenemistään. Mantereelle olisi sinunkin
yritettävä mitä pikemmin sitä parempi ja naitava siellä, kuten
Anterus. Minä olen vanha mies ja päiväni lienevät luetut, samoinkuin
mammankin. Meidän ajaksemme tässä vielä leipää riittänee, mutta sinun
on katsottava eteesi ja lähdettävä mantereelle nyt kun siihen on näin
hyvä tilaisuus.
-- Oli miten oli, mutta Anteruksen kanssa yhtiömieheksi en rupea, enkä
myöskään lähde hänelle rahoja viemään. -- Se on sanottu.
-- Jaaha -- vai niin -- vai on sanottu. No, olkoon vaan, mutta älä
sitten kadu perästäpäin. No niin. Hyvä! Minä lähden sitten itse. Minä
vien itse rahat. Jaaha. -- Jaaha. -- Mitä minun pitikään sinulle vielä
sanoa. -- Tuota noin -- sitä vain, että minun isäni on elänyt tässä
talossa syntymästä kuolemaansa asti ennen minua, ja ennen häntä hänen
isänsä ja niin pois päin edesmenneisiin kantavanhempiin aina Aatamin
aikoihin asti, mutta ei tähän taloon -- tuota noin -- minun tietääkseni
ole -- ole -- tuota noin -- tuotu yhtään emäntää ensin piikana
harjoittelemaan ja perehtymään ja kokeilemaan, -- vaan suoraa päätä
emännäksi. -- Ymmärrätkö sinä?
-- Luulen ymmärtäväni.
-- Luulet ymmärtäväsi! Koiranhäntää sinä ymmärrät!
-- Kyllä minä älyän vähemmästäkin huutamisesta!
-- No, hyvä on! Mene sitten matkoihisi ja käske Santra tänne. -- Minun
on tässä vähän ruvettava ymmärtämään sinunkin puolestasi! -- Mene!!
Kului korkeintaan viiden henkäyksen aika, kun Santra jo seisoi ukon
kammarissa oven edessä, kalpeana ja pelästyneenä.
-- Jaaha. -- Käyhän tänne pöydän päähän tuolille istumaan, Santra, niin
jutellaan vähän.
Santran olikin jo aika päästä istumaan, sillä hänen päätään huimasi ja
hän oli vähällä kaatua. Horjuen astui hän yli permannon ja istuutui
tuolille, kädet sylissä ristissä.
Hinterikki lipoi kielellään viiksiään sivellen niitä sekä tuuheata
partaansa oikealla kädellään, samalla kun hän keinutteli oikeata
jalkaansa, jonka oli heittänyt yli vasemman polven ja jatkoi puhettaan
Santralle seuraavasti:
-- Minua ei ensinkään ihmetytä se, mitä näin äsken tuvassa. Teidät,
sinut ja Juosepin, on viimeaikoina liian usein nähty yhdessä. -- Mitä
minä sinulle nyt puhun ja mitä tulen puhumaan, tapahtuu ystävyydestä
sinua kohtaan, Santra. -- Tarkoitan sinun parastasi. Sinun on nyt
jätettävä tämä talo - heti -- ja koko tämä kylä -- ja vielä parempi
jos lähdet koko saaresta. Kyllä sinä voit saada palveluspaikkoja
mantereeltakin, ehkäpä oikein kaupungeista.
Hinterikki näki, ettei tytöltä ollut itku kaukana.
-- No no -- voi olla, että mieluimmin jäät kotiisi kirkonkylään. Hyvä
se on sekin, kunhan takaat, ettet joudu tästä edes yksiin Juuson
kanssa. -- Minä maksan sinulle palkan etukäteen pestiajan loppuun
saakka sekä lisäksi sata markkaa vaatteita varten. -- Tässä on rahat.
Hinterikki luki rahat ja lykkäsi ne pöydän päähän Santran puoleiseen.
-- No, mitäs sanot? -- Puhu nyt jotakin! Minä toivoisin, että eroisimme
ystävyydessä ja sovussa. -- Vai olisiko sinulla ehkä jotain sellaista
sanottavaa, jota on vaikea ilmaista. -- Olisivatkohan asiat jo niin
pitkällä? - Olisivatkohan asiat todellakin jo niin pitkällä?! - Vai
niin, vai niin. --
Santra painoi kasvonsa käsiinsä, alkaen nyyhkyttää niin, jotta hartiat
kohoilivat ja hänen olkapäänsä vavahtelivat. Kyyneleitä virtasi hänen
kämmentensä alitse.
-- Sitä minäkin olen epäillyt. -- Vai on se pojan pakana päässyt niin
pitkälle! -- Älähän nyt itke! Koetetaan parantaa asiaa! Minulla on
kyllä rahaa sinun ja -- ja -- auttamiseksi -- ja minä tahdon sinua
auttaa, ettei sinun tarvitse hätään joutua. Sano paljonko minun pitää
sinulle antaa -- että lähdet -- en minä tingi. Sata markkaa siellä
tai täällä, se on pieni asia! Lähdetkö viidellä sadalla -- luuletko
sen riittävän? -- Mutta pidäkin sitten suusi kiinni -- tarkoitan,
ettet vihjaise kenellekään ainoallakaan sanalla mitään sellaista mikä
viittaisi tähän asiaan -- etkä siitäkään, että olet tästä talosta
saanut rahoja.
Santra itki jo ääneen. Hän itki hillittömästi. Hän vei esiliinansa
kasvoilleen ja pyyhki sillä kyyneleitään.
-- Minä annan tästä tämän viissataa. Sano nyt, hyvä ihminen, riittääkö
se! Määrää mitä tahansa, kunhan vain pääsen sinusta! Seitsemän sataa!
Tuhat markkaa! No, tässä on tuhat markkaa! Ota se ja mene! Vai oletko
sinä ihan pohjaton! Lopeta itkusi, en minä sitä ymmärrä! Sano selvin
sanoin, mitä minun on sinulle maksettava! Minä maksan mitä hyvänsä,
kunhan vain olet tyytyväinen.
-- Voi hyvä isäntä, lähdenhän minä ilmankin! Voi hyvä Jumala, lähdenhän
minä! Eikä minulla ole Juuson kanssa tekemistä yhtään mitään, enemmän
kuin mitä isäntä äsken tuvassa näki. Minä vannon ja vakuutan, ettei ole
mitään enempää! Voi hyvä Jumala, en minä teiltä tahdo mitään muuta kuin
palkkani!
-- No jos niin on asia, niin sitä parempi -- sitä parempi. -- Mutta
lupaatko sinä minulle, että tästä hetkestä alkaen jätät sekä tämän
talon, että Juuson.
-- Lupaan, lupaan! Minä lupaan sen!
-- Sinä siis lupaat sen?
-- Minä lupaan sen ja lähden ilmankin. En penniäkään minä ota. Tulenhan
minä toimeen maailmassa muuallakin. -- Voi voi! -- Voi voi, hyvä
isäntä, lupaanhan minä ilmankin!
-- No no, en minä pakoita sinua ottamaan rahaa, jos et sinä itse
hyvällä mielellä ota. -- No, ota nyt kuitenkin tuo satamarkkanen!
-- Ei penniäkään enempää. -- Voi voi, onhan tämäkin jo liikaa!
-- Ota pois vaan! En minä siitä köyhdy. Sinä olisit vielä saapa kengät
ja hamekankaan sekä yhtä ja toista muuta, joten saat ottaa niistä tuon
satamarkkasen. En minä sitä lahjaksi tyrkytä, mutta ei meiltä tarvitse
kenenkään tyhjin käsinkään lähteä. -- Ymmärräthän sinä itsekin, ettei
sinun enää sovi jäädä tänne meille.
Kului tuskin kahta tuntia, kun Santra jo käveli pitkin metsäpolkua
kotiansa kohti kirkonkylään päin.
Kesän aikana käyttivät kylien välillä jalan astujat niin sanottua
alatietä, joka kulkee osittain pitkin rantaa ja osittain yli niemien ja
rantakallioiden.
Kun oli sunnuntaipäivä, pelkäsi Santra, että hän alatiellä kohtaisi
vastaantulijoita. Joka sunnuntai nimittäin poikkesi osa kirkkomiehistä
kirkonkylään sukulaisiinsa kirkkokahville, jääden niinollen pois
haapioista ja palasi kotiin jalkaisin alatietä. He kulkivat yksitellen
tai pienissä joukoissa. Näitä ei Santra nyt halunnut kohdata ja valikoi
senvuoksi ylätien, joka kulki vuoriston kautta läpi keskimaan ja jota
tietä käytettiin vain talvisin. Kesän aikana voi siellä kohdata vain
marjamiehiä tai lehmänetsijöitä. Nyt ei ollut marja-aika eikä liioin
lehmänetsijäin aikakaan, sillä viimemainitut liikkuivat vasta illalla
myöhään, joten Santra siis tiesi sillä tiellä kaikkein vähimmin
tapaavansa vastaantulijoita.
Niinä parina tuntina, joina hän kokoili tavaroitaan, hän vähitellen
rauhoittui ja kulki nyytteineen kylän läpi aivan levollisen näköisenä,
mutta päästyään metsään hän alkoi uudestaan itkeä. Hänen oli istuttava
usein kivelle lepäämään.
Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi ja noustuaan Havukkavuoren rinteelle,
josta on laaja näköala itäänpäin merelle, etelään Tervamäelle,
Liivalahdenjärvelle ja Lounatkorkealle sekä lounaaseen, ohi
Havukkavuoren nokan, merelle, hän hengitti jo rauhallisesti.
Siinä hän istui lepäämään ja ihailemaan luonnon tyyntä sunnuntairauhaa
ja silmien edessä leviäviä laajoja näköaloja. Hän tunsi vähitellen
tulevansa milteipä iloiseksi. Kaikki viimeisten tuntien tapaukset ja
koko Heikkilässä oloaika tuntui häipyvän kauas menneisyyteen, ikäänkuin
siitä olisi jo kulunut monta ihmisikää.
Hänen huomionsa kiintyi suuriin, kauniisiin, valkeisiin punatäpläisiin
apolloperhosiin, joita pari lenteli hänen läheisyydessään, ja
kiitishaukkoihin, jotka liitelivät korkealla taivaalla Havukkavuoren
nokan ympärillä ja vinkuivat.
Haukat liitelivät niin korkealla. Ne huusivat omaa huutoaan, jota
ihminen ei ymmärtänyt.
Ne eivät tienneet mitään ihmisten huolista ja murheista. Niillä ei ole
mitään tietoa ihmisistä, jotka ahdistavat toisiaan.
Ne etsivät ruokaa poikasilleen.
Santra iloitsi siitä, että on kiitishaukkoja, jotka eivät tiedä mitään
ihmisistä, ja kauniita apolloperhosia, jotka asettuivat kanervan
latvoille aivan hänen viereensä käden ulottuville, eivätkä välittäneet
mitään hänen olemassaolostaan.
Santra tunsi mielensä kirkastuvan ja keventyvän.
Hän hengitti jo aivan tyynesti, eikä enää nikotellut.
Kaikki alkoi näyttää hänen silmissään kauniimmalta ja kirkkaammalta
kuin koskaan ennen.
Apolloperhoset suurine valkeine siipineen ja punaisine täplineen,
kanervat sinipunaisine kukkineen -- ja harmaa jäkälä kalliossa -- ne
eivät koskaan ennen olleet niin kauniita kuin nyt.
Ja kiitishaukat!
Niiden kirkuna tuntui miltei riemunpurkaukselta.
Lounatkorkea siinti etelässä niin kauniina ja levollisena.
Alhaalla laaksossa lepäsi ruskeankeltaisine rämerantoineen järvi kuin
iso soikea peili.
Tervamäen kukkula vasemmalla pyöristyneine reunoineen ja jyrkkine
länsirinteineen tuntui hymyilevän ja nauravan: "Ole rohkea tyttöseni!"
Päivä vuodatti säteitään korkealla lounaassa ja sen alla meren
saarteella paloi tulena kirkas, väreilevä juova. Samanlaisia tulijuovia
väreili tyynen meren päällä päivän alla muuallakin.
Santrasta tuntui kuin olisi hän vasta nyt herännyt näkemään taivaan,
maan ja meren.
Siinä istuessaan palasivat toisinaan hänen ajatuksensa takaisin
ihmisten luo, Heikkilään, mutta ei hän enää niitä ajatuksia pelännyt
eikä koettanut niitä poiskaan karkoittaa, sillä ne tulivat hänen
luokseen lempeinä, varsin kaukaisina muistokuvina, ikäänkuin hyvin
vanha uni. Ne eivät myöskään enää häntä rasittaneet, vaan päinvastoin
virkistivät.
Hän lienee näin istunut tunnin, ehkä enemmänkin, kunnes jälleen alkoi
jatkaa matkaansa.
Hän tunsi nyt voimaa jäsenissään.
Hän hypähteli kepeästi kiveltä kivelle ja hyräili.
Loppumatkalla hän kulki ohi niityn, josta hän poimi ison kimpun
keltaisia ja valkoisia kukkia.
Hänen vanha äitinsä oli iloinen siitä, että hänen Santransa tuli kotiin
terveenä ja reippaana ja toi muassaan paljon kukkia ja paljon rahaa.
* * * * *
Vielä samana iltana myöhään alkoi puhaltaa navakka länsituuli, ja sen
kiidättämänä purjehti vanha Hinterikki pitkin yötä Haminaan, jonne hän
saapui kello kolme aamulla, päivän nousun aikaan ja kävi muutamaksi
tunniksi "Vesan" kajuuttaan maata, koska ei tahtonut vielä niin varhain
mennä vaivaamaan poikaansa Anterusta.
Kello seitsemän aamulla hän sitten seisoi poikansa edessä, jolle hän
jätti kymmenen tuhatta markkaa kymmenettä osuutta vastaan molemmissa
valmistuvissa kolmimastoissa, joita hän päivän kuluessa, aamiaisen
jälkeen, kävi poikansa kanssa tarkastamassa veistämöllä.