SANTRA.

On tyyni kesäinen sunnuntaiaamu.

Tuvassa istuu Juuson äiti ja kampaa peilin ääressä hiuksiaan.

Hänellä on kädessään iso puukko.

Sillä on hän jo monien vuosikymmenien ajat avannut jakauksen päähänsä.

Sitä sanotaan "mammanpuukoksi" ja siihen ei saa kukaan muu koskea.

Sitä säilytetään seinänraossa lähellä itäistä ikkunan pieltä, samalla

puolella missä riippui peilikin.

Kerran poikasena Juuso oli ottanut mammanpuukon vuollakseen

kaarnalaivaa.

Mutta siitäkös tuli melu ja etsiminen.

Koko talo oli mennä nurin ja kuuli puoli kylää sen, että Heikkilässä

etsitään mammanpuukkoa. Lopulta löydettiin Juuso rannimmaisessa

Koirankallion pykälässä sillä vuoleskelemassa.

Mamma itse hänet sieltä löysi ja oli miltei itkuun asti liikutettu:

-- No täälläkös sinä Juuso istut ja kun äiti on etsinyt sinua joka

paikasta. Arvasinhan minä, ettei sitä puukkoa kukaan muu vienyt kuin

sinä. Anna pois paikalla se puukko -- leikkaat vielä sormeesi! Ja

muista, ettet ota enää koskaan toisen kerran tätä! Muistaakos Juuso nyt

sen?

-- Muistaa.

Juuson olikin helppo luopua puukosta, sillä laiva oli jo valmis, jopa

niin valmis, että purjehti jo vesillä, kohti kaukaisia maita.

Juuson äiti kampaa kiireellä hiuksiaan, sillä kirkkoon lähtö on edessä.

Kirkko on naapurikylässä, tunnin soutumatkan päässä, ja siellä käy

Juuson äiti joka pyhä, milloin on kaunis ilma, varsinkin nyt vanhana,

kun talvella kirkonkäynti on hankalaa.

Juuson isä istuu kammarissaan ja lukee rahojaan.

Syksyinen Juuson Danzigin matka oli tuottanut paljon rahaa ja talvella

oli oltu ajossa joka viikko ja nytkin, pitkin kevätkesää on Juuso ollut

matkoilla, joilta jokaiselta on tuonut rahaa. Vanha Hinterikki on

mielistynyt poikaansa Juusoon, joka tuo kotiin rahaa, huolimatta siitä,

että isä huomasi poikansa juovan yhä enemmän ja enemmän. -- Kerran

mamman kanssa siitä jo puhelivatkin:

-- Eikös sinustakin, pappa, tunnu liialta tuo Juuson juominen?

Järkensähän se menettää.

-- Sehän sitä viinaa viljelee, joka sitä kuljettaakin.

-- Niin, mutta pitäisihän sitä katsoa terveytensäkin perään.

-- Kyllä Juuson terveys ja järki kestää. Ei hän liikaa juo. "Riihtä

tappavan härjän suuta ei sinun pidä kiinni sitoman."

-- Minä uskon, että Juuson pää ja terveys ei kestä loppumattomiin ja

onhan se hiukan minusta sellaista, kuin sinä kävisit kauppaa Juuson

päästä ja terveydestä. Rajansa kullakin!

-- Ole huoleta, mamma. Minä olen tyytyväinen Juusoon. Katsohan mamma,

kuinka paljon rahaa! -- Sen sijaan en ole minä tyytyväinen vanhempaan

poikaamme Anterukseen, joka kulkee kaikenmaailman teitä ja vain vie

rahaa.

-- Mutta onhan Anteruksen rahat langenneet hyvään maahan: Merikoulussa

kolme talvea -- millä rahoilla hän ne olisi läpäissyt, ellei isänsä.

-- Omillaan -- niinkuin muutkin! Minä en välitä Anteruksesta, joka

juo merimiessaaliinsa ja pyytää koulurahat kotoaan. Katsohan, mamma,

esimerkiksi Markun Aapea: Hän läksi merille tyhjin taskuin, mutta

säästi palkkansa ja suoriutui merimieskoulusta, samoina talvina kuin

Anteruskin, omilla rahoillaan. Sellainen on oikea mies!

-- Mutta onhan Anterus nyt ison laivan päämies ja ansaitsee hyvin

ja maksaa takaisin velkansa sinulle minä päivänä hyvänsä! Älä moiti

Anterusta! Onhan hänellä omat vastoinkäymisensä!

-- Juuso on mies! Ja minä olen aina Juusolle sanonut: "Juo -- omiashan

juot, mutta katso eteesi, ettet pilaa itseäsi!" -- Mennään kirkkoon!

-- Mennään vain! Santra kävikin sanomassa, että toiset odottavat jo

rannassa.

Hinterikki kokosi huolellisesti rahat, kultarahat erääseen isoon

sikarilaatikkoon, hopearahat toiseen ja setelit isoon ruskeanahkaiseen

kukkaroon, Ja pani ne jälleen kaappiin, varmaan salalokeroon ja

heläytti oven lukkoon ja pisti avaimet taskuunsa.

Juuso itse oli jaalassa, joka viime matkan jälkeen makasi ankkurissa

lähellä omaa valkamaa.

Meri oli peilikirkas ja poimuili hiukan vanhoissa, jo vuorokausi sitten

lakanneen itätuulen ummikkaissa, jotka hiljaa kohahtelivat rannoille.

Päivä paistoi kirkkaana.

Kirkkaassa päivänpaisteessa ja tyynessä meressä näkyi pohja aina jaalan

ankkuripaikalle asti ja sitäkin kauemmaksi.

Pohjassa näkyi isoja kiviä, joita peitti ruskea ja ruskean keltainen

hatru, joka huojuili veden mukana, ummikasvirran käydessä maalle ja

maalta pois.

Isoimmat kivet olivat kuin makaavia karhuja, pehmeine turkkeineen.

Lapsuudestaan asti muisti Juuso niitä ihailleensa.

Äsken, soutaessaan maalta jaalaan, oli Juuso koko ajan katsellut meren

pohjaa.

Hän oli pysähtynyt pitkäksi aikaa katselemaan jaalansa ankkuria, joka

maata retkotti joutilaana ja velttona parin kiven välissä täydessä

sunnuntailevossa.

Hän seurasi jaalansa ruosteenväristä ketjua, joka suurissa laiskoissa

mutkissa loikoili pohjassa, nauttien sekin vapaudestaan.

Joukko pieniä kaloja, kivinilkkoja, hääri ketjun, niinkuin ankkurinkin

ympärillä: uivat varovaisesti sitä kohti, nuuskivat sitä ja taas

yht'äkkiä ravistelivat pyrstöään ja uivat siitä vähän matkan päähän

kuin olisi se polttanut niiden kuonoa ja heti sen jälkeen, rintaevät

väristen, ne hiljaa ja varovaisesti lähestyivät ruosteista rautaa. --

Se homma huvitti Juusoa niin, että häntä ääneen nauratti.

* * * * *

Jaalassa olivat kaikki purjeet auki. Edellisenä yönä oli satanut ja

nyt täytyi kuivata purjeita. Lahdella oli ankkurissa kaikkiaan kuusi

jaalaa ja jokainen niistä kuivaili purjeitaan tyynessä paahtavassa

päivänpaisteessa.

Ranta hohti valkeanaan kalastusveneiden purjeita, jotka myös olivat

avatut kuivaamaan.

Oli niin tyyni, että jaalojen keulat olivat kääntyneinä mikä minnekin

päin.

Juuso on noussut jaalansa kannelle.

Hän ihailee jaalaansa.

Hän on kiintynyt siihen kuin oikeaan käteensä -- molemmat tottelevat

hänen aivojensa käskyjä yhtä uskollisesti.

Jaala on kuin hänen ruumiinsa jäsen, joka ajattelee hänen aivoillaan ja

tottelee häntä kaikessa.

Juuso hyväilee käsillään purjeita. Ne ovat kuumat, kun kesäaurinko

niitä täydellä voimalla paahtaa.

Juuso ravistelee tervalle tuoksuvia vantteja, jotka ovat ranteen

paksuista liinaköyttä. Monien kesien terva kiiltää mustanruskeana

niiden lämpöisellä pinnalla.

Kaikki kansiluukut ovat avatut ruuman tuulettamista ja kuivausta

varten. Sieltä tulvii ilmoille voimakas tervan ja pohjaveden tuoksu.

Juuso käärii kokoon purjeet, ensin isonpurjeen, sitten vokan ja

keulapurjeet ja peittää ne kaikki tervatuilla ressuilla. Sen jälkeen

hän vielä kerran silmäilee jaalaansa keulasta perään, kannesta

mastojen nuppeihin saakka ja huomattuaan kaiken olevan järjestyksessä,

laskeutuu hän jollaan, joka on koko ajan ollut jaalan kupeella, pesti

keulavantissa kiinni, ja soutaa sitten maihin.

Ranta-aittojen ja sarainten harmaat seinät hohtivat lämpöä, ja

seinähirsien halkeamat olivat tavallista enemmän ammollaan, nekin

näyttäen ikäänkuin koirat huohottavan kuumuudessa. Tuntui melkein siltä

kuin olisivat seinät hiljakseen ritisseet, kun niiden raot kuumuudessa

laajenivat ja uusia rakoja aukeili.

Juuso oli seisahtanut hetkiseksi ranta-aitan päivänpuoleiselle

seinustalle ja katseli merelle, jossa ei näkynyt mitään, ja taivaalle,

jossa ei ollut ainoatakaan pilveä, eikä muutakaan kuin aurinko yksin,

johon ei voinut katsoa.

Ranta oli myös tyhjä.

Missä lienevät kaikki olleetkin? Suurin osa kai kirkossa

naapurikylässä, toisten luultavasti makaillessa jossain vilpoisessa

katveessa.

Lähimmästä talosta kuului avonaisten ovien kautta saarnamaista,

laulavaa lukemista.

Markun Taati siellä luki postillaa. Se oli hänen tapansa niinä pyhinä,

jolloin hän ei mennyt kirkkoon. Hänen lukiessaan täytyi kaikkien

tuvassa istua hiljaa, ja hiljaa he istuivatkin, taistellen torkutusta

vastaan.

Siinä istuivat muiden muassa hänen poikansa tyttäret Marketta ja

Joosefiina, joiden silmät vähän väliä painuivat umpeen ja päät

retkahtivat alas, miltei polville asti. Silloin he heräsivät, katsoivat

toisiinsa ja hymyilivät. Marketella oli parsinneula kädessä. Sillä hän

raapi kämmentään tai pisteli polveaan pysyäkseen paremmin valveilla,

mutta ei siitä paljon apua ollut: ihan huomaamatta menivät silmät

kiinni ja ajatukset muuttuivat paikalla uniksi ennenkuin hän sitä

ennätti huomatakaan. Siinä samassa pääkin nyykähti lähes polviin

asti, jolloin hän äkkiä kohottautui ja katsoi Joosefiinaan, jonka pää

niinikään pienin nyykäyksin parhaillaan painui alaspäin, aina alemma

ja alemma, tehden lopulta sekin pitkän nyykähdyksen, miltei polviin

saakka. Silloin hänkin katsoi sisareensa, ja taas he hymyilivät.

Marketta kuiskasi kämmeniensä takaa Joosefiinalle:

-- Katsos, Joosefiina, kun Taatin nenälle pyrkii kärpänen eikä saa olla

siinä rauhassa, kun Taati hutii sitä kämmenellään.

-- Niin tekee.

-- On tuo kärpänenkin sentään viisas!

Tämän Taati kuuli, mulautti silmävalkuaisiaan yli vaskisankojen ja

ärähti:

-- Olettekos meluamatta siellä -- hä! -- Jumalan sanan aikana -- hä!

-- "-- -- ja helvetin tuli pitää heidät perimän, niin monta kuin heitä

onkin..."

Juuso ei tiennyt, että Markun Taatin tuvassa näin oli -- hän vain

kuvitteli tämmöistä, kuultuaan tänne rantaan asti Taatin saarnaavan ja

laulavan lukuäänen.

Entisiin kokemuksiinsa perustaen Juuso niin ajatteli.

Hän oli kerran itsekin joutunut koko saarna-ajaksi Markun Taatin tupaan

-- kerran viime kesänä.

Hän oli jaaloineen silloinkin taas kotona ja joutilas sunnuntaiaamu

kun oli, hän oli mennyt haastattelemaan ja katselemaan kaunista

Markettaa ja Joosefiinaa. Päästyään juuri parhaiksi tyttöjen kanssa

puheen alkuun, Markun Taati itse äkkiä lopetti tupakoimisen, otti

esille nurkkakaapistaan ruskettuneen postillansa, asetti vaskisangat

nenälleen, avasi kirjan auki siltä kohdalta missä kolme oikeanpuolista

lehden kasaa oli yhdessä nipussa kulmalle käännetty, alkaen kovalla

äänellä yskiä ja sitten vielä kovemmalla äänellä lukea. Silloin ei

vielä ollut mikään kirkkoaika alkanutkaan, koska pohjoiseen päin

soutavat kirkkohaapiotkin vielä näkyivät Koirankalliolle, josta Juuso

vast'ikään oli tullut. Ei se mitään muuta ollut kuin kiusantekoa koko

lukuhomma sillä kertaa, ja tuon tapauksen muisteleminen harmitti Juusoa

vieläkin.

Kyllä hän muisti!

Hän voi hyvin kuvitella, miten Markun Taatin tuvassa taaskin Marketta

ja Joosefiina haukottelevat ja torkkuvat, kissa loikoo jalat suorana

permannolla päivänpaisteessa, ja Taati lukee pöydän päässä postillaa,

itsekin toisinaan haukotellen ääneensä kiljahtaen. Lopulta hän saa

saarnansa viimeisen lauseen luetuksi, panee kirjan kiinni ja takaisin

kaappiin, pistää tupakaksi ja heittäytyy vuoteeseen loikomaan, sanoen

sitä ennen: "No tytöt! Pankaas kirkkokahvi tulelle!"

Markun Taati teki kaiken aina samalla tavalla, siksipä Juuso voikin

kuvitella mitä silläkin kertaa Markkulassa tapahtuu.

Juuson pitäisi lähteä jaalallaan matkalle heti kun rupeaa tuulemaan,

mutta toistaiseksi ei tuulen tulosta näkynyt merkkiäkään. Aamulla

varhain meri hiukan nousi, mikä seikka ennusti länsituulen

lähestymistä, mutta päivän päästyä ylemmä rupesi meri jälleen alenemaan.

Juuso mietiskeli, mitenkä saisi keskipäivän kulumaan, ja hän katui,

ettei ollut lähtenyt kirkkoon muiden kanssa. Mutta siihen, miksi

hän ei mennyt, oli pari hänen mielestään pätevää syytä: hänen oli

kuivattava purjeita, ja erään huhun mukaan pitäisi hänen ainoa

veljensä Anterus olla kotimatkalla ulkomeriltä; kerrottiinpa hänen

jo luotsien mukana saapuneen kirkonkylään, josta hän luultavasti

kirkkomiesten mukana tulisi kotiin. Hänestä tuntui vastenmieliseltä

tavata veljeään, sillä he olivat joutuneet epäsopuun keskenään silloin,

kun Anterus viimeksi, jo neljä vuotta sitten, syksyllä myöhään,

merikouluun mennessään, oli käväissyt kotona ottamassa rahaa. Hän

halveksi veljeään kahdesta syystä: ensiksi siitä, että tämä oli herra

ja laivan päällikkö sekä toiseksi siitä syystä, ettei tämä ollut

näinä neljänä vuotena lähettänyt rahaa kotiin penniäkään, vaikka oli

kotoa ottanut opintorahansa lainan nimellä. Juuso ei kunnioittanut

miestä, joka kulutti hänen ansaitsemiaan rahoja, eikä ainoallakaan

kirjelappusella ollut näiden neljän vuoden aikana muistanut edes

selittää syitä maksujensa viipymiseen. Juuso toivoi, että alkaisi

puhaltaa tuuli, mitä pikemmin sitä parempi ja mistä suunnasta hyvänsä,

päästäkseen kohtaamasta veljeään. -- Lisäksi häntä suututti se ilo,

millä hän huomasi isänsä ja äitinsä ottaneen vastaan tiedon Anteruksen

kotiinpaluusta. -- Isäkin, jonka oikeastaan pitäisi varata kelpo

hevosruoska ovenpieleen mokoman oinaan kotiinpaluuta varten, antaakseen

siitä "Mitä kuuluu?"!, ensin toiselle poskelle ja sitten toiselle sekä

niin edespäin. Sen sijaan nyt rientävät häntä vastaan kuin kuningasta!

Ranta oli harvinaisen tyhjä.

Ei ainoatakaan ihmistä liikkunut siellä. Missä kaikki lienevätkin!

Aamulla oli saatu verkot kotiin mereltä miltei tyhjinä. Kellään ei siis

nyt ollut työtä rannassa. Vain purjeet kuivattelivat itseään päivän

paahteessa -- ja olivatkin jo aikoja sitten kuivaneet samoin kuin

verkotkin, jotka ruskeina ja harmaina riippuivat vapeissaan ainoankaan

henkäyksen niitä heilauttamatta sinne tai tänne. Keveinä, kuivina ja

untuvamaisina ne riippuivat paikoillaan liikkumattomina ikäänkuin

olisivat teräslankaa. Voi katsoa niitä vaikka tunnin yhteen kohtaan,

huomaamatta ainoatakaan värähdystä tai liikettä.

Missä mahtoivat olla ihmiset?

Osa arvatenkin kirkossa.

Osa kotonaan lukemassa postiltaa ja osa makuulla aitoissa, tuvissa,

kamareissa ja saunan lauteilla.

Vasta kirkkoajan jälkeen heitä ilmestyy rantaan: miehiä, niin vanhoja

kuin nuoriakin, rantakäräjiin tupakoimaan ja juttelemaan ja poikasia

nappia heittämään.

Ei näkynyt liikkeellä koiriakaan.

Ne loikoilivat koivet suorina sarainten ja ranta-aittojen varjon

puoleisilla seinustoilla tai rakennusten alla sikeässä unessa.

Vain yksinäinen rantavaris tuolla telojen välissä kyykkäili ja

kumarteli etsien syötävää.

Ulompana merellä, ankkuroitujen alusten takana, pitkän matkan päässä

niistä, keinuili harvalla ja uneliaalla ummikkaalla parvi valkeita

kajaita, kuvastellen itseään peilikirkkaaseen veteen. Joku niistä

silloin tällöin longotteli pitkiä suippoja valkeita siipiään, ja veden

kuvajainen hänen allaan teki samoin. Missä taivas ja meri yhtyivät,

sitä ei näkynyt. Kaikki näytti sulautuvan samaksi taivaaksi, joka hohti

hopealle ja vihertävälle sinelle. Kajaat näyttivät sitäkin valkeammilta

ja jaalojen rungot kuvastuksineen sitäkin mustemmilta, kun taas niiden

mastot hohtivat kuin kultapuikot.

Tämä oli Juuson mielestä kaunein sunnuntaiaamu, minkä hän muisti,

mutta siitä huolimatta hän olisi suonut, että raskaat pilvet olisivat

vyöryneet yli saaren ja yli meren ja myrsky nostanut kuohuvia aaltoja

kuin vuoria, joiden mukana hän olisi voinut purjehtia matkoihinsa,

minne hyvänsä, pakoon, tarvitsematta olla veljensä tervetuliaisilla,

kuuntelemassa tämän jaarituksia ja laverteluja suunnitelmistaan ja

tuulentuvistaan, joista ei näyttänyt ikänä totta tulevan, mutta joihin

isä myhäilevin naamoin uskoi ja joille äitimuori hymyili miltei

kyyneleet silmissä.

Kun kalastajat tänä aamuna soutivat kotiin tyhjin verkoin, merkitsi se

sitä, että kevätkesän kalastuskausi oli lopussa ja että tyyni joka nyt

on alkanut, voi kestää monta päivää, viikonkin, niinkuin tavallisesti

tähän aikaan kesästä.

Hän päätti lähteä kotiin, sulkeutua aittaan ja käydä sinne maata, eikä

tulla koko aikana veljensä näkyviin, ei kiusallakaan. -- Tietäköön,

etten minä lainkaan kaipaa hänen viekasta kädenlyöntiään enkä hänen

vilpillisiä "terve kunnon veli" -- toivotuksiaan!

Pysy loitolla minusta, sillä nuoranpätkällä, vanhalla, kovaksi

pikeytyneellä taljaköyden pätkällä minä sinut tervetulleeksi toivotan,

niin totta kuin olen sinun nuorempi veljesi, ja pehmitän sinun hienot

verkavaatteesi ja kopisevan hattusi ja luusi niin että muistat

kotona käyneesi sekä viskaan viimein, hitto soikoon, vasten naamaasi

viisisatasen, jotta saat sillä lyhentää kapakoissa juomavelkojasi!

Tulehan vaan eteeni, roisto!

Siitä oli Juuso varma, että näin hän veljeään tervehtisi ja hän vapisi

vihasta tätä kuvitellessaan.

Siitä koituisi tapaus, josta vielä vuosikymmenien perästä puhuttaisiin

ja sananlaskuja ja ivalauluja sepitettäisiin, -- mutta: "Sitä kunniaa

älä, veli hyvä sentään luulekaan saavasi!" -- Hänen oli sen sijaan

tehtävä veljelleen sellainen kiusa, jonka hän, entisestä kokemuksesta

tiesi häneen pahimmin pistävän: olla niinkuin ei miestä olisikaan! Ei

nähdä häntä, ei kuulla häntä eikä yleensä tietää hänestä hyvää eikä

pahaa!

Juuso läksi kävelemään kohti kotiansa. Pihamaalle päästyään hän tuumi

vielä kerran mitä tekisi: asettuisiko aittaan makaamaan vai lähtisikö

kylälle?

Hän valikoi edellisen.

Aitan ovi oli kuitenkin lukossa ja avain täytyi käydä noutamaan tuvasta.

Siellä istui Santra ja ompeli.

-- Sunnuntainako sinä, syntinen, teet työtä! ärähti Juuso, koettaen

lausua sanansa mahdollisimman leikillisellä äänellä.

-- Eihän tämä työntekoa ole, vastasi Santra.

-- Mitä tuo sitten on olevinaan?

-- Ompelemista.

-- Eikö ompelu ole yhtä hyvin työtä kuin mikä työ hyvänsä.

-- Milloin on, milloin ei. Tällä kertaa on tämä vain sunnuntairattoa,

niinkuin lukeminen tai muu senlainen.

Näin alkoi keskustelu Juuson ja Santran välillä.

Juuso oli istunut Santran lähelle ja he juttelivat ja aika kului ja

Juuso unohti kokonaan sen asian, jota varten hän oli tupaan tullut.

Kului tunti ja toinenkin.

Juuso teki kiusaa Santralle, ensin puheillaan -- talossa muka ei oltu

koskaan ennen otettu pyhäpäivänä, saati vielä kirkkoaikana, neulaa

käteen, yhtä vähän kuin oli toimitettu mitään muutakaan maallista

askaretta, joten Santra nyt näin työnteollaan veisi talon onnen.

Kaiken lisäksi ryhtyi hän tekemään kiusaa Santralle varsinaisessa

ompelemisessakin: Juuso näet tahtoi näyttää osaavansa käyttää neulaa

yhtä hyvin kuin Santrakin ja ryösti työn hänen käsistään ja alkoi itse

ommella, seisoen keskipermannolla, tällä tavalla nyt melkein turmellen

koko työn.

Santra hyökkäsi takaapäin Juuson luo ja sai siepatuksi ompeluksensa

takaisin Juuson kömpelöistä käsistä ja oli olevinaan syvästi

loukkaantunut.

-- Hyi kun olet ilkeä!

-- Niin niin. Ilkeän nimenhän sitä saa aina kun tahtoo toista auttaa.;

-- Auttaa! Ei tämä mikään purje ole, ja muuta sinä et osaakaan ommella.

-- Jaa jaa! Purjeen ompelijaksi ei kuka hyvänsä pystykään! Siinä sitä

vasta taitoa tarvitaankin! -- No mitäs siihen sanot?

-- Sitä, ettei tämä ole purje! Tätä tällaista tekee vähemmänkin taitava.

Santra korosti lausettaan ylimielisellä äänensävyllä, heilautti päätään

taaksepäin ja kääri ompeluksensa pois.

-- Oletko sinä minulle paha?, kysyi Juuso.

-- Olen.

-- Niinkö paha, ettet enään lepykään?

-- Niin. Enkä minä hyvä sinulle ole koskaan ollutkaan. Ei tässä mitään

uutta ole tapahtunut.

-- Oletko sinä aina ollut minulle paha?

-- Olen.

-- Sitähän minäkin olen ajatellut.

-- Sinäkin! Milloin?

-- Silloin, kun minä lupasin sinulle silkkihuivin ja sinä et sitä

huolinut, vaan läksit karkuun saunasta.

-- Se olikin tuhma teko.

-- Mikä?

-- Se että rupesit puhumaan minulle silkkihuivista. Se oli hyvin paha.

Sinä alenit silloin minun silmissäni, niin paljon, ettet uskokaan --

ihan maan tasalle, ja vielä alemma -- aivan maan sisään. Et usko,

kuinka minä sinä iltana sinua inhosin. Minua suretti ja itketti se,

että minun täytyi sinua inhota -- mutta eihän se ollut minun syyni. --

Sinun syytäsi se oli kaikki tyyni.

-- Olikos se sitten niin paha, että minä tarjosin sinulle silkkihuivia?

-- Ajattele, että minä olen täällä sinun kotonasi palveluksessa.

Ymmärrätkö sinä? Jos sinä vähänkään kunnioitat minua tai jos vähänkään

minusta pitäisit, niin et puhuisi minulle mitään silkkihuiveista! Joko

sinä et ymmärrä mitään tai sitten vain tahallasi teet minusta pilkkaa.

-- Pilkkaa?!

-- Niin juuri. Älä yhtään pyörittele silmiäsi. Pilkkaa, selvää pilkkaa!

Vai mitä muuta sen luulet olevan? Mitä maailma olisikaan sanonut, jos

minulla olisi nähty sinun tuomasi silkki?! Vai olisinko minä ehkä

suoriutunut siitä hätävalheella? Minullahan ei ole veljeä eikä ketään

muutakaan läheistä miessukulaista, jonka lahjoittamaksi olisin sen

sanonut. Entä jos joskus joutuisin naimisiin, niin minun täytyisi

kuitenkin selittää miehelleni kaikki, ja mikä elämä siitä nousisi!

-- Minä pidän sinusta ja toivoisin ettet menisi meiltä koskaan pois.

-- Jos sinä tyrkytät minulle silkkejäsi sekä lisäksi tuollaisia

puheita, on minun lähdettävä tästä talosta vielä tänä päivänä. -- Sinä

olet hullu!

-- Minä en ymmärrä -- --

-- Enkä minä ymmärrä! Luuletko sinä että -- että minä olisin voinut

käyttää kaikkien nähden sinun ostamaasi silkkiä? Jokaisen silkit

tiedetään kuin omat sormet, ja sinä päivänä, jolloinka minä olisin

ilmaantunut näkyviin sinun ostamasi silkki harteillani, olisi heti

ensimmäinen vastaantulija tahtonut tietää, kuka sen on minulle ostanut.

Silkki on melkein sama asia kuin kihlat -- ja onkin sama asia -- -- ja

jo sellainen puhekin, että minä ostan sinulle silkin, on ihan samaa

kuin -- kosiminen. No! Nyt sen kuulit! Mokomakin -- löylynlyömä...!

-- Mutta eihän sen tarvitse olla kosimista...

-- Tarvitse! -- Piian palkkaan kuuluu...

-- Älä haasta piian palkasta! Enhän minä sitä tarkoita.

-- No kosimistako sitten? Ha ha ha! -- Piian palkkaan ei kuulu silkkiä

ja jos vaan tahdot, niin kyllä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. -- Voi

kuinka minulla on ollut sen jälkeen paha olla! Siitä hetkestä alkaen en

ole voinut antaa sinulle mitään arvoa. On hyvä, että vihdoinkin sain

sen sinulle sanotuksi. Jos se edes olisi ollut leikkiä, mutta kun sinä

sanoit sen niin juhlallisesti. Olen todellakin monta kertaa ajatellut,

että jos se olisi ollut leikkiä, niin siinä tapauksessa olisin voinut

kunnioittaa sinua niinkuin ennenkin. Silloin myös olisin uskaltanut

nauraa sille toisten tyttöjen kanssa ja minulla olisi ollut yhtä

hauskaa kuin ennenkin.

-- Oletko sinä sitten ottanut sen ihan todeksi?!

-- Todeksipa kai, jos sinuun yleensä on yhtään luottamista.

-- Mutta minähän vain narrasin sinua.

-- Narrasit!? Oliko se siis valetta!

-- Ei valetta, vaan narraamista.

-- Se on ihan sama asia. Molemmat ovat yhtä rumia tapoja!

-- Ei se ole ensinkään samaa...

-- No!?

-- Narraaminen on leikkiä ja valehteleminen on totta. Minäkään en

tarkoittanut totta, vaan pelkkää leikkiä.

-- Leikki on leikkiä, narraaminen narraamista ja valehteleminen

valehtelemista. Se on selvä rätinki! Ne ovat kolme eri asiaa, ja

leikinlasku on lystiä, mutta mitä siihen lisätään, se on pahasta.

-- Minäpä en tarkoittanutkaan sillä totta, sulaa leikkiä vain.

-- No, mitä tämä puhe sitten on olevinaan?

-- Totta joka sana.

-- Totta!?

-- Niin. Minä puhuin sinulle silloin silkistä vain siksi, että näkisin,

mitä sinä siitä tuumit...

-- Entäpä jos olisin myöntänyt, niin mitä sitten...?

-- Silloin minun olisi täytynyt sanoa, että tarkoitinkin vain leikkiä.

-- Sepä vasta olisi ollut surullista!

-- Sekinkö?!

-- Niin.

-- Pitäisikö minun sitten tuoda sinulle silkki?

-- Älä jumalan nimessä tuo! Älä lupaa mitään minä kiellän sen!

-- En minä sitten todellakaan ymmärrä, mikä on surullista, mikä ei.

-- Kuules, Juuso?

-- No?

-- Voitko sinä vannoa minulle erään pienen asian?

-- Riippuu siitä mikä se on.

-- No hyvä. Vanno siis minulle, että sinun puheesi silkistä oli leikkiä!

-- Sen olen valmis vannomaan vaikka lakituvassa!

-- Et siis tuonut minulle mitään?

-- En.

-- Etkä kenellekään toisellekaan?

-- Mitä?

-- Ähä, joko pelästyit? Äitisi sanoi, että sinulla oli silloin

kotiintulossasi kirstussasi hyvin kaunis silkki. Kenelle sinä sen toit?

-- Eupelle.

-- Eu-pel-le!

-- Niin.

-- Eupelle, jonka kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä! -- Joko sinä

sen annoit?

-- En, mutta annan tänään.

-- Eupelle! Voi hyvä Jumala!!

-- Mitäs kummaa siinä sitten on?

-- Ei mitään, ei mitään.

Santran kasvojen ilme oli kokonaan muuttunut. Hän katseli nyt

elottomasti eteensä.

Hänestä tuntui, kuin permanto olisi huojunut. Hänen oli etsittävä

istuinta, ettei kaatuisi.

Käsi otsalla hän horjui itäikkunan viereiselle penkille, johon jäi

istumaan, kyynäspää ikkunan kynnyksellä ja käsi poskella.

Ikkunaan näkyi rantaan vievä tie ja ranta-aittojen välitse oma valkama.

-- Tulisivat kirkkomiehet kotiin, niin olisi hauskempaa ja

turvallisempaa, sanoi Santra. -- Minua peloittaa olla nyt sinun

kanssasi.

-- Peloittaa?!

-- Niin. Tulisivat vanhukset kotiin. Tästä lähin minä en juttele

sinun kanssasi enää mistään asiasta. Haluan vain tehdä työtä ja elää

vanhusten seurassa sekä haastella heidän kanssaan enkä mene koskaan

naimisiin.

-- Niinhän sinä haastat kuin jo olisit itsekin jo vanha.

-- Minäpä vanheninkin äkkiä -- minä olen nyt monta vuosikymmentä

vanhempi kuin tunti sitten.

-- En minä ymmärrä tuollaista puhetta.

-- Siinähän se paha vika juuri onkin, ettet sinä ymmärrä. Vanhusten

kanssa juttelen vain sellaisista asioista, joita he ymmärtävät ja joita

minä ymmärrän ja joista ei aiheudu surua kummallekaan puolelle. En

ole rakastanut vanhuksia koskaan niin suuresti kuin nyt. Kun he ovat

kotona, on kaikki niin turvallista ja minua haluttaa tehdä ahkerasti

työtä. -- Haapio kääntyykin jo tuolta Koirankallion takaa näkyviin.

Tuleekohan Anterus? -- Kuinkahan kauaksi hän jäänee kotiin?

-- En tiedä.

-- Et tiedä!

-- Niin. En tiedä. Enhän olisi tiennyt koko miehen tulosta, ellen olisi

sinulta kuullut. Vanhempani eivät hänestä puhuneet minulle mitään.

Juusokin tuli ikkunan viereen tähystelläkseen lähestyvää haapiota. Hän

huomasi pian, ettei haapiossa ollut Anterusta. Suuri riemu valtasi

hänet. Hän kosketti Santraa käsivarteen ja sanoi:

-- Katsohan! Ei Anterus tullutkaan!

-- Iloitsetko sinä siitä?

-- Mistäs sitten. Siitähän minä vasta iloitsenkin! Olen ollut pahalla

päällä koko tämän päivän senvuoksi että pelkäsin Anteruksen tulevan.

Ja usko pois, hauskempaa on sinustakin, ettei hän tule. No voi sun

pyhä Pietari, kuinka hauskaa todellakin, ettei herra veli tullutkaan!

Selkään minä hänelle olisin antanut joka tapauksessa. Ei siitä muuten

olisi selvitty!

-- Mistä hyvästä?

-- Siitä vain, että se mies on -- no, enempää pahaa hänen ei tarvitse

tehdäkään ja siinäkin on jo liikaa. Voi voi, kuinka hauskaa! Santra!

Tanssitaanpas sen lystin päälle!

Hän sieppasi Santraa kädestä ja tempasi hänet permannolle kanssaan

pyörimään.

Sitten hän pyöritti tyttöä pari kolme kertaa ympäri tupaa, kunnes

pysähtyi läntiselle seinustalle, ovelta katsoen ison uunin varjoon,

jääden siihen seisomaan, oikea käsi Santran vyötäisellä ja vasen

Santran oikealla käsivarrella.

Hän katsoi Santraa silmiin ja sanoi:

-- Sinä olet kaunis, Santra!

-- Ha ha ha!

-- Naura, naura vaan. Silloin olet vieläkin kauniimpi! -- Santra!

-- No?

-- Sinä olet kokonaan kaunis!

-- Kokonaan kaunis? Mitä se on?

-- Semmoista, jota ei voi muuten sanoa.

-- Mutta se minua surettaa, että sinä olet siihen Euppeen kiintynyt.

Hyi!

-- Enhän minä ole.

-- Itsehän juuri äsken niin sanoit.

-- Minä sanoin vain, että annan Eupelle sen silkin.

-- Sehän se riittääkin.

-- Ei se merkitse vielä mitään! Minä sanon Eupelle suorat sanat, sanon

että "tämä silkki oli paremmille tarkoitettu, mutta kun paremmat eivät

sitä huolineet, niin tässä on. Pidä hyvänäsi!" -- Kuule, Santra, jos

annat suuta, niin minä en anna sitä silkkiä enemmän Eupelle kuin

sinullekaan!

-- Tulkoon mitä tulee! Anna se minulle! Anna jo tänään! Anna heti.

Santran sanojen aikana oli vanha Hinterikki itse astunut avonaisesta

ovesta sisään.

Hän kuuli Santran sanat ja näki Juuson peljästyneet kasvot.

Hän ei ollut mitään näkevinään, käveli vain vakavana läpi tuvan

kaapille, jonka laudalle asetti virsikirjansa.

Kun hän jälleen kääntyi tupaan päin, seisoi Santra itäikkunan luona ja

Juuso uunin edessä.

Mennessään sitten uudestaan läpi tuvan, viittasi vanha Hinterikki

oikealla etusormellaan Juusolle, sanoen:

-- Tulehan tänne kammariin, -- Juuso.

Isä ja poika poistuivat tuvasta perätysten, minkä jälkeen tuli sisään

Juuson äiti, vanha Anna-Sovia.

-- No, Santra piikaseni, onko kirkkokahvi valmis?

-- Voi hyvä emäntä, en ole muistanut sitä ensinkään keittää, mutta

keittiössä on tuli ja kuumaa vettä, pian se joutuu.

-- Mene sitten kiireesti keittämään! Kymmenen minuutin kuluttua pitää

kahvi olla pöydällä. Laita se tänne tuvan pöydälle! Pappa on niin

pahalla tuulella, marisee kaikesta. Milloin kirkosta tullessamme

haapio oli kallellaan vasemmalle, milloin oikealle, tai milloin

joku muka nosti airoaan liian korkealle ilmaan. "Eiks' sitä nyt

vielä ylemmäksikin saisi nousemaan!", hän ärjyi. Milloin taas jonkun

airo muka viipyi liian kauan meressä, milloin soudettiin liian

harvaan, milloin liian tiheään. Kaikesta hän marisi. Pappa ei ole

viiteenkymmeneen vuoteen ollut niin pahalla tuulella kuin tänään ja se

on siitä kun ei Anterus tullutkaan. Saapui ainoastaan kirje, jota ei

ole vielä avattu. Hohho-jaa! Mitä lieneekään tulossa! No no -- liiku

nyt kuin orava puussa! Jos papalla ei ole kirkkokahvi pöydässä, hänen

tullessaan tupaan, niin siitäkös vasta myrsky nousee! Juokse kuin

olisit jo!

Emännän viimeisten sanojen aikana hulmahtivat jo Santran hameen helmat

keittiön ovella. Hän miltei juoksi keittiöön. Hänen sydämensä jyskytys

kuului korvissa humahduksina ja häntä peloitti ajatella, että mitä nyt

seuraakaan siitä, kun isäntä oli tavannut hänet kahden Juuson kanssa.

Hän kuvitteli, kuinka Juuso parhaillaan seisoo tilillä ja tuomiolla

tuosta äskeisestä.

Santra värisi pelosta ikäänkuin viluisena, ja hän ryhtyi kovalla

kiireellä laittamaan kahvia kiehumaan sekä jäi järjestämään kahvipöytää

kuntoon.

Juuso seurasi isäänsä porstuan läpi kammariin. Tuvan ja kammarin

väli ei ollut pitkä, kymmenkunta askelta vain, mutta astuessaan sen

ehti Juuso sinäkin aikana kuvitella suunnattoman määrän tapauksia,

jotka häntä odottivat ja jotka kaikki häntä peloittivat. Hän odotti

kammariin päästyään saavansa kuulla isältään: "Tämän jälkeen en minä

ole sinun isäsi etkä sinä minun poikani!", tai: "Et tule perimään minun

omaisuudestani penniäkään, sinä kelvoton narri!"

Mutta kävikin aivan toisin.

Tultuaan kammariin istui isäukko huokaisten tuolille ikkunan

edessä olevan pöydän päähän sekä viittasi Juusoa istumaan pöydän

vastakkaiselle puolelle.

Juuso istuutui ja isä kaivoi povitaskustaan kirjeen, jonka hän ojensi

Juusolle, lausuen:

-- Otahan ja lue tämä kirje, sillä sinä olet parempi kirjamies kuin

minä.

Kirje oli Anteruksen pehmeätä ja kiemuroivaa käsialaa ja kuului näin.

Rakkaat vanhemmat!

Minun piti tänä kesänä tulla pistäytymään siellä kotona, mutta

nyt se ei käykään laatuun.

Se parkkilaiva "Regina", jolla viimeksi purjehdin ja joka

talvehti täällä Haminassa, läksi keväällä matkalle Hulliin sekä

sieltä Välimerelle, mutta minä jäin maihin ja maamies minusta nyt

tuleekin. Niinkuin tiedätte, kuoli tämän "Reginan" isäntä vuosi

takaperin halvaukseen. Nyt talven kuluessa ovat asiat kehittyneet

niin pitkälle, että minä menen naimisiin sen lesken kanssa. Häät

ovat kolmen viikon perästä. Meidät on jo kuulutettu kerran.

Pyydän tulemaan häihin. Tulkaa nyt sieltä kaikki omaiset!

Sitten on minulla erikoista asiaa rakkaalle isälleni. Veistämöllä

on puolivalmiina kaksi kolmimastolaivaa. Leski, minun tuleva

aviovaimoni, aikoi myydä ne huutokaupalla viime keväänä, mutta

nyt kun minä olen ottanut pesän, johon ei kuulu ainoatakaan

lasta, eikä muita perillisiä kuin tuo leski, olen saanut

asian järjestymään siten, ettei niitä laivoja, jotka molemmat

rikataan parkkilaivoiksi ja niistä tulee "Reginan" sisarlaivoja,

myydäkään, sillä huutokaupassa nykyisinä huonoina aikoina ne

olisivat menneet puoli ilmaiseksi. Tästä syystä minä nyt pyydän

isäukkoa osakkaaksi kanssani toiseen tai molempiin laivoihin.

Lainaa en pyydä, vaan tarjoan tilaisuuden päästä osakkaaksi

hyvään laivayhtiöön. Ensin aluksi riittäisi viisi tai seitsemän

tuhatta markkaa. Jos isä haluaa ruveta osakkaaksi molempiin

laivoihin niin isän olisi lähetettävä tänne kymmenen tuhatta mikä

summa tekee kaksi osaa kymmenestä. Toiseen laivaan voin näin

omaisille luovuttaa yhden osuuden viidellätuhannella, joka on

siis vähin määrä, minkä isä saattaisi nyt ensi tilassa minulle

lähettää. Yritys on ehdottomasti varma ja tuottava, sillä ensi

vuonna kohoavat laivojen ansiot moninkertaisiksi. Olen laskenut,

että nämä laivat kahtena lähivuotena tuottavat koko hintansa,

joten kykenen kahden vuoden perästä maksamaan osuuden takaisin,

jos isä niin tahtoo, sekä lisäksi vielä viisituhatta voittoa.

Salakuljetuksella ei nyt tulla ansaitsemaan niin hyvin, ja

kaikki merkit muuten viittaavatkin siihen, että salakuljetus,

tuo meriemme häpeä, kokonaan lakkaa ensi syksynä. Toivon ja olen

varma, että isä ymmärtää asian sekä lähettää rahat tai voihan

tuoda minulle ensi tilassa itse vähintäin viisituhatta. Ehkä se

käy laatuun jo heti tämän kirjeen sinne saavuttua. Minä tiedän,

kuinka paljon siellä kotona makaa rahaa joutilaana. Tämä on vain

pieni osa siitä ja viisainta olisi sijoittaa kaikki liikenevät

rahat tänne pyörimään sekä kasvamaan korkoa korolle. Nyt on

taottava, kun rauta on kuuma. Rahamiehiä on tätä nykyä vähän, ja

ne, joilla on rahaa, rakennuttavat itselleen laivoja, sillä parin

vuoden perästä alkaa laivoille kulta-aika. Onnen poika on silloin

se, ken pystyy purjeita levittämään. Isän on muistettava, mitä

Jesus Sirakinpoika Raamatussa sanoo: "Laiska ihminen on niinkuin

kivi, joka loassa makaa". Laiskalla ihmisellä tarkoitetaan tässä

sellaista miestä, joka ei tee, niinkuin samassa kirjassa, vaikka

toisessa paikassa neuvotaan, että: "Anna leipäs mennä veden

ylitse, niin sinä sen pitkän ajan perästä löytävä olet", sekä:

"Niin myös se tekee, joka purjehtia tahtoo ja on aikonut vaeltaa

julmissa aalloissa: hän rukoilee puuta, joka heikompi sitä laivaa

on, jonka päällä hän vaeltaa, sillä se on sentähden tehty,

että sillä pitää ravintoa etsittämän ja tekijä on sen taidolla

valmistanut". -- Ja niin se onkin, että laivoilla, eikä suinkaan

salakuljetuksella, se ravinto on saatava ensi keväästä asti,

jolloinka luulen tämän innoittavan salakuljetuksen loppuvan. Kun

sitten lähetät leipäsi, se on rahasi, menemään veden ylitse,

niinkuin Herran sanassa sanotaan, palajaa se moninkertaisena

takaisin sinun tykösi. Se on totinen tosi.

Herran rauhaa toivotan rakkaille vanhemmilleni ja kaikille

omaisilleni siellä yksinäisellä merenluodolla ja jään odottamaan,

ettei rakas isävanhukseni anna luisua ohitseen tällaista

ainoanlaista hyvää tilaisuutta saadessaan ostaa halpoja

laivaosuuksia. Sillä varmasti tämä tilaisuus luisuu ohi jo parin

viikon kuluttua, koska täällä Haminassa, samoinkuin kaikissa

muissakin mantereen paikoissa, rientävät rahamiehet kilvan

hankkimaan itselleen laivaosuuksia. Minä olen nyt kuitenkin

jättänyt ainakin nämä kaksi osuutta isän käytettäväksi, mutta

kahden viikon kuluttua minä ne annan luisua vieraille paljon

korkeammasta hinnasta.

Teidän nöyrä poikanne

Anterus Heikkilä.

Merikapteeni ja laivanvarustaja.