"Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", sanoi Hinterikin Juuso
aamulla kello kolmen tienoissa, kun jälleen tuli tyyni ja niin tuumasi
Eskon Mikko ja Sepän Jere myös. Molemmat he kertasivat puoliääneen,
mitä Juuso juuri oli lausunut. -- "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa.
Niin se ajaa."
Muuta ei sinä yönä oltu juteltukaan.
Pari tuntia oli luovittu etelätuulta. Juuso itse oli pitänyt silloin
perää. Käännösten aikana oli Juuso aina sanonut: "Käännyttäsköhän
taas", jolloinka Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat kompuroineet pimeää
kantta pitkin sanaa päästämättä paikoilleen, Mikko vokan jalustimeen
ja Sepän Jere keulaan, hoitamaan keulapurjeiden jalusnuoria käännöksen
aikana.
Ennen käännöstä antoi Juuso aluksensa hiukan aleta, jolloin sen vauhti
lisääntyi, joka taas oli tarpeellista ja välttämätöntä kääntyessä,
etenkin nyt, kun kävi vastaan voimakas ummikas.
Juuso itse istui kajuutan katolla jalat riippuen kannella ja piteli
kiinni helmarista, ja ohjasi ja tarkkasi hetkeä, milloin aluksella
on sopivan suuri vauhti ja milloin on sopiva aaltojen väli aluksen
kääntyä. Silloin hän taitavalla liikkeellä, ensin vähitellen ja
sitten rohkeammin, lykkäsi helmarin itsestään poispäin, jollain
alus voimakkaassa kaaressa alkoi kääntyä ja kohota kallistuneesta
luovima-asennostaan pystyyn. Silloin kuului läiskettä ja pauketta.
Purjeet paloivat ja rievinauhat ja nuorat rapisivat ja rapsahtelivat
vahvaa purjekangasta vasten, joka hulmusi tuulessa. Vokka oli vihainen
pirkkelilleen, jolle se antoi läiskyvän korvapuustin toisensa jälkeen.
Ensin vaikeni isopurje perällä. Se oli saanut tuulen uudelta puolelta,
täyttyi, pingoittui, vaikeni ja alkoi lykätä alusta ylös tuuleen.
Sillä välin olivat keulapurjeet saaneet myös tuulen uudelta suunnalta,
mutta jäivät vastaan, painamaan keulaa alas, kääntämään alusta.
Vokka oli paukkunut ja palanut koko ajan, mutta heti isonpurjeen
täytyttyä tuulesta, vei Eskon Mikko vokan jalusnuoran alapuolelle,
jossa hän Sepän Jeren avulla veti sen kireälle ja kiinnitti sen omaan
linkkoonsa kannessa. Sitten he molemmin miehin menivät keulaan, Jere
yläpuolelle päästämään harusvokan ja lyyverin jalustimet auki ja
Mikko vetämään ne kiinni alapuolelle. Yhteisvoimin he tiukkasivat
nekin kiinni. Alus kulki jälleen uutta suuntaa oikealle kupeelleen
kallistuneena ja laistojen tulet, jotka äsken näkyivät oikealta,
näkyivät nyt vasemmalta. Käännösten aikanakaan ei puhuttu enempää.
Joskus jörähti Juuso: "Anna mennä!" tai "pane kiinni!", mutta eihän
sekään mitään juttelua ollut. Vasta nyt, Juuson lauseesta: "Syksyinen
yö ajaa yhdeksällä hevosella", kehittyi keskustelu, nimittäin tuo jo
mainittu, jossa Eskon Mikko vastasi: "Niin, yhdeksällä hevosella se
ajaa syksyinen yö. Niinhän ne sanoivat ennen vanhat, edesmenneet." Ja
sanoilla: "Niin se ajaa, niin se ajaa", otti keskusteluun osaa Sepän
Jere myös.
Tuuli oli nimittäin yön kuluessa käynyt kaikissa ilmansuunnissa ja
välillä tyyntynyt. Nyt, noin puoli tuntia sitten oli alkanut puhaltaa
etelästä, siis vastaan. Lännestä kävi myös voimakas ummikas, sillä
eilen ja sen edellisinä päivinä, lähes viikon ajan, oli puhaltanut
voimakas länsituuli. Käännöksen jälkeen pauhahteli ummikas alihangan
puolelta vastaan.
Tuulen pyöriminen sinne tänne oli ollut kiusallista -- paitsi milloin
se puhalsi mukatuulena -- ja vaikka nuo kolme miestä "Vesan" kannella
eivät olleetkaan mitään maamiehiä, oli heidän mielensä apea ja
pitempää keskustelua ei syntynyt, ennenkuin aamuhämärissä, jolloinka
oltiin jo maan, nimittäin kotisaaren lähellä -- sen korkeat vuoret
siinsivät tummina yhä vaalenevaa taivasta vasten -- kun tuuli kääntyi
länteen ja saatiin lopettaa luoviminen. Onneksi oltiin silloin tuulen
kääntyessä niin paljo sen päällä, että voitiin jalustimia höllentäen
suunnata "Vesa" suoraan kotia kohti. Onnen kauppaa se ei kuitenkaan
ollut tällä kertaa Eskon Mikon mielestä, eikä Sepän Jeren myös,
sillä he muistivat kyllä, kuinka Juuso viimeisen luovin alkaessa oli
sanonut: "Käännetääns pojat ja pyritään nyt helkkarin kyytiä niin
ylös länteen kuin ennätetään, sillä tämä tuuli menee kohta sinne,
jos vanhat merkit paikkansa pitävät!" -- "Mistäs sä sen tiedät?" oli
kysynyt Eskon Mikko ja Juuso oli vastannut: "No ek'sä itsekin näe ja
huomaa, että laine lännestä alkaa käydä yhä virkeämmin. Siellä se
jossain kauempana jo puhaltaa lännestä ja saattepas nähdä, niin pian
se on länsituuli täälläkin." Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat Juuson
tovereita ja tiesivät, että osa lienee onnessakin Juuson menestykseen
merimatkoilla, mutta suurin osa viisaudessa ja valppaudessa, jolla
hän otti kaikki pienimmätkin seikat huomioon ja osasi niitä käyttää
hyväkseen. Muu saarikansa luki kaikki Juuson hyvän onnen syyksi ja
siksi häntä hoettiin, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, "onnen
pojaksi." -- Matsedän Jyrin Anna-Liisa, tuo vanha, jumalisuudestaan
kuuluisa vaimo, jolla oli jotain vanhaa kaunaa ja kateutta koko
hinterikkiläisten sukukuntaa kohtaan, paapatti eräänä talvipäivänä
naapurin emännille, jotka olivat puolitusinaisena joukkona kokoontuneet
verkkoineen ja verkkoharkkeineen Anna-Liisan luo verkkojaan parsimaan,
juttelemaan ja kahvia juomaan: "Hinterikin Juuso! Hö! Tuo juoppolalli!
Sitä ei mikään muu merellä onnesta, kuin itse paholainen, joka sen
ystävä on ja merehiset ja muut pahat henget, jotka sitä auttavat ja
hoivaavat niinkuin oma omaansa ainakin!" Eskon Mikko ja Sepän Jere
myös, jotka aina olivat Juuson matkatovereina, palkattuina matruuseina
tosin, mutta tovereina siitä huolimatta, tiesivät, että onnella ja
sattumalla ja vielä vähemmän pirulla ja veden väellä oli hyvin vähän
osaa Juuson onneen merimatkoilla, jos oli osaa ensinkään. Tämäkin,
että oltiin tuulen päällä lännen alkaessa puhaltaa, oli kyllä pieni
tapaus, mutta kyllin suuri näyttämään, mikä osuus pirulla tai muilla
sen maan miehillä on viisaan ihmisen teoissa. Päivän valjetessa oli
tullut näkyviin toinenkin jaala, huonompikulkuinen kuin "Vesa", joka
näytti pyrkivän samaan satamaan. Tuolla se nyt kyykkäili kaukana
idän alla, jota nouseva aurinko kultaili, vähän purjeita vain näkyi
tumman, miltei mustan meren takaa, eikä aika ajoin, jaalan vajotessa
suurempien laineiden väliin, niitäkään. Se jäi kauas tuulen alle ja
sai loppumatkan luovia ja pääsi satamaan neljä tuntia myöhemmin kuin
"Vesa", ei siksi, että sen päämiehellä olisi ollut huonompi onni,
vaan siksi, että siinä oli tuhmempi päämies. Se oli selvää Eskon
Mikosta ja Sepän Jerestä myös ja siitä asiastapa sukeutuikin vilkas
keskustelu "Vesan" kannella, sen kaataessa navakkaa länsituulta kohti
kotisatamaa, niin että sen runko ihan innosta vapisi kun se vuoroin
kiipesi viheltävin köysin jyrkkään ylämäkeen ja pauhaten läksi siitä
viilettämään pitkää loivaa alamäkeä. Keskustelussa ei kyllä mainittu
suoranaisella sanalla itse asiaa, koska Hinterikin Juuso, "onnen
poika", "Vesan" päämies, itse istui siinä varsaansa ohjaamassa ja itse
otti osaa keskusteluun, mutta ymmärsi sen Eskon Mikko sekä Sepän Jere,
mistä on kysymys. Ei Hinterikin Juuso ollut tuhmia mukaansa ottanut!
Mikko: Sinne se jäi idän alle tuo meidän yöllinen kilpailijamme.
Jere: Sinne se jäi. Taisi olla miehillä vilu yöllä, koska jäivät sinne
lähemmä päivän nousua lämmittelemään.
Juuso: Ei ne lämmittelemään jääneet!
Jere: No mitäs ne sinne olisivat jääneet. Kippari tietysti tuumasi,
miehilleen, että "Kuulkasta pojat! (Se oli matkimista ja pilkkapuhetta,
sillä Matsedän Jyri, Juuson tuleva appi, jonka jaalaksi kilpailija
tunnettiin, alkoi aina, varsinkin päissään, puheensa sillä tavalla.)
Eiköhän jäädä tänne vähän lämmittelemään, koska päivä nousee niin
kirkkaana?" --
Juuso: Ol' nyt! Ek'sä hölmö ymmärrä, että ne jäivät sinne siitä
syystä, kun se Matsedän Jyri on niin saita mies. Sen käsissä venyy
pennikin syltä pitkäksi ja nyt se koettaa venyttää päivää -- pelkässä
saituudessaan -- muutamia tunteja pitemmäksi sanoen: "Kuulkasta pojat!
Minkä likempää päivännousua päivän alottaa, sen pitempi on päivä!"
"Vesan" kannella jyrisi voimakas "Hööö!"-nauru kilvan suuren
kertalaineen kanssa, joka mennä meurusi juuri sillä hetkellä "Vesan"
peräntakaa, suuri kuin kallio ja voimakas kuin sata sonnia ja olisi
kyennyt silmänräpäyksessä musertamaan sirpaleiksi koko "Vesan",
jos olisi sattunut yli pääsemään, mutta sehän ei ollutkaan mitään
sattuman tai onnenkauppaa sekään, että se meni ohi perän takaa, vaan
seurauksena Juuson taitavasta ohjauksesta. Toinen, vähemmän taitava
olisi peljästynyt ja kääntänyt aluksensa päin tuulta jo hyvissä ajoin
ja jäänyt odottamaan, milloin kaatuva kertalaine ennättää mennä ohi
keulan editse. Toisinaan oli Juusonkin pakko tehdä niin, mutta tällä
kertaa hän oli laskenut, että jouduttamalla "Vesan" vauhtia ennättää
sen tieltä alitsekin ja säästää kokonaan sen ajan, mikä menee aluksen
päinkääntämiseen, aallon ohimenon odottamiseen ja vauhdin ja suunnan
saamiseen jälleen ennalleen. Juuso oli laskenut, että jos niin tekee,
menettää vähintään yhden minuutin jokaista kertalainetta väistäessään
ja että kuudenkymmen laineen perästä on tunti menetetty. Niin
naljailtiin "Vesan" kannella naapurin huonosta onnesta sinä aamuna ja
monissa muissa tiloissa.
Sepän Jere istui Juuson kanssa kajuutan katolla, sen etureunalla --
Juuso siitä syystä, että hän itse piti perää ja peränpitäjän paikkahan
jaaloissa oli siinä ja Jere siitä syystä, ettei hänellä nyt ollut
mitään muuta tehtävää.
Molemmat tupakoivat.
Jerellä oli lyhytvartinen puinen piippu ja Juusolla valkea liitupiippu,
jonka Mikko oli alhaalla kajuutassa täyttänyt ja sytyttänyt ja
ojentanut valmiina isännälleen.
Mikolla oli "Vesassa" kokin virka yhdistettynä matruusin virkaan ja
kajuutassa hän parhaillaan puuhaili aamuteen keittohommissa, samalla
vedellen makeita savuja omasta piipustaan -- ylpeydestään, sillä
se oli vanha hopeahelainen kannellinen perintöpiippu. Väliin pisti
Mikko päänsä kajuutan luukusta ulos ottaakseen osaa keskusteluun ja
silmäilläkseen, missä ollaan ja missä naapuri, nimittäin Matsedän Jyrin
jaala on ja mitä se milloinkin tekee. Se oli äskettäin kääntänyt ja
puski nyt luodetta kohti ja näkyi vinosti perän takaa tuulen alla.
"Vesa" sen sijaan meni kuuden solmun nopeudella kohti omaa saarta,
jonka loistojen tulet sammuivat samalla, kun aurinko nousi. Joka hetki
tuli saari lähemmäksi ja sen piirteet selvenivät selvenemistään. Erotti
jo metsää ja kalliota ja valkeiksi kalkitut rakennukset ja loistotornin
Pohjoiskorkealla. Saari kohosi kohoamistaan merestä ja laineiden
harjulle noustessa näkyivät jo Pohjoisrivin loisto ja rakennukset,
vaikka taas laineiden väliin laskeutuessa ne ja välistä koko saarikin
jäi keulan kautta ohi vyöryvien aaltojen taa.