Vanha rouva, jonka luona Hellevi asui, pyysi häntä eräänä päivänä
seurakseen tuttaviensa luo läheiseen rantakaupunkiin.
Hellevi kiitti sydämestään ja iloitsi päästessään hetkeksi hengittämään
uutta ilmaa. Ah, jospa tuo vanha rakas täti olisi ollut vain pikkusen,
pikkusen intelligentimpi, jotta Hellevi olisi voinut hiukan häneen
taisteluissaan turvautua. Mutta hän oli hyvä vaan, — niitä harvoja
yksinkertaisia, jotka todella saattavat olla sydämellisiä.
Jo seuraavana iltana oudossa kaupungissa vieraiden luona oli Hellevi
niin virkistynyt, että hän luuli melkein vapautuneensa Braunin
pauloista. Mutta koko ajan hän sentään muisti vartijansa, jonka selän
takana hän nyt niin iloisesti ilkkui. Ah! Hän tahtoi tehdä jotakin, hän
tahtoi valjastaa tuskansa kireisiin ohjaksiin ja Braun saisi nähdä,
että hän vieläkin osasi ohjata aurinkoihin.
* * * * *
Hellevi on mukana vieraan kaupungin iltamassa emäntänsä ja tämän
tuttujen kanssa.
Hän hengitti niin vapaasti, kuin ei mikään koskaan olisi häntä
painanut. Kukaan ei tunne häntä, ei hänen laatuaan, ei hänen
herkkyyttään. Hän ei tunne muita. Ja etsien vain sitä, mikä silmää
miellyttää, saa hän levätä ja nauttia herkutellen. Tuntematon kauneus
on hunajaa hänen muotoja janooville aistimilleen. — — —
Ihmiset tulivat ja menivät...
Vastaan edestä ja ohi takaa.
Silloin meni Hellevin sivu joku, jota hän ei ollut ennen huomannut.
Silmänsä, jotka ilosina olivat tutkineet toisaalla, näkivät kuin hunnun
läpi jotain tuttua.
Silmänräpäyksessä keskittyi hänen voimansa... hän katsoi uudestaan...
Ruumis ei tahtonut kestää sydämen valtaavaa liikutusta:
Ossian soittaja!
Hellevi uskalsi tuskin liikahtaa... Kuin unessa rupesi hän vihdoin
siirtymään eteenpäin... polttavassa unessa, kaikkien tunteiden
myrskyten aaltoilevassa meressä. — — —
Taas sivuutti ylhäinen...
Hellevi näki hienon hymyn ja ohimennen hiipasevan katseen, jalojen
silmien syvän, surullisen, väsyneen katseen.
Oli ihmeellistä.
Puoli maata oli kantanut käsillään nuorta ylimystä... ja hänellä oli
suru... suru, joka näkyi vieraille...
Oli ihmeellistä.
Kaikki kielet Hellevin sielussa olivat kosketetut.
Tunsiko hän riemua?
Tunsiko hän tuskaa?
Hellevi olisi vastannut, että hän nousi taivaisiin ja laskeutui maan
alle. Hän sai hukkua ja vaeltaa armotta. Kaikki oli "ääretöntä", kun
hän puhui tunteistaan.
* * * * *
Myöhemmällä tuli tyttö tuntemaan sielunsa uneksitun.
* * * * *
Seuraavan päivän illalla saapui Hellevi myöhään kotia.
Hän oli omituisen näköinen ja mahtoi tietää sen itse, sillä
riisuuduttuaan ja pukeuduttuaan yötä varten, otti hän pienen peilin
käteensä, istui maahan matolle ja rupesi arvostelemaan ilmeitänsä.
Niistä luki hän päivän elämän.
— Ilmeeni on tylsä ja riippuva... värini tuhanharmaa... sydämessäni
tunnen kuoleman kalpeuden... olen tullut rumaksi...
— — — tästä hetkestä alkaa todellinen alasmenoni omissa ja muiden
silmissä.
Pari heinän kortta oli pudonnut hänen vaatteistaan lattialle. Hän
tarttui niihin kuin aarteisiin... katseli niitä, suuteli niitä... piti
niitä kädessään.
Kyyneleitä...
He olivat ajaneet suurilla heinäkärryillä ulos kaupungista koko seura
ja leikkineet...
Rakkain käsi oli heittänyt heiniä hänen päällensä...
— — — nyt olen elänyt sen, miltä tuntuu olla nainen... olla valmis,
tuntea kaikki, toivoa kaikki... ja unelmien esine, joka on nähnyt koko
maailman, näkee ensi kerran myös pienen tytön, joka tuskin uskaltaa
katsoa häneen...
— Siinä hän seisoi tähdäten kauas, suuri vapaasyntyinen... suru
rinnassaan, mutta otsallaan uuden aamun toivo.
Olinko nähnyt jalompaa piirteitten sopusointua, sisäistä autuutta...
ah! kuoleman voittaja!
Mitä minä tunsin?