1:N TYTTÖ. Mitäs muuta kuin että huomattiin, ettei se kesä mahda
Amerikassakaan tämän paremmaksi käydä.
2:NEN TYTTÖ. Niin, ehkä tämä kotimaa elättää eteenkinpäin.
1:N POIKA. Sitä minäkin. Tulin sentähden sanomaan, ettei minulle
tarvitse passia toimittaa.
2:NEN POIKA. Eikä minullekaan.
ANNA. Se on yleinen päätös!
ROOPETTI (iloisesti). Eläköön se päätös! Minäkin menen sitte vasta kun
syynivuosi tulee. Kyllä sitä on hyvä puhua, että Amerikkaan minä lähden.
Mutta kun lähtöaika likenee, niin jo käy mieli niin kummalliseksi ja
niin koreiksi nämät kotoiset paikat, ettei niistä saa luovutuksi. Minä
möin jo harmuunipelinikin Amerikanpojalle.
LAURI. Kuka käski! Nyt sitä olisi kelvannut soitella.
(Alperttiina on äkäisenä mennyt tupaan, palannut ja portailta
kuunnellut keskustelua. Tapani silmäilee äänetönnä eteensä.)
ALPERTTIINA. Hulluja te olette kaikki, pehmeämielisiä kuin paistetut
nauriit. Ei tuota tuollaista viitsi nähdä.
TAPANI (nöyrästi Alperttiinalle). Kyllä sinä, Alperttiina, yksin taidat
saada lähteä sille retkelle. En minä saa lähdetyksi, kun tämä kesäkin
tuli näin herttainen...
ALPERTTIINA (kiivaasti). Sinäpä vasta mies olet! Houkuttelee minua
myymään kaikki vaatteeni ja sitte...
TAPANI. Itsehän sinä houkuttelit minua myymään mullikkani.
ALPERTTIINA. Niin, kun sinulla oli sellainen villi kaupunkiin, ettei
sinua mikään olisi pidätellyt.
TAPANI. Kun et sinä antanut hengenrauhaa ennenkuin lupasin lähteä.
ALPERTTIINA. Hanki takaisin silkkini!
TAPANI. Ja sinä mullikkani!
(Tytöt ja pojat ovat salaa naureskelleet keskustelulle. Selma ja Antti
ovat kadonneet. Mattila keskeyttää riidan.)
MATTILA. Rakkaat lapset, jääkää kaikki Suomeen. Koti on aina koti eikä
se aurinko meille vieraalla maalla näin lempeästi paista.
TAPANI. Kyllä se niin on.
AHOKANGAS. Kun tuli näin korea kesäkin ja vedet ne aleni niin ettei
ymmärrä minne ne joutuivatkaan.
ANNA. Ja viljat kasvaa jotta kaikaa.
LAURI (kuiskaa, mutta niin ääneen että kaikki kuulevat). Selma, missä
minun saappaani ovat? Kun kaikilla muilla on kengät, minä vain olen
paljasjaloin. Selma, missä sinä olet?
(Selma ja Antti tulevat käsi kädessä.)
ANTTI (Mattilalle). Me olemme tässä Selman kanssa sopineet, että
niinkuin syksystä rupeaisimme yksiin leipiin, jollei isännällä ole
mitään sitä vastaan...
MATTILA (katsoo heihin pitkään. Ankarasti). Onko teillä aikomus lähteä
yhdessä? En minä ole kouluuttanut tytärtäni Amerikkaa varten.
ANTTI. Ei, mutta täällä Suomessa.
MATTILA (katsoo pitkään). Jäättekö siis tänne? (Kirkastuen.) Se on
toinen asia. (Ojentaa heille kätensä.)
LAURI. Hei, häitä tulee! Onneksi olkoon!
(Ahokangas, tytöt ja pojat kerääntyvät Selman ja Antin ympärille
kättelemään heitä.)
KAIKKI. Eläköön! Onneksi olkoon!
LEENA (tulee kiireesti, läähättäen, niiaa, miltei itkuäänellä).
Hyvää päivää, hyvää päivää, jaa, jaa, joko täällä nyt jäähyväisiä
otetaan!... (Hymyillen.) Kun juoksin niin että sydän kurkussa...
Joudutin emäntäkullalle tätä sukkalankaa. (Kaivaa esiin nyytistään.)
Kun annoitte minulle niin hyvän hameen... Jaa, jaa, niin hyvän hameen
(levittelee lievettään).
ALPERTTIINA. Kiitoksia vaan. Minä olenkin päättänyt jäädä tänne
Suomeen...
LEENA (hämmästyneenä). Jaa, tänne Suomeenko?
MUUT. Kaikki me tänne jäämme.
ANTTI. Täällä kuitenkin paras on.
LEENA. Jaa, jaa... Sanoinhan minä paikalla, että mitäs sinne niin
kauvas lähtee: oma maa mansikka, muu maa mustikka.
(Kaikki nauravat.)
1:N POIKA. Ette arvon taitanut ehtiä rukkianne polttaa?
LEENA. Rukkianiko? Polttaakko? Enhän toki! Jonka mä vallesmannin
rouvavainajalta sain ja joka onkin sellainen rukki, ettei niitä enään
tähän mailman aikaan tehäkkään.
LAURI. Mutta Leena ei tiedä, että täällä tänään on monenkertaiset
juhlapäivät. Paitsi että nämät kaikki nyt ovat palanneet Amerikasta
kotiin, niin vietetään täällä vielä kihlajaisia...! Mutta Selma, missä
minun saappaani ovat?
SELMA (nauraen). Tuvassa, tuvassa. (Lauri lähtee tupaan.) Niin, Leena,
onnitelkaa nyt!
LEENA (Niiaa. Makeasti). Jaa, jaa, kuinka korea pariskunta siitä tulee.
Onnea nyt vaan hyvä Jumala antakoon!... Johan siitä koko kylä puhui,
että niin ne ovat kuin toisilleen luodut. Koskas sitte häät vietetään?
SELMA. Ei nyt vielä tiedä.
ANTTI. Tiedetäänhän se. Syksyllä.
LEENA. Jaa, jaa, vai jo syksyllä!
(Mattila yskäsee, astuu juhlallisesti esiin. Lauri, saappaat jalassa,
törmää tuvan portaille, mutta seisahtuu, nähdessään isänsä.)
MATTILA. Rakkaat ystävät! Jo joutui armas aika ja suvi suloinen...
Vielä viikko sitte asui meidän joukossamme halla ja pakkanen ja vedet
tekivät tuhotöitään. Vielä eilispäivänä asui meidän rinnoissamme
vilu, ja paha henki houkutteli luopumaan isänmaasta ja etsimään onnea
muualta. Mutta aurinko alkoi meille loistaa, vedet kuivuivat, vainiot
alkoivat vihannoida, rinnoista suli halla ja tänään olemme kaikki
valmiina eteenpäinkin tekemään työtä synnyinmaallemme. Se on oikein.
Kiitos Jumalalle, joka niin käänsi meidän sydämmemme ajatukset
oikeuteen niinkuin hän vesiojat johti pois vainioiltamme. Täällä
Suomessa olemme nähneet onnea, täällä tulee meidän kärsivällisesti
kantaa vastoinkäymisenkin päivät.
Sillä vastoinkäymisiä meillä on edessämme, Jumala yksin tietää, miten
paljon. Meidän vapauttamme uhataan. Amerikkaan, vapauden maahan
sentähden monen mieli palaa. Mutta meidän täytyy jäykkinä seisoa
alallamme, tehdä henkemme vapaaksi, s.o. poistaa itsestämme kaikki mikä
on pimeää ja pahaa. Silloin totisesti vapaat olemme ja silloin eivät
mitkään mahdit meitä kaada.
(Hetken äänettömyys.)
LAURI (portailta). Ja mitä jos nyt pistettäisiin hiukan
tanssiksi, koska tässä on niin moninkertaiset juhlat. Niinhän
teaatterikappaleissakin aina kihlajaiset päättyy...
MATTILA (vakavasti). Ei, poikaseni. Ei ole nyt tanssin aika. Säästetään
tanssi iloisempiin päiviin. Mutta jos te laulaisitte. Vaikkapa sen
"Maamme laulun".
(Tytöt ottavat ääntä, pojat paljastavat päänsä, kaikki alkavat laulaa.
Yleisö yhtyy. Esirippu lankee.)