(Mattilan tupa, tavallinen, siisti talonpoikaishuone: penkit pitkin
seiniä, perällä oikealla pöytä, jonka edessä rahi, keskellä peräseinää
ovi, vasemmalla edessä avoin liesi, jossa rovio hiiltyy, ikkunoita.
Mattila ja Ahokangas istuvat pöydän ääressä. Selma tarjoaa heille
kahvia, sitte palatakseen lieden ääreen, jossa Anna seisoo, miesten
puhetta kuunnellen. Lauri veistelee, istuen penkillä oikealla. Kaikki
ovat arkivaatteissa.)
MATTILA. Kyllä se nyt pimeältä näyttää. Veden alla ovat kaikki
vainiomme, karjanruoka lopussa, eikä kesää kuulu, vaikkei ole kuin
viikko juhannukseen.
AHOKANGAS. Ja vielä ottivat meiltä sanomalehden, jotta pitää
vallan kuin säkissä elää. Maksettu oli vuoden loppuun asti, mutta
vahingonkorvauksesta ei ole puhettakaan.
ANNA (Selmalle, matalalla äänellä). Mene nyt sanomaan se isällesi.
Kerranhan se kumminkin on sanottava. Sinun olisi heti pitänyt hänelle
ilmoittaa, ettet aio jäädä tänne Suomeen kuolemaan nälkään, kun
Amerikka antaa leipää yllin kyllin.
SELMA. En ole saanut sitä sanotuksi.
ANNA. Jollet sinä sano, niin sanon minä.
SELMA. Ei, ei. Kyllä minä itse, kunhan jäämme kahdenkesken.
MATTILA. Se tässä sentään eninten panee ajattelemaan, että nuori
kansa kaikki Amerikkaan lähtee. Tämäkin kylä on vallan villissään. Ei
meidänkään poikiamme enään mikään olisi pidättänyt, kaupunkiin piti
lähdettämän mullikkaa vaihtamaan matkarahoiksi.
AHOKANGAS. Lähteäpä on päättänyt meidänkin Antti.
(Mattila luo pitkän katseen Selmaan, joka kiireesti kääntyy häneen
selinpäin ja alkaa puuhata lieden ääressä.)
MATTILA. Vai jo Anttikin! Vaikka on asevelvollisuuden suorittanut.
ANNA (Selmalle). Mennään nyt puhumaan!
AHOKANGAS. Siitä se Antti niin harmistui, kun ei saatu perustaa sitä
seuraa, jota teidän poikienne kanssa jo pitkin talvea ovat puuhanneet.
MATTILA. No, sen nyt vielä jaksaisi kantaa, mutta kuka täällä
tulevaisuudessa työt suorittaa, kun parhaat voimat Amerikkaan menevät?
Selman ja Laurin kanssa sitä minäkin ensi vuonna saan jäädä taloa
pitämään.
SELMA (Annalle). Siinä kuulet!
LAURI (reippaasti). Mutta me sitä pidämmekin kuin miehet!
AHOKANGAS. Oikein puhuttu, Lauri! Mutta minun poikani lähtee. Minulle
ei jää kuin Anna. Rengit ja muonamiehet jo kauppaavat kellojaan,
saadakseen matkarahaa.
ANNA (liketen pöytää). Mitä me, isä, tänne jäämme nälkää näkemään.
Lähdetään kaikki!
AHOKANGAS (hetkisen vaiettuaan). Siinä kuulet, naapuri. Noin nykyajan
nuoriso puhuu.
MATTILA. Parempi, tytöt, että lähdette askareillenne kuin että tuossa
turhia lörpöttelette. Ja ehkä mekin taas' menemme vainioillemme.,
(Nousevat,)
AHOKANGAS. Kiitoksia vaan kahvista... Eihän vainioita tänä vuonna
ilokseen katsele, mutta mentävä on.
(Lähtevät. Ovessa kääntyy Mattila).
MATTILA. Lauri, lähde sinä jo hevosten luo.
(Sulkee oven perässään.)
LAURI. Tuossa paikassa! (Nousee, likenee takaapäin Selmaa, käy kiinni
hänen hartioihinsa ja alkaa tanssia sekä laulaa:)
"Amerikan polkan tahtia
Ei sitä kaikki taidakkaan.
Joka tyttö ei sitä taida
Ei sitä tyttöä naidakkaan."
SELMA (riistäytyy irti.) Mene nyt, kun isä käski.
(Lauri kiepauttaa häntä vielä pari kertaa ja lähtee sitte.)
ANNA. Kyllä se vaan paras olisi, kun te kaikki lähtisitte. Kyllä teille
täällä ikäväksi käy, kun me kaikki olemme poissa. Jäätte kuin hiiret
autioon taloon.
SELMA. Voi Anna, kun minulla on niin paljon ajatuksia, jotka eivät anna
minulle rauhaa!
ANNA. Niitähän sinulla, Selma kulta, aina on ollut. Mutta heitä ne nyt
sikseen. Antti tulee itse tänään puhumaan.
SELMA (kiihkeästi). Tuleeko?
ANNA. Tulee. Luuletko sinä että hän ilman sinua lähtee.
SELMA (ilostuen). Sitte jäämme molemmat Suomeen!
ANNA (leikillisesti). Tai menette molemmat Amerikkaan. Mutta näkemiin
asti nyt. Tulen illemmalla. (Ojentaa Selmalle kätensä. Lähtee.)
SELMA (yksin). Kaikki he lähtevät, Anttikin. He jättävät Suomen,
kun sitä onnettomuudet kohtaavat. Miksen lähtisi minäkin! Jos vaan
Antti tulisi pyytämään matkakumppaniksi! Mutta menisinkö sittenkään?
Miksen menisi! Parempi lähteä iloisemmille aloille, olemaan nuori ja
onnellinen ...
(Istuutuu rukin ääreen, hyväilee hiljaa itsekseen:)
"Jos sydän sulla puhdas on
Ja mieli vakaa, pelvoton,
Niin yhdy meihin, tänne jää
Ja pyhä vanno vala tää:
Tää Suomenmaa mun toimeen saa,
Tän eestä vaan mä ainiaan
Teen työtä saakka kuolemaan..."
Voi, tätä laulua, kunhan en ikinä olisi sitä kuullut!
(Ovi lentää auki ja Laurin pää pistää esiin.)
LAURI (huutaa). Vieraita tulee! (Katoaa ja tuuppaa sitte edellänsä
sisään vanhaa Leenaa, jonka selässä on taakka vispilöitä, hosioita,
tuohta y.m.s.)
SELMA. Vai Leenakos sieltä tulee! Hyvää iltaa!
LEENA (nauraen). Tuota siunattua poikaa, kun tuo minua vallan
tuuliaispäänä. Iltaa, iltaa (puhaltaa käteensä ja ojentaa sen sitte
Selmalle). Mitäs nyt taloon kuuluu? (Laskee taakan selästään ja
lämmittelee lieden ääressä, tuontuostakin puhaltaen käsiinsä. Jatkaa
kimeällä, miltei saarnaäänellä.) Jaa, jaa, tätä kylmyyttä ja tätä
vesien paljoutta! Että mitä meinanneekaan Jumala kulta! Kunhan ei
vaan lähettäisi katovuotta! Muistan minä siihen aikaan, kun palvelin
vallesmannivainajalla, että kanssa yhtenä keväännä piteli näin kauvan
kylmiä. Mutta eihän sitä silloin heinäniityillä veneellä soudettu.
(Käy istumaan penkille.)
LAURI (istuutuu hänen viereensä). Uskookos Leena, että minä tässä
toissa päivänä sain riihen edestä hauin, elävän hauin.
LEENA. Vai elävän hauin! Jaa, jaa, ei se hyvää tiedä, kun veden kalat
ihmisten ilmoille nousevat. Kunhan vaan ei ennustaisi maailman loppua!
LAURI. Totta kai kalat vesien kanssa tulevat, vaikka vedet nousisivat
piipusta sisään. Ja kuka sitä tietää, jos tätä jatkuu, vaikka jonakin
aamuna tapaisimme kalat valmiina padassamme!
LEENA. Jaa, jaa... Ei taida emäntä olla kotona? Eihän se suinkaan
vielä ole Amerikkaan lähtenyt?
SELMA (valmistaa Leenalle kahvia). Eihän toki. Tässä vastikään oli.
LEENA (kuiskaten ja levottomasti silmäellen ympärilleen). Se oli
sille rusthollarin Hiltalle myynyt sen paksun silkkinsä, jonka joulun
edellä konttiryssältä osti. Ja Hilta, senkin hompsotin, oli paikalla
pannut sen päähänsä kirkkoon, vaikka sellainen sade oli... Voi, voi,
oikeinkos nyt kahvia! Eihän sitä olisi tarvittu! (Puree sokeripalasesta
puolen ja heittää toisen puolen takaisin rasiaan.) Se Selma onkin
niin nöyrä ja hyvä tyttö, näin köyhällekin ihmiselle. Toiset käyvät
siellä kansanopistossa niin ylpeiksi... Kiitoksia vaan! Kyllä se vanhan
sydäntä lämmittääkin. Niin se sanoi vallesmannin rouvavainajakin
aina, kun mulle kahvia kantoi, kun rekoolia olin kitkemässä. Jaa,
jaa... (kuiskaten ja oveen vilkuen.) Veikös se Tapani nyt tosiaankin
kaupunkiin sen korean härkämullikkansa, niinkuin kylällä puhuvat?
LAURI. Vei kun veikin, Leena kulta. Eihän niitä kaikkia käy Amerikkaan
kuljettaminen! Hyvä kun pääsevät ihmisetkin.
LEENA. Jaa, jaa... Mutta kyllä niitä nyt meneekin! Jää tyhjäksi koko
kylä. Vai vei se sen mullikan, joka kuitenkin oli niin hienopintanen,
että...
LAURI. Mennään mekin, Leena. Minä rupean Amerikan kuninkaalle
passariksi ja Leena rupeaa sen prinsessoille kamarineitsyeksi.
LEENA (nauraen). Jaa, jaa, jos olisinkin niinkuin silloin kun
vallesmannilla palvelin!
SELMA. Joko sinä, Lauri, kävit hevosia ruokkimassa?
LAURI. Ka en, koskas minä olisin ehtinyt. Pitihän minun vieras sisään
saattaa.
SELMA. No, mene nyt. Kyllä minä jo seuraa pidän.
LAURI (laulaa, kädet vyötäisillä, ja kieppuu ympäri Leenan edessä).
"Istuta tyttö sun ikkunas alle se kukkiva tikkemperi.
Tän kylän pojan taskussa naksaa se Saksan silinteri."
(Menee juoksujalan ulos ovesta).
LEENA (nauraen). Jaa, jaa, mikä veitikka siitä on tullut! (Kuiskaten.)
Se Alperttiina kuuluu käskeneen tänne kylän tyttöjä. Se kauppaa heille
vaatteitaan, kun ei saa kaikkia mukaansa Amerikkaan. Eikös ole kotona
puhunut mitään?
SELMA. On ehkä puhunut, vaikken ole sattunut kuulemaan.
LEENA (entistä salaperäisemmin). Ja vielä ne kertovat muutakin... Jaa,
jaa, on se Alperttiina aika ilkeä akka...
(Nousee ja tulee aivan Selman korvan juureen. Samassa avautuu ovi,
ja Alperttiina, Anna, Antti, Hilta ja pari muuta tyttöä ja poikaa
astuu sisään. Alperttiinalla on syli täynnä, osaksi kirjavia, osaksi
liinavaatteita. Tytöt, tervehdittyään Selmaa, menevät lieden ääreen
lämmittelemään. Pojat, niinikään tervehdittyään, sytyttelevät
piippujaan tai paperossiaan. Leena on, suu hymyssä ja niiaten, karannut
ojentamaan Alperttiinalle kättä).
LEENA. Hyvää iltaa, emäntä kulta. Minä tässä riensin tuomaan teille
vielä lähtövispilöitä, jos niinkuin tahtoisitte mukaanne ottaa.
ALPERTTIINA. Ohhoh, Leena raiska, luuleekos se, että minä Suomesta
aion raastaa vispilöitä Amerikkaan! (Nauraa.) En saa vaatteitanikaan
kulkemaan. Niitä tässä pitää polkuhinnasta kaupata. No tytöt, ostakaa
pois nyt! Hyviä, uusia ovat kaikki. (Näyttelee ja levittelee vaatteita.)
Tämäkin hame on hienoimmista enkeliskaiangoista ja kiiltää kuin silkki.
Se on yhden ainoan kerran ollut ylläni, nimittäin sisarentyttäreni
häissä, kun se meni naimisiin sen Hovinkirkon rusthollarin kanssa.
Silloin kaikki ne minun rikkaat sukulaiseni, emännät, tulivat käymään
kiinni hameenhelmaani ja kysyivät: "villatyykiäkö tämä on vaiko varsin
silkkiä?" Osta pois sinä Hilta, koska sinulla jo ennestään on niin
komea silkki!
LEENA (makeasti). Niin tytöt, ostakaa pois, kun koreita kaupaksi on
ja halvalla saatte!
HILTA (kopeasti.) En tarvitse, on vaatetta ennestäänkin ja Amerikassa
ostan lisää.
ALPERTTIINA. Amerikassa?
HILTA. Sinne minä lähden minäkin.
1:N TYTTÖ (vaatimattomasti). Sellaiset meinat meillä on kaikilla.
2:nen TYTTÖ. Kas, kun siellä kuuluu saatavan niin hyviä palkkoja ja
täällä katovuosi tulee, niin eihän täällä enään ensi vuonna eläkkään.
ALPERTTIINA. Mutta totta te Amerikassakin vaatteita tarvitsette.
1:n TYTTÖ. Kyllähän ne olisivat hyvät ostaa, kun vain rahaa irti
saisi.
HILTA. Kovin ovat vanhanaikaisia!
ALPERTTIINA. Vai ei ryökinälle kelpaa. Olkaa ilman sitte! Oma
vahinkonne.
LEENA. Jaa, jaa. Hullut olette, tytöt, kun ette koreita osta...
Mutta jos emäntäkullalla olisi joku vanha hame, niin minä sitte taas
kehräisin ja tekisin vispilöitä...
ALPERTTIINA (nauraen). Minä sinun vispilöitäs ja kehruuksias en
enään tarvitse. Ei Amerikassa kudota eikä kehrätä, siellä käyttää
piikatyttökin ostokankaita ja tehtaan sukkia.
LEENA. Jaa, jaa, vai tehtaan sukkia!
ALPERTTIINA. Odottakaappa, jahka miehet tulevat kaupungista, niin
saatte kuulla, kummoiseen maahan me tästä susien pesästä muutamme!
ANTTI (malttamattomasti). Onhan se jo kuultu.
LEENA. Jaa, jaa. Olisinpa minäkin nuori, niin rukkini polttaisin
paikalla!
ALPERTTIINA. Sepä sen olisi. Mutta silloin et saisikaan hametta, vaan
nyt sen sinulle annan. Sinun ei pidä voida kylällä kieliä, että
Kirkkolan tytär olisi ahne.
LEENA (kauhistuksissa). Taivas minua siitä varjelkoon! (Makeasti.)
Emäntä kulta, joka on niin hyvä! Kiitoksia vaan monia tuhansia ja
onnea vaan matkalle!
(Alperttiina ottaa vaatteet kainaloonsa ja lähtee. Leena menee hänen
perässään. Tytöt ja pojat ovat ryhmissä, osaksi seisoen, osaksi istuen
penkeillä.)
ANNA (ottaen Selmaa vyötäisistä). No, Selma, tulethan sinä mukaan!
SELMA (epävarmasti). En tiedä.
ANTTI. Mutta jos isäsi saa hyvän hinnan talostaan ja lähtee mukaan.
SELMA (säpsähtäen). Tästä talosta, minun kodistani. (Ikäänkuin
rauhoittuen.) Ei isä lähde.
1:N TYTTÖ. Mutta mikä täällä eteen tulee? Niityt ja pellot ovat veden
alla, kylmä on niin että kynnet paleltuvat, eläviltä ruoka lopussa.
Miehet viedään Venäjälle, seuraa emme saaneet perustaa, sanomalehti
meiltä lakkautettiin. Kuka tällaisessa maassa rupeaa olemaan! Pitäkööt,
jos pystyvät viljelemään!
SELMA (hiljaa). Niin ajattelin minäkin vielä eilen. Ja minä seisoin
jo toinen jalka kynnyksellä ja käsi oven kääkässä mennäkseni isälle
puhumaan. Mutta kun minä näin hänen huolestuneet kasvonsa, niin en
saanut mitään sanotuksi. Illalla tulin hyräilleeksi laulua, jota me
aina päivät pitkät kansanopistolla lauloimme. Muistatteko:
(Laulaa.)
"Jos sydän sulla puhdas on
Ja mieli vakaa, pelvoton,
Niin yhdy meihin, tänne jää
Ja pyhä vanno vala tää:
Tää Suomenmaa mun toimeen saa,
Tän eestä vaan mä ainiaan
Teen työtä saakka kuolemaan."
(Toiselta säkeeltä ovat muut, toinen toisen jälkeen, yhtyneet lauluun,
säkeeltä: "tää Suonten maa" ääntensä koko voimalla. Laulun lakattua
jatkaa Selma:)
Toverit, tarkoittiko meidän valamme vain onnen päiviä? (Hetkisen
vaiettuaan.) Ja muistatteko millä hartaudella me lausuimme:
On Suomi köyhä, siksi jää,
Jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
Vaan meille kallein maa on tää,
Sen salot, saaret, manteret
Ne meist' on kultaiset...
(Hetken mietittyään:)
Tääll' olo meill' on verraton
Ja kaikki suotuisaa:
Vaikk' onni mikä tulkohon,
Maa, isänmaa se meillä on.
Mi maailmass' on armaampaa
Ja mikä kalliimpaa?
(Vaikenee taas, sitte jatkaakseen yhä kiihtyvällä tunteella:)
Jos loistoon meitä saatettais
Vaikk' kultapilvihin,
Miss' itkien ei huoattais,
Vaan tähtein riemun sielu sais,
Ois tähän köyhään kotihin
Halumme kuitenkin!
(Kaikki ovat käyneet vakaviksi. Hetken kuluttua Selma hiljaa:)
Nämät sanat ovat koko päivän soineet korvissani enkä minä enään uskalla
ajatella Amerikkaa. Tänne minun täytyy jäädä, "vaikk' onni mikä
tulkohon."
HILTA. Kyllä minä vaan lähden.
1:N POIKA. Valitettavasti ei ihminen elä runoista eikä koreista
sanoista. Amerikka antaa yllinkyllin leipää.
ANNA. Emmehän me nyt oikeastaan täällä Suomessakaan ole nälkää nähneet,
mutta olisihan se niin mukavaa, kun saisi vähän maailmaa nähdä!
1:N TYTTÖ. Niin kyllä. Ja kun ei tiedä, elättääkö Suomi väkensä ensi
vuonna. Mutta kun sanovat, ettei siellä Amerikassa tule katoa koskaan!
SELMA (katkerasti). Oletteko kuulleet, kasvaako siellä onnikin puissa,
niinkuin omenat ja päärynät, ja voivatko ihmiset senkin korjata
aittoihinsa?
ANNA (leikillisesti). Pojat hoi, kasvaako Amerikassa onni puissa?
ANTTI. Puissa ja maassa, ilmassa, kaikkialla. Sillä siellä elää vapaus
ja vapaus on onnea.
1:N POIKA. Siellä saa perustaa seuroja miten paljon hyvänsä eikä siellä
sanomalehtiä lakkauteta!
ANTTI. Siellä ei kansallisuuksia sorreta!
(Ulkoa alkaa kuulua käsihanurin ääntä. Huudolla "nyt ne tulee!" ja
uteliain katsein kääntyvät kaikki ovea kohti. Samalla huudolla avaa
Lauri ulkoapäin oven. Tapani, Roopetti, viimemainittu soittaen
käsihanuria, Veikkoiin, Mattila, Ahokangas, Alperttiina ja Lauri
astuvat sisään.)
TAPANI. Iltaa. Terveisiä kaupungista.
ALPERTTIINA. No, onko hyviä uutisia?
(Matkalta-tulijat riisuvat päällysvaatteitaan ja istuutuvat, muiden
uteliaasti kerääntyessä heidän ympärilleen.)
ROOPETTI ja TAPANI. Onpa kyllä.
TAPANI. Kyllä Amerikkaan kansaa mahtuu ja työntekijöitä otetaan. Joka
viikko lähtee Englantiin laiva, joka kuuluu vievän satoja suomalaisia.
Tuolta pohjoisempaa lähtee suurten talojen isäntiäkin.
ROOPETTI. Tämä herra Veikkolin on sieltäpäin jo ostanut kymmeniä
taloja.
VEIKKOLIN (leveästi). Ja tulin nyt tännepäin, koska kuulin, että
Mattilan ja Ahokankaan maalla on hyviä metsiä.
MATTILA (tyynesti). En ainakaan minä ole aikonut metsääni myydä.
VEIKKOLIN. No Amerikkaanko aiotte sen viedä?