KAARLO. Onko sinun nyt parempi olla?
ONNI. On. Kuule, minä tahdon sinulta kysyä, onko minun suunannossani
mitään vaarallista?
KAARLO. Paras on sitä välttää ainakin siksi kunnes paranet.
ONNI. Nyt minä ymmärrän Ireenen, oi, minä loukkasin epäluulollani hänen
hellimpiä, naisellisia tunteitansa. Minä olin raakalainen. Myöskin
sinua olen minä loukannut. Minä en sitä enää koskaan tee, nyt kun minä
tiedän...
KAARLO. Mitä? Mitä tiedät?
ONNI. Kun minä tiedän, että hän ei rakasta ketään muuta kuin minua.
KAARLO. Kuulitko sinä...?
ONNI. Sinä kysyt?
KAARLO. Niin, minä kysyn.
ONNI. Koska sinä itse kysyt, Kaarlo, niin, minä sanon, että minä kuulin.
KAARLO. Sinä kuulit, mitä Ireene sanoi minulle?
ONNI. Sattumalla minä sen kuulin, seisoin äitini kanssa ovella. Ethän
ole vihainen?
KAARLO. Sinulla on syytä olla minulle vihainen. Minä olin erehtynyt
tunteitteni suhteen, raskaana taakkana ne painoivat. Ymmärrä minua
oikein. Minä en tahtonut häntä sinulta petollisesti riistää. Minä en
vaatinut häneltä mitään vastalahjaa, minä en varastanut sinulta mitään.
Minä olin tehnyt jo kohtaloni kanssa liiton. Minä tiesin millainen
se oli oleva. Mutta minä en voinut olla tunnustamatta nyt. Mutta
siitä sinä voit päättää, etten minä ennen ole hänelle rakkaudestani
puhunut. Sisällisestä pakosta minä sen nyt tein. Ja minä pyysin häneltä
ainoastaan yhtä viimeistä hellyyden osoitusta. Ymmärrätkö sinä minut,
Onni?
ONNI. Minä ymmärrän sinut.
KAARLO. Mutta minä en sitä saanut.
ONNI. Et. Minä olen huomannut sinun taistelusi. Ja sinä olet voittanut.
Olet ainakin voittanut minut ja minun ystävyyteni. Olemmehan tästälähin
aina lujia ystäviä. (Puristaa Kaarlon kättä.)
KAARLO. Niin, lujia ystäviä.
ÄITI. (Istuu keinutuoliin. Onni leposohvassa puolimakaavassa asennossa,
Kaarlo istuu tuolilla vuoteen vieressä pidellen Onnin kättä.)
ONNI. Minä en rakasta rauhaa, rauha on sama kuin kuolema. Todellakin,
täällä on kummallisen hiljaista. Missä Ireene nyt on? Ilmassa on vielä
tuoksua hänestä.
KAARLO. Ireenessä on aina jotain sähköittävää.
ONNI. Eikö niin, se väräjää meidän ympärillämme.
KAARLO. Minä tunsin tuonoin sen hirveän hiljaisuuden.
ONNI. Ennenkuin tunnustit...?
KAARLO. Niin.
ÄITI. Puhukaa nyt jostain muusta!
IREENE. (Matkapuvussa seisoo jäykkänä ovella, silmät lattiaan luotuina).
ONNI. Ja nyt täällä on omituinen viileys, hautaholvin viileys.
ÄITI. Onkohan eteisen ovi jäänyt auki?
KAARLO. Niin, täällä käy kylmä viima.
ONNI. Minä olen sen tuntenut ennenkin, ikäänkuin kuolema olisi käynyt
vierailulla. Minä olen katsellut sen silmiin, minä olen tottunut siihen
ajatukseen niinkuin velkojaan, joka käy muistuttamassa saatavistaan.
Saa tulla huomena, tänäpäivänä on karnevaali. Oh, kuinka minä rakastan
elämää, minä tahdon sinne suven ja sulouden maahan.
ÄITI. (Lukee). "Nyt minä nousen ja käyn kaupunkia ympäri, kaduilla ja
kujilla, ja etsin, jota minun sieluni rakastaa, minä etsin häntä, mutta
en minä häntä löytänyt" — —
KAARLO. Ireene!
ONNI ja ÄITI. (Kääntyen nopeasti). Ireene!
IREENE. (Silmät maahan luotuina). Minä en voinut lähteä.
ONNI. Minä tiesin sen. Rakkaani, sinä palaat, sinä palaat minun
luokseni, sinä et voinut lähteä. Sano se vielä kerran, Ireene!
IREENE. (Entisessä asennossa). Minä en voinut lähteä.
ÄITI. Ihanhan sinä vapiset, lapsi kulta, tule lähemmäksi!
ONNI. Niin, tule lähemmäksi, Ireene!
IREENE. (Astuu hitaasti Onnin luo ja polvistuu hänen eteensä). Oletko
sinä nyt tyyni, Onni?
ONNI. Ihan tyyni. Älä pelkää.
IREENE. Minä tiedän, että se koskee sinuun kovasti, että se ehkä murtaa
sinut, mutta sen täytyy tapahtua, parasta, että se nyt tapahtuu, sillä
minä en kauvemmin voi pettää teitä.
ONNI. Pettää?
IREENE. Minä olen pettänyt sinua ja itseäni, minä olen tietämättäni
teeskennellyt, olen horjunut kahden tunteen välillä, joista toinen sai
vallan ylitseni. Minun täytyy vapautua vanhasta valeestani. Minä tahdon
olla vapaa. Tällä matkalla minä sen huomasin. Voitko sinä kuunnella
minua, polvillani minä pyydän sinulta jo edeltäpäin tuhat kerroin
anteeksi.
ONNI. Puhu, minä olen valmis.
IREENE. Kun sinä minuun väkisin painoit huulesi, sammuivat minussa
kaikki tunteet sinua kohtaan.
ONNI. (Nousee pystyyn, käy käsin rintaansa). Ah, Ireene! Ei, ei se ole
totta. Minä nään sen, sinä et rakasta minua enään, minä aavistin sen,
minä aavistin sen.
IREENE. Siksi en myöskään voinut tarjota niitä samoja huuliani
Kaarlolle, minä... minusta se oli enemmän kuin tuskallista, se oli
tahraista.
ONNI. Sinä rakastat Kaarloa?
IREENE. Olen jo kauvan häntä rakastanut. Äsken vasta silmäni aukenivat.
KAARLO. (Nousten äkkiä). Sinä, sinä, rakas, Ireene, sinä...
ONNI. Tuntuu kuin rinnassani repeytyisi jotain. Minä kärsin sen, minä
kestän sen, oo, kuinka minä olen sinua rakastanut niinkuin vaan kerran
voi sen tehdä, niinkuin kerran vaan voi kuolla (Hoipertelee) Kaikki,
kaikki on nyt lopussa auttamattomasti... (Vaappuu pitkin huonetta).
ÄITI. Älä kiivastu, Onni, mihinkä sinä menet?
ONNI. Minä olen tyyni ja kuitenkin kaikki minussa kouristuu.
IREENE. (Tarttuu Onnin käteen). Voitko sinä antaa anteeksi, voitko sinä
unohtaa!
ONNI. Unohtaa en voi, anteeksi voin antaa, kaikki, kaikki. Ei, ei, älä
pyydä minulta enempää! Oh, minä tukehdun, kuuletteko, minun rintani on
rikki. Ilmaa, ilmaa!
(Repäisee auki parvekkeen oven).
ÄITI. Älkää päästäkö häntä! Onni!
KAARLO. (Rientää parvekkeelle). Onni, Onni! Ethän sinä aijo tehdä
itsellesi mitään pahaa!
ONNI. (Naurahtaen). En, en. En kenellekkään. Minä tahdon vaan ilmaa.
Lattia keinuu minun allani.
(Lyyhistyy kokoon, äiti ja Kaarlo kannattavat häntä).
KAARLO. Kas niin, Onni, istu ja rauhoitu!
IREENE. Minua onnetonta, mitä minä tein!
ONNI. Se oli välttämätöntä sinun onnesi tähden. Minusta ei ole väliä.
Herra Jumala! Auta, Ireene, Ireene! Ireene! (Kaatuu oikeanpuoliselle
sohvalle kasvot poispäin käännettyinä, saa verensyöksyn).
IREENE. (Kyyristyy hänen luokseen). Onni, sinä et saa kuolla, kuuletko!
(Itkee).
ONNI. Ah, ah!
IREENE. Oi, minä surmasin hänet.
ONNI. Et sinä... elämä... minä... oma syyni... (Kuolee).
KAARLO. Poissa.
IREENE. Onni, Onni! (Polvistuu maahan Onnin eteen).
ÄITI. Minun elämäni! Minun poikani, särkyi, särkyi.
KAARLO. Särkyi kuin sävel.
Esirippu.