II.

Oli vielä aivan aikaista, kun hän saapui, noin kymmenen tienoissa,

mutta suuri valkoinen sali kullattuine tuolineen sekä peileineen oli

valmis vieraiden vastaanottoon, ja kaikki lamput olivat sytytetyt.

Pianon ääressä istui soittaja, nuori, hauskan näköinen mies mustassa

lievetakissa — talo oli kallishintaisia — poltellen ja varovasti

karisteli hän tuhkaa paperossista, ettei tahraisi pukuaan. Hän selaili

nuotteja. Nurkassa, lähinnä puolipimeätä vierashuonetta, kolmella

tuolilla vieretysten istui kolme tyttöä jutellen.

Kun hän astui saliin emännän seurassa, kaksi tytöistä nousi, mutta

kolmas jäi istumaan. Ne, jotka nousivat olivat hyvin avokaulaisia,

mutta istumaan jääneellä oli yllään korkeakauluksinen musta puku. Ja

ne kaksi katsoivat häneen suoraan väsynein kutsuvin katsein, vaan

tuo kolmas kääntyi poispäin ja hänen profiilinsa oli säännöllinen

ja rauhallinen, kuten jokaisen kunnon tytön, kun se on vaipunut

ajatuksiinsa. Nähtävästi oli hän kertonut jotain tovereilleen,

jotka häntä kuuntelivat, ja nyt mietti hän kerrottua, ajatuksissaan

jatkaen juttua eteenpäin. Ja siksi, että tämä vaikeni ja ajatteli,

ja siksi ettei tämä katsonut häneen, ja siksi että tällä yksin oli

kunnollisen naisen ulkomuoto, valitsi hän tämän. Hän ei ollut vielä

koskaan käynyt yleisissä taloissa, eikä siis tiennyt että jokaisessa

hyvässä talossa on yksi, jopa kaksikin tällaista naista. Nämä ovat

tavallisesti mustiin puetuita kuten nunnat, tahi nuoret lesket, heidän

kasvonsa ovat kalpeat, maalaamattomat, katseensa on synkkä; tarkoitus

on — uskotella kunnollisia, jos joku sellaisia haluaisi. Mutta kun

he lähtevät makuuhuoneeseen miesten seurassa ja päihtyvät, ovat he

samallaisia kuin kaikki toisetkin, joskus pahempiakin. Toisinaan he

tanssivat ihka alasti ja tämmöisinä näyttäytyvät salissakin, vieläpä

he lyövätkin liian tunkeilevia miehiä. Nämä ovat juuri niitä naisia,

joihin juopuneet ylioppilaat rakastuvat ja joita he koettavat saada

alkamaan uutta, kunniallista elämää.

Mutta hän ei tiennyt tätä. Ja kun tyttö vastahakoisesti nousi, ja

katsoi häneen yrmeästi, mustatuin silmin, vilahukselta kääntäen häneen

päin himmeän kalpeat kasvonsa, tuli hän ehdottomasti vielä kerran

ajatelleeksi: — "miten kunnolliselta hän näyttääkään!" — ja tunsi

helpotusta. Mutta jatkaen sitä ainaista teeskentelyä, joka hänelle oli

välttämätön ja joka jakoi hänen elämänsä kahtia, tehden sen näyttämön

kaltaiseksi, pyörähti hän saappaansa koroilla, naksahutti sormillaan ja

virkkoi tytölle tottuneen irstailijan vapaalla äänellä:

— No, lintuseni, mennäänkö sinun kamariisi, eikös niin? Missä täällä on

pieni pesäsi?

— Nytkö? — ihmetteli tyttö, kohottaen kulmakarvojaan. Hän naurahti

leikillisesti, näyttäen rivin tasaisia kauniita hampaita, punehtui

hiusrajaan saakka ja vastasi: Mitäs me rupeamme kallista aikaa

hukkaamaan?

— Täällä tulee soittoa. Saamme tanssia.

— Mitä me tanssista, kaunokaiseni. Sehän on vain tyhjää pyörimistä,

ikäänkuin tahtoisi ottaa itseään kiinni hännästä. Soitto taas, luulen,

kuuluu sinnekin? Tyttö katsoi häneen ja hymähti:

— Hiukan kuuluu. Hän alkoi miellyttää tyttöä. Hänen kasvonsa olivat

leveät ja poskipäät ulkonevat. Posket ja kapea viiru lujasti

yhteenpuristettujen huulien yläpuolella heikosti sinersivät, kuten on

tavallista hyvin tummilla ihmisillä, jotka ajavat partansa. Olivat

kauniit myöskin tummat silmät, vaikka niitten ilmeessä olikin jotain

tuijottavaa ja ne liikkuivat hitaasti ja raskaasti ikäänkuin joka kerta

olisivat kulkeneet pitkän matkan. Vaikka partansa olikin ajeltu ja

käytöksensä vapaata ei hän sentään ollut näyttelijän näköinen, vaan

pikemmin muistutti venäläistynyttä ulkomaalaista, englantilaista.

— Oletko saksalainen? kysyi tyttö.

— Hiukan. Pikemmin englantilainen. Pidätkö sinä englantilaisista?

— Mutta miten hyvin sinä puhut venäjää. Ei voi ollenkaan huomata.

Hän muisti englantilaisen passinsa, sen kankean kielen, jota oli

puhunut viime aikoina, ja sen, että nyt oli unohtanut kunnolla

teeskennellä, ja punastui uudestaan. Hänen kasvonsa synkistyivät ja

kuivalla toimeliaisuudella, jossa ilmeni väsymys, tarttui hän tyttöä

käsipuoleen vieden hänet nopein askelin huoneita kohti.

— Olen venäläinen, venäläinen minä olen. No, minne mennään? Näytäppäs.

Tännekö?

Suuressa, lattiaan ulottuvassa peilissä selvänä kuvastui tämä pari.

Nainen mustassa puvussa, kasvot kalpeat ja kaukaa hyvin kauniit,

mies pitkä, harteva, hänkin mustissa ja yhtä kalpea. Erityisesti

kalpeilta näyttivät sähkökruunun valossa hänen avonainen otsansa

ja ulkonevat poskipäänsä. Silmien kohdalla oli sekä hänellä että

tytöllä mustat, hieman salaperäiset, mutta kauniit aukot. Ja niin

omituiselta näytti tämä musta, vakava pari keskellä valkeita seiniä,

kun se ilmaantui kultapuitteisessa peilissä, että hän pysähtyi

hämmästyksestä ja ajatteli: aivankuin sulhanen ja morsian. Muutoin,

luultavasti väsymyksestä, käsitti hän huonosti ja hänen ajatuksensa

olivat hetkellisiä, synkkiä, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä,

vilkaistuaan tuohon mustaan, vakavaan, surevaan pariin, ajatteli

hän: ikäänkuin maahanpaniaisissa. Kumpikin ajatus oli hänestä yhtä

vastenmielinen.

Nähtävästi siirtyivät hänen tunteensa ja ajatuksensa tyttöön, koska

tämäkin ääneti, kummastellen katseli häntä ja itseään, itseään ja

häntä. Yrittipä tyttö siristää silmiäänkin, mutta peili ei vastannut

tähän vähäpätöiseen liikkeeseen, vaan yhtä raskaaksi ja synkäksi kuvasi

tämän mustan, jähmettyneen parin. Lieneekö tuo tytöstä näyttänyt

kauniilta, vai muistuttiko se hänelle jotain kotoista, hieman

surullista, en tiedä, mutta hän hymähti vienosti ja kevyesti kosketti

hänen lujasti koukistettua käsivarttaan.

— Mikä pariskunta! — sanoi tyttö miettiväisenä ja jostakin syystä heti

pistivät esiin hänen mustat sädemäiset silmäripsensä heikosti ylöspäin

kääntyvine päineen.

Hän ei vastannut, jatkoi vain päättäväisenä kulkuaan, liehakoiden

tyttöä, joka korkeilla ranskalaisilla kengänkoroillaan kopsutteli

parkettipermantoa. Oli eteinen, kuten tavallisesti, ja sen molemmin

puolin pieniä pimeitä huoneita. Kaikki ovet olivat auki. He astuivat

yhteen näistä huoneista, siihen, jonka ovelle epävarmalla käsialalla

oli kirjoitettu "Ljuba".

— Kas niin Ljuba — sanoi hän ympärilleen katsellen ja tottunein

liikkein hieroi käsiään yhteen, ikäänkuin olisi pessyt niitä kylmässä

vedessä, — nyt täytyy saada viiniä, ja sitten vielä jotain? Mitähän jos

hedelmiä?

— Hedelmät ovat meillä kalliita.

— Ei tee mitään. Juotteko te viiniä?

Hän oli taaskin unohtanut ja teititteli tyttöä.

Hän kyllä huomasi erehdyksensä, mutta ei korjannut sitä, sillä

äskeisessä käsivarren puristuksessa oli jotain, niin ettei hänen tehnyt

mieli tyttöä sinutella eikä rakastella, eikä haluttanut teeskennellä.

Tämä sama tunne ikäänkuin siirtyi tyttöönkin. Tämä katsoi häneen

tutkivasti, verkalleen ja epävarmuus äänessä, mutta ei lausuttujen

sanojen merkityksessä, vastasi hän:

— Kyllä juon. Odottakaa, toimitan heti. Hedelmiä pyydän tuomaan vain

kaksi päärynää ja kaksi omenaa. Riittäväthän ne teille?

Tyttökin puhui nyt "te", ja äänessä, jolla hän lausui tämän sanan,

sointui yhä sama epävarmuus, heikko epäilys, kysymys. Mutta tähän

ei hän kiinnittänyt huomiota ja yksin jäätyään ryhtyi pikaisesti

tarkastamaan huonetta joka puolelta. Koetteli miten ovi lukitaan — se

meni hyvin lukkoon, sitäpaitsi oli siinä vielä haka; astui akkunan

luo, avasi molemmat puolet — oli korkealla, kolmannessa kerroksessa ja

pihalle päin. Rypisti nenäänsä ja pudisti päätään. Sitten teki kokeita

sähkövalolla: kaksi lamppua ja kun toinen ylhäällä sammuu silloin

toinen sängyn luona, punasine varjostimineen, syttyy — kuten hienoissa

hotelleissa ainakin.

Vuode sitten!...

Kohautti korkealle olkapäitään ja irvisti teeskennellen naurua,

mutta ei nauranut, liikuttelihan vain kasvojaan — ominaisuus yleinen

kaikille, jotka syystä tai toisesta pysyttelevät salassa, ja sitten

vihdoinkin jäävät yksin.

Mutta se vuode!

Hän kiersi sitä, kosketti pehmeätä tikattua peittoa, jonka ulkoreuna

oli heitetty syrjään ja hänet valtasi äkillinen halu heittäytyä

siihen telmimään kuten poikana ennen muinoin unen edellä. Kallistaen

päänsä, pisti hän suunsa suppuun ja muljotti silmillään, koettaen

ilmaista hämmästystä. Tuossa tuokiossa hän kuitenkin muuttui totiseksi

ja väsyneenä alkoi odottaa Ljubaa. Tahtoi ajatella torstaita, sitä

että hän nyt jo oli kärsimysten kodissa, niin, kodissa, jossa paljon

kärsitään, mutta ajatukset eivät olleet tahdolle kuuliaisia, ne olivat

vastustuskannalla ja vain pistelivät toinen toistaan. Tämä merkitsi

sitä että laiminlyöty uni yhä kiihottui.

Hän, joka äsken siellä kadulla oli ollut niin hellämielinen ja

rauhallinen, oli nyt kadottanut tasapainonsa. Pyöritteli käsiään

ja jalkojaan, venytteli ruumistaan, ikäänkuin olisi tahtonut sen

rikki repiä. Äkkiä rupesi raukeasti haukottelemaan, kyyneliin asti.

Otti esille browningin, kolme luodeilla täytettyä varapatruunaa ja

vihaisesti puhalsi piippuun kuin avaimeen — kaikki oli kunnossa, ja

nukutti niin sietämättömästi.

Kun tuotiin viini ja hedelmät, ja kun saapui jostakin syystä

myöhästynyt Ljuba, lukitsi hän oven — ensin vain hakaan — ja sanoi:

— Kas niin... juokaa nyt Ljuba. Tehkää niin hyvin.

— Entä te? — ihmetteli tyttö ja katsahti häneen pikaisin syrjäkatsein.

— Kyllä minä sitten. Minä nähkääs... minä olen kaksi yötä mässännyt,

enkä ole ollenkaan nukkunut ja nyt... — hän haukotteli kauheasti

väännellen jäseniään.

— No?

— Kyllä minä pian. Minä vain yhden tunnin... Niin, kyllä minä pian.

Juokaa te vain, olkaa niin hyvä. Ja syökää hedelmiäkin. Miksi niin

vähän tilasitte?

— Saanko mennä saliinkin? Siellä alkaa pian soitto.

Se olisi sentään sopimatonta. Hänestä, tuosta omituisesta vieraasta,

joka paneutui maata, alkaisivat kaikki puhua, lausuisivat arveluita —

ei, se olisi sopimatonta. Ja töintuskin pidätellen haukotusta, joka jo

väänteli suupieliä, pyysi hän vakavasti:

— Ei Ljuba, minä pyydän teitä jäämään tänne. Näettekös minä en oikein

uskalla olla yksin huoneessa. Se on tietysti oikku, mutta suokaa se

minulle anteeksi...

— No miksi ei. Kun kerran olette rahat maksanut...

— Aivan niin, — punastui hän kolmannen kerran. — Luonnollisesti.

Kysymys ei ole kuitenkaan siitä. Ja... jos te haluatte... Voitte tekin

panna maata. Jätän teille tilaa. Kuitenkin, pyydän, menkää te seinän

puolelle. Eihän teillä ole mitään sitä vastaan?

— Ei, minä en pane maata. Minä istun muuten vain.

— Lukekaa jotain.

— Ei täällä ole kirjoja.

— Tahdotteko tämänpäiväisen sanomalehden? Minulla on se tässä. Siinä on

paljon lukemista.

— En tahdo.

‒ Kuten tahdotte, vapaa valta. Mutta minä, jos sallitte... — ja hän

lukitsi oven kiertäen avainta kaksi kertaa ja pisti sen taskuunsa.

Eikä hän huomannut omituista katsetta, jolla tyttö saatteli häntä.

Ja ylipäänsä koko tämä kohtelias, säädyllinen puhe, niin outo tässä

onnettomassa paikassa, jossa ilma himmeäksi sakeni viinien höyrystä ja

kiroussanoista, tuntui hänestä ihan luonnolliselta ja yksinkertaiselta

sekä täysin sopivalta. Yhä samalla kohteliaisuudella, ikäänkuin

veneessä ollessaan soutelemassa naisten seurassa, hän vähän aukasi

takkiaan ja kysyi:

— Sallitteko minun riisua takkini?

Tyttö hieman yrmistyi.

— Tehkää hyvin. Tehän olette... hän ei sanonut mitä.

— Saanko liivitkin? Ovat niin ahtaat.

Tyttö ei vastannut, kohautti vain olkapäitään tuskin huomattavasti.

— Täällä on lompakkoni, rahani. Olkaa ystävällinen, piilottakaa se

jonnekin.

— Teidän pitäisi antaa ne konttoriin. Meillä kaikki antavat sinne.

— Miksi niin? — hän katsahti tyttöön ja hämillään käänsi katseensa...

Niin kyllä, niinkin. Mitä joutavia.

— Mutta tiedättekö te, paljonko teillä tässä on rahaa? Tapahtuu, että

jotkut eivät tiedä, ja sitten...

— Tiedän, kyllä minä tiedän. Ja mitäpä te... Hän pani maata,

kohteliaasti jättäen tyhjäksi seinänpuoleisen paikan. Jumalallinen uni

leveästi hymähtäen painoi untuvaisen poskensa hänen poskeaan vastaan

— ensin toisen, sitten toisen — syleili hellästi, kutkutti polvia

ja vaikeni autuaallisesti, asettaen pehmeän pörröisen päänsä hänen

rinnoilleen. Hän naurahti.

— Mitä te nauratte? — kysyi tyttö vaistomaisesti.

— Muuten vain. On niin sanomattoman hyvä olla. Onpa teillä pehmeät

tyynyt! Nyt saattaa hiukan puhellakin. Miksi te ette juo?

— Saanko minäkin riisua liivini? Sallitteko sen? Taitaapa tulla

pitkällinen istuminen — tytön äänessä oli jonkunverran ivaa. Mutta

kohdatessaan hänen suoran katseensa ja kuullessaan varmasti lausutun:

"tietysti, olkaa niin hyvä!" selitti hän vakavasti ja yksinkertaisesti:

kureliivini on niin tiukka. Se jättää uurteet ruumiiseen.

— Tietysti, tietysti, olkaa niin hyvä!

Hän kääntyi poispäin ja uudelleen punastui. Lieneekö johtunut siitä,

että unettomuus sekotti hänen ajatuksiaan, tahi siitä että hän

kuudennellakolmatta ikävuodellaan oli todellisesti viaton, mutta

tämä "saanko" tuntui hänestä luonnolliselta talossa, jossa kaikki on

luvallista, ja jossa ei kukaan koskaan kysy lupaa keneltäkään.

Kuului kuinka silkki kahisi ja miten kureliivi aukeni. Sitten kysymys:

— Oletteko te kirjailija?

— Kuinka? Kirjailijako? Ei, en ole kirjailija. Pidättekö te

kirjailijoista?

— Ei. En pidä.

— Minkätähden ette? Nehän ovat... — hän haukotteli pitkään ja makeasti,

— mukavia ihmisiä.

— Mikäs teidän nimenne on?

Hetken vaitiolon jälkeen uninen vastaus:

— Kutsukaa minua I..., ei, Pietariksi. Niin, Pietari.

— Vielä toinenkin kysymys:

— Kuka te olette? Mikä te oikeastaan olette?

Tyttö kyseli hiljaa ja varovasti mutta varmalla äänellä ja tuntui

ikäänkuin hän yhtäkkiä olisi kokonaan siirtynyt lähemmäksi häntä.

Mutta hän ei enää tyttöä kuunnellut, hän oli jo nukkumaisillaan.

Hetkeksi leimahti sammuva ajatus ja hänen eteensä kuvastui taulu, jossa

aika ja avaruus suli yhdeksi kirjavaksi rykelmäksi: varjoja, pimeyttä

ja valoa, toimintaa ja rauhaa, ihmisiä ja loppumattomia katuja sekä

alati liikkuvia pyöriä... siinä kaksi päivää ja kaksi yötä hurjaa

pakoa. Äkkiä tämä kaikki sammui, himmeni, romahti alas ja hänen eteensä

kuvastui pehmeässä puolivalaistuksessa, syvimmässä hiljaisuudessa yksi

taulukokoelman saleista, jossa hän eilen kokonaiseksi kahdeksi tunniksi

oli saanut rauhan takaa—ajajoiltaan. Ikäänkuin istuisi hän punaisella,

tavattoman pehmeällä samettisohvalla ja liikkumatonna katseleisi

jotakin suurta mustaa taulua. Niin suuri rauha virtaa tästä vanhasta,

halkeilleesta taulusta, niin suloista lepoa tuottaa se silmille ja

ajatuksen on niin helppo olla että hän, vaikka jo olikin hetkeksi

melkein nukahtanut, alkoi vastustaa unta, rauhattomasti pelästyi sitä

kuten odottamatonta häiritsijää.

Alkoi kuulua soittoa salista ja tiheässä tahdissa, toisiaan tuuppien

läksivät kaljupäät liikkeelle. Silloin hän ajatteli: "nyt saattaa

ruveta nukkumaan" — ja heti vaipui sikeään uneen. Tuo suloinen uni

otti hänet lämpimään syliinsä ja yhdessä, henkeään pidätellen, syvä

hiljaisuus ympärillä kiitivät he läpikuultavaa, salaperäistä syvyyttä

kohti.

* * * * *

Näin hän nukkui tunnin, toisenkin, samassa kohteliaassa asennossa,

johon oli asettunut levolle käydessään. Oikeaa kättään piti hän

taskussa, jossa oli avain ja revolveri. Ja hän, tyttö paljain

käsivarsin ja kauloin, istui vastapäätä, tupakoi, joi verkalleen

konjakkia ja katsoi häneen yhtämittaa. Joskus, voidakseen paremmin

nähdä, kurotti hän pitkää, notkeaa kaulaansa ja yhdessä tämän liikkeen

kanssa ilmaantui hänen huuliensa päihin kaksi syvää, pinnistettyä

ryppyä. Ylimäisen lampun oli hän unohtanut sammuttaa ja sen kirkkaassa

valossa ei hän näyttänyt nuorelta eikä vanhaltakaan, ei tuntunut

läheiseltä eikä kaukaiselta, olihan vain kokonaan kuin jokin

epämääräinen. Epämääräiset posket, epämääräinen nenä, koukkuinen kuten

linnulla, epämääräistä oli myöskin tasainen, syvä hengitys. Tuuhea,

tumma tukka oli leikattu lyhyeksi, sotamiehen malliin. Vasemmassa

ohimossa, lähinnä silmää, oli pieni arpi. Ristiä hänen kaulassaan ei

ollut.

Soitto salissa vuoroin taukosi, vuoroin uudelleen kajahti laulun ja

tanssitöminän säestämänä, ja tyttö yhä istui, poltti paperossia ja

tarkasteli nukkuvaa. Tarkalleen, kaulaansa venyttäen, katseli hän

miehen vasenta kättä, joka lepäsi rinnalla: hyvin leveä kämmen, sormet

pitkät ja rauhalliset — näytti siltä kuin olisi se painanut lujasti

rintaa; varovalla liikkeellä veti tyttö sen pois asettaen pitkin

vartaloa vuoteelle. Sitten hän nousi äkkiä ja meluten, voimakkaasti,

ikäänkuin olisi taittanut luuta, sammutti ylimmäisen valon ja sytytti

alhaalla, olevan lampun, sen jossa oli punainen varjostin.

Nukkuva ei tälläkään kertaa liikahtanut, ja hänen kasvonsa, joita

nyt peitti heleä puna näyttivät yhtä epämääräisiltä sekä peloittivat

liikkumattomuudellaan ja rauhallisuudellaan. Kääntyen poispäin ja

kiertäen paljaat, heikosti punoittavat käsivarret polviensa ympäri,

tyttö heitti päänsä taapäin ja liikkumattomana alkoi tuijottaa kattoon

mustin silmin. Hänen hampaissaan, lujasti puserrettuna, sammui karrelle

palanut paperossi, jota hän ei ollut vielä loppuun polttanut.