Häidensä jälkeen alkoi Pertti innolla hääriä kangaskaupan kanssa.
Olihan hänelle nyt auvennut tilaisuus toimimiseen. Itsekseen hän oli
ajatellut, että kun Anna huomaa hänen uutteruutensa ja aherruksensa,
hän sopivana hetkenä itse tulee tarjoutumaan repimään tuon kirotun
sopimuspaperin palasiksi. Tai antaa _hän_ siihen hienon viittauksen.
Nimikilpenä oli vielä puodin ovellakin: _Anna Holmin kangaskauppa_.
Kun Pertti tahtoi sitä muutettavaksi, vastusti sitä Anna sillä syyllä,
että kauppaa tekevät voivat erehdyksestä mennä muualle kauppoihin, jos
puoti ristittäisiin uudella nimellä vanhan sijaan, joka siinä oli ollut
vuosia. Tässäkin oli Tappura takana ja hän se oli Annalle sanat suuhun
pannut.
Pertti antoi asian olla sinänsä, vaikka hänestä kyllä tuntui
kiusalliselta purjehtia vaimonsa lipun alla.
Aamusta iltaan hyöri Pertti puodissa sillä menestyksellä, että
vuoden takaa Anna suostui hänen esitykseensä puodin laajentamisesta.
Siihen yhdistettiin toinen läheinen huone. Entisen puodin pienet
kuusiruutuiset akkunat lyötiin rikki, akkuna-aukot suurennettiin ja
yksi suuri lasi pantiin itsekuhunkin akkunaan entisen kuuden ruudun
sijaan. Kaupasta tuli nyt kaupungin suurin ja hienoin kangaskauppa.
Kaupungin liikemiehetkin ottivat huomioonsa Pertin puuhat. Kauppiaana
häntä alettiin jo huomata. Ja niinpä muutamana päivänä hän sai kutsun
tulla liikemiesklupin jäseneksi. Silloin taas riemun aallot soutivat
Pertin sydämessä. Pelastusarmeijalle oli hän jo kokonaan kylmä, mutta
nyt hän aikoi tehdä sen kanssa ikuisen eron. Annaa ei hän tahtonut
kuitenkaan pahoittaa. Kun Anna joskus, hyvin harvoin, pyysi häntä
armeijaan, valitti Pertti, ettei hänen aikansa myöntänyt. Annakin
puoleltansa antoi sen asian olla sinänsä.
Usein iltasin riensi Pertti liikemiesklupiin. Ei Pertti kyllä nauttinut
väkijuomia, mutta hänestä oli niin hauska, niin sanomattoman hauska
olla tuolla klupissa ja saada puhella kaupungin muiden liikemiesten
kanssa. Ja mikä nautinto istua heidän, joiden joukossa oli suuriakin
rahamiehiä, seurassa samassa pöydässä! Hän toisinaan mieltyikin
puhelemaan heidän kanssaan vesiselvänä myöhäiseen yöhön, kunnes ei
enää yksikään noista ihailluista joko osannut sanoa yhtään järjellistä
ajatusta tai hän oli nukuttanut koko pöydän. Joskus kävi niinkin.
Ja silloinpa Pertti voiton riemulla, tuntien, että hän oli "noita"
väkevämpi, lähti kotiinsa. Tällöin ravintolapalvelijat erityisellä
kunnioituksella kiiruhtivat auttamaan hänelle turkkia päälle.
Siellä kotona sillä välin Anna vuoteessa värisi. Missä asioissa Pertti
öisin viipyi? Se oli hänelle hirveä kysymys, johon hän ei uskaltanut
itselleen vastausta antaa. Hän vain kauhean tunteen kiduttamana
vuoteessaan värisi ja hiljaisuudessa itki onnettomuutta, että hänen
toiveensa olivat pettyneet "uudesta synnyttää" Pertti. Mutta kun
Pertti oli aina hänelle kohtelias ja mesisanainen, ei Anna rohjennut
mitään Pertiltä itseltään tiedustaa. Hän vain alkoi hiljaisuudessa
Perttiä vakoilla hänen puodissa ollessaan. Ja siellä hän näki sellaista
näytelmää, mikä hänen sydäntään leikkasi. Miten lepertelevän kohtelias
Pertti oli naisväelle, varsinkin nuorille neideille! Ja miten ne
hänelle takaisin nauroivat hampaansa näkyviin! Mutta olivathan ne
herrasnaisia --! Ja Anna koetti tyynnyttää itseään.
Puodin varasto suureni yhtenään ja kauppaa tekevien luku lisääntyi.
Ylimäisimpänä Pertti itse puodissa hääri, vaikka puotilaisia siinä oli
puolikymmentä.
Entisen hämärän sijasta asusti nyt puodissa kokonainen maailma
valoa, jossa kirjavat kankaat, hohtavat silkit, koreat matot ja
muut ylellisyydet uivat kaikessa ihanuudessaan ja houkuttelemalla
houkuttelivat itselleen ostajia.
Näillä puuhillaan oli Pertti saanut itselleen paljon ihailijoita, jotka
kehuivat puodissa käydessään hänen aistiaan. Se teki Pertin vielä
puuhaavammaksi. Hänen kohteliaisuuttaan ja hienoa käytöstään puodissa
kehui kaupungin koko naismaailma.
Mutta oli yksi ihminen, joka Perttiä ärsytti. Ja se oli insinööri
Strang. Hän viskoi Pertille vasten kasvoja kovin kylmiä sukkeluuksia.
Niinpä hän ensi kerran puodin suurentamisen jälkeen Pertin
kangaskaupassa lausui hänelle: -- Olette kuin viinankauppias, joka
tavaroillaan pilaa yleisöä. Kaikitta näittä turhuuksitta -- insinööri
osotteli ryhmysauvallaan kohti heleitä ja hempeitä Brysselin mattoja
ja Lyonin silkkejä -- tulisivat ihmiset paljon paremmin toimeen kuin
niiden kanssa. Onneksi toki ette ole hankkinut tänne parfyymituotteita.
Siinä tapauksessa, että niitä olisi, kiertäisin minä tätä katuakin
pakoon, jonka varrella puotinne on.
Insinööri sytytti sikarinsa ja lähti. Eikä hän enää senjälkeen tullut
"Anna Halmin kangaskauppaan".
Mutta insinöörin puheesta sai Pertti juuri aiheen täyttää puotinsa myös
parfyymitavaroilla. Ne sopivat erinomaisesti tällaiseen kauppaan.
Kun toinen vuosi oli kulunut umpeen, oli kauppa yhä enemmän
vaurastunut. Silloin Pertti Annalta tinki saada muuttaa liikkeen omalle
nimelleen, johon Anna myös suostui.
Pertti teetti suuren, uuden nimikilven, johon oli kullankarvaisilla
kirjaimilla mustalle pohjalle suuren suuresti maalattu: "_Albert
Hagert. Tyghandel. Parfymer. Galanterivaror_". Pertin oma äidinkieli
siinä ei saanut nimeksikään sijaa.
Tämän komeuden naulasi Pertti omalla kädellään kadulle ulkonevaksi
entisen pienen kyltin "Anna Halmin kangaskauppa" sijalle. Tuo vanha
olikin jo näyttänyt komean puodin oven päällä samallaiselta kuin ruma
arpi kaunottaren hienohipiällä otsalla.
Muuten oli Pertti vahvasti pöyhistynyt ja hienostunut. Hän käytti
silkkisukkia ja vaatekenkiä talvellakin. Joka päivä muutti hän puhtaan,
hienon palttinapaidan päälleen ja vaihtoi pukua useamman kerran
viikossa. Kesät talvet piti hän korkeaa silkkihattua ja puvun kuosi
oli Pariisin viime kuosi. Aina tuoksui hän väkevälle parfyymille ja
käytti kuumavärisiä kaulahuiveja. Liinavaatteiden alla oli pehmoinen,
elastinen iho, jonka hoito maksoi vuodessa satamäärin. Hän tahtoi olla
"hieno" kiireestä kantapäähän. Ja hän tunsi nautintoa olla sellainen.
Hän kulki kadulla suurten liikemiesten kanssa ja teki ensimäisiä
kömpelöitä kokeita ruotsinkielen mutkikkaassa taidossa. Tappuraa ja
seppää ei hän ollut näkevinäänkään. Ja kodissaan kun hän heitä tapasi,
käski hän piian salaa rouvalta, heidän poismentyään, lakaista heidän
jälkensä. Kokonaan ei hän uskaltanut heitä pois karkoittaa. Sillä
Anna heitä suosi ja rouvalla oli vielä se sopimuskirja ehyenä. Pertti
odotti viidennen liikemiesvuotensa loppua, jolloin hän esittäisi sen
viskattavaksi tuleen. Ja sitte kun hänellä olisi kokonaan kädet irti
holhoudesta, ymmärtäisi hän kyllä elää.
Se häntä kiusasi, ett'ei Anna suostunut pitämään hienoja vieraspitoja,
joissa hän olisi saanut esiintyä isäntänä liikemiestuttavilleen. Mutta
sitä runsaammin eleli hän klupissa. Monesti oli hän Annalta tinkinyt
kestejä, mutta hän oli yksipäinen. Pelastusarmeijalaisia siellä Annan
luona toisinaan puikkelehti, mutta silloin hopusti lähti Pertti pois
koko talosta. Ne "armeijalaiset" häntä inhottivat: epäsiistejä,
mauttomia ihmisiä, jotka lauloivat hallelujaa ja huokailivat syntejään!
Mielessään oli Pertti jo pitkät ajat kantanut ajatusta, että kun hän
pääsee itsenäiseksi, niin hän rakentaa konepajan. Se oli ihanin unelma
Pertin sielussa, että olisi oman konepajan isäntä. Ja silloin saisi hän
näyttää pitkää nenää Strangille, joka hänelle niin pahoja ennusti hänen
naimisiin mennessään.
Muutamana syyskuun iltapäivänä istui Pertti liikemiesklupissa.
Siellä hän istuu eräiden liikemiesten seurassa, kun yht'äkkiä astuu
sisälle suuri, karkeaverinen mies, jolla on paksut kasvot ja hartiat
sellaiset, että niillä voisi kallioita kantaa. Ulkomuodoltaan hän on
täysi teurastajan tyyppi. Ja tämä suuri mies on puettuna lyhyeen,
kellerväväriseen, viheriällä reunustettuun metsästystakkiin ja
pitkävartisiin rasvasaappaisiin. Hän tulee juuri metsästämästä ja sanoo
sivumennen poikenneensa klupiin ottamaan vähän portteria. Hän on niin
metsäntuores, punakka ja hilpeä astuessaan saliin koiraparia taluttaen.
Kaikki huoneessa olevat kohta remahtavat ilosta hänen nähdessään ja
hän tervehtii kaikkia kädestä puristaen, itsekullekin sukkeluuksia
nakellen. Pertti yksin on outo, mutta hän, tuo suuri mies, esittelee
itsensä Pertille. Hän on Moe, kaupungin soitinkaupan omistaja.
Tämä kohtaus on Pertille veriin menevä ja Moessa näkee hän personoituna
oman ihanne-ihmisensä. Tuollainen, juuri tuollainen hänkin tahtoisi
olla!
Maistettuaan tervanruskeaa portteria rupeaa Moe syöttämään koiriansa
voileivillä, joita tarjooja-nainen hyvin kohteliaasti hänelle tuopi.
Nyt on huoneessa kuolon hiljaisuus. Kaikki katsovat, miten Moen koirat
syövät ikäänkuin eivät koskaan olisi ennen nähneet koirien syövän. Ja
kyllä hurtat syövätkin hyvällä ruokahalulla, kun ovat niin laihoja,
että joka luun solmun niissä voi lukea. Mutta sellaisia pitää olla
oikean metsämiehen koirat.
Kun koirat ovat syöneet ja Moe juonut portterinsa, lähtee hän pois
sanomatta kenellekään hyvästiä. Hänen läsnäolonsa oli kuin jonkun pyhän
uhripapin: nöyryyttävä, mutta samalla puoleensa vetävä.
-- Se on hävittömän itsetietoinen mies tuo Moe! uskaltaa kohta hänen
pois mentyään joku huomauttaa.
Mutta huomauttaja ei saa mitään vastausta. Eivät rohkene toistensa
vuoksi haastaa Moesta mitään loukkaavaa.
-- Siinä näitte miehen, jota vähän pelätään, kuiskaa Pertin
vieruskumppani hänelle.
-- Mistä syystä? kysyy Pertti.
-- Moe ei siedä mitään vastaan sanomista. On rikas, monessa asiassa
taidokas ja ruumiin voimiltaan jättiläinen. Ystävänä on muuten
verraton, mutta se onni ei kohtaa jokaista meistä.
Pertissä heräsi kiihkeä halu päästä Moen ystäväksi tai paremmin sanoen
tulla itse Moeksi.
Hän saa kuulla kerrottavan, että Moe on tappanut jäniksiä ja lintuja
tuhansittain, kettuja sadottain, tapellut susien ja ilveksien kanssa ja
katsonut karhuja silmästä silmään.
-- Mutta arvatkaapa, mikä se vielä on? Ja onkin suuri silläkin alalla!
-- Noo?
-- Taiteilija. Musiikkikauppiashan on ammatiltaankin.
Pertin ihastus mieheen oli yhä nousemassa.
-- Jos hän olisi käynyt soittamaan pianoa tuolla, niin hän olisi
soittanut sitä selkänsä takaa. Niin hän ravintolassa soittaa! Se on
minun ymmärtääkseni harvinaista.
-- Jo toki!
-- Mutta muualla soittaa hän niinkuin muutkin ihmiset. Ja silloin --
voi taivas sitä musiikkia, minkä hän soittokoneesta ilmoille ajaa!
-- Hänhän on aivan erinomainen ihmiseksi!
-- Erinomainen hän on myös monessa suhteessa. Siinäkin että elää
erillään vaimostaan. Rouvaparka, mustakiharainen kaunotar, joka oli
mennyt naimisiin vain tunteellisen taiteilijan kanssa, kammoksui
hänessä karhuntappajaa ja hevoshuijaria -- hän on nähkääs suuri
hevosmieskin -- ja lähti pakoon metsää ja tallia. Moe antoi hänen mennä
ja vihelsi vain marsia sen päälle.
-- Niin sitä pitääkin tehdä! sanoi Pertti ja naurahti.
Sen illan ja seuraavan aamupäivän päilyi vain Moe Pertin mielessä.
Hänessä heräsi vastustamaton halu mennä tapaamaan Moe kotonaan.
-- Mutta mitä hän ottaisi asiaksi?
Hän mietti, menisikö ostamaan jotakin soittokonetta. Mutta heillä oli
jo ennestään kallis ja juhlallinen senlaatuinen kapine ijäti mykkänä
salissa. Viimein keksi Pertti syyn: hän päätti lisätä kauppaansa myös
metsästysosaston. Ja sen järjestämisessä hän kysyisi neuvoa Moelta!
Sopisihan hänen myödä kaupassaan metsästystakkeja, patruunavöitä,
laukkuja, torvia, lakkeja y.m., vaikka varsinaiset pyssytarpeet
jäisivätkin pois.
Hän lähti Moen luo iltapäivällä. Moe otti hänet kylmän kohteliaasti
vastaan. Hänen työhuoneessaan olivat nuottikirjat, hienot soitinkoneet,
petoeläinten nahat, monemmoiset pyssyt ja muut metsästystarpeet sikin
sokin. Muutamassa huoneen loukossa oli koira-äiti lapsineen ja sinne
Moe usein lähetti suopean silmäyksen.
Pertti ilmoitti asiansa.
-- Tulin sitäkin varten, että itse haluaisin tutustua
metsästysasioihin, lisäsi hän hetken takaa.
-- Ammutteko mieluummin luodikolla vai haulikolla?
-- Olen aivan pyssyn käyttämätön.
-- Oletteko koskaan pyssyä nähnytkään? kysyi Moe pilkallisena.
-- Olen toki nähnyt.
-- No se on jo erinomainen pohja opetuksessa.
Molemmat nauroivat. Moe vei Pertin pyssyvarastolleen. Pertti oli
osannut esittää asiansa Moen itserakkautta kyllin imartelevasti, niin
että hän lämpeni Pertille. Oli siinä monellaista tuliluikkua. Moe
näytti ensin haulikoita ja selitti niiden rakennetta huomauttamalla,
että haulikoilla ampuessa on tärkeintä, miten saada aikaan sopiva
haulien hajoitus.
Sitte tarttui Moe luodikkoihin ja yhtä perinpohjaisesti näytteli niitä.
-- Jos aivotte tulla tosi pyssymieheksi, niin silloin pian luodikko
käteen. Haulikko on poikanulikkain ja sunnuntai-metsästäjien murha-ase.
Luodikko vaatii tarkkaa silmää ja varmaa kättä eikä rääkkää otuksia,
sillä kiväärin luoti tekee varmasti työnsä. Sata metriä on sopivin
välimatka. Karhun minä ammun mieluummin viiden metrin päästä. Sen
lähempää työnnän nalliin keihään.
Moe näytti karhunkeihäänsä ja sanoi viiden karhun veressä sen kärkeä
kastaneensa.
-- Näistä yhden nahka on täällä salissa.
Moe avasi viereisen suuren huoneen oven ja veti sinne Pertin. Pertti
oudostui sen omituista sisustusta. Täällä oli paljon maalauksia. Muuan
esitti nuorta karhua maistelemassa muurahaisen munia. Taulut olivat
Moen oman käden työtä.
Pertti ymmärsi, että kyllä hän nyt oli mahtavampansa satuttanut. Pertin
silmissä oli noissa tauluissa sanomaton ihastus, vaikka itse asiassa
olivat hyvin keskinkertaisia harjoitelmia.
Korkeaselkäisen sohvan molemmissa päissä venyi alas mustan ketun nahka
ja sen edessä oli karhun talja. Sitä näytteli Moe Pertille.
He palasivat takaisin työhuoneeseen,
-- Diana! komensi Moe ja koira-äiti huoneen loukosta tuli hänen luo.
Tämä Diana on seisova lintukoira. Koettakaa, miten korkea on takaraivon
nystyrä!
Pertti koetti.
-- Silmien pitää olla tummanruskeat ja korvalehtien niin pitkät, että
ulottuvat lähes kuonon päähän asti, eivätkä saa päättyä terävään
huippuun. Rinta syvä, mutta ei leveä, lanne vähän taipunut, peräpuoli
ruumiista suhteellisesti kalteva ja häntä kuin pitkä, suora kampa.
Karvasuortuvat aaltoilevat, mutta eivät kiharat. Väri tummanruskea
mahonkiväri. Sellainen on puhdasrotuinen irlantilainen setteri. Ja
niinkuin näette on Diana juuri sellainen.
Moe mittaili ja näytti koiraansa joka puolelta. Pertti seurasi hartaana
katselmusta.
Sitte meni Moe eteiseen, vihelsi ja äänsi:
-- Morjens!
Kohta sieltä pihalta hulmusi toinen koira. Moe otti sen käsitelläkseen
ja alkoi siitä luennoida Pertille:
-- Tämä on ruotsalainen ajokoira. Sellaisen päälaki on loivaan kaartuva
ja pää edestäpäin katsoen näyttää kapealta ja pitkältä. Korvat
ulottuvat puoleen kuonoon ja kapenevat hieman alaspäin. Takaraiva
on ainoastaan hiukan leveämpi kuin hampaita kohti heikosti kapeneva
kuonoluu. Tulkaa katsomaan täältä edestäpäin!
Pertti seurasi Moea, taivutti vähän syrjään ruumistaan, ummisti
vasemman silmänsä ja tähtäili samoin oikealla silmällä kuin näki
Moenkin tekevän Morjensin päätä. Koira seisoi totisena ja katsoi
viisailla, kirkkaan loistavilla ja tummilla silmillään tarkastajoita.
-- Lopetamme tällä kerralla, sanoi Moe.
Pertti kiitti ja kumarteli.
-- Teidän pitää lähteä jonakuna päivänä minun kanssani metsälle. Siellä
se on paras opetussali. Hankitte pyssyt ja lähdemme. Eikö niin?
-- Olisin erinomaisen kiitollinen, jos voisin päästä herra Moen
seurassa.
-- Lähdemme vaikka parin päivän takaa. Mutta pyssyjä ostaessanne minä
mielelläni antaisin teille muutamia neuvoja. Taikka vielä paremmin:
käymme ne yhdessä ostamassa.
Pertti riemuitsi sielussaan. Sovittiin, että huomenna Moe tulisi
käymään hänen luonaan ja sitte yhdessä ostettaisiin pyssyt.
Pertti oli jo varhain iltapäivällä tullut, mutta ilta oli kerjennyt
kulua ja yö alkaa, kun hän läksi pois Moen luota. Yksin kotiin
kulkiessaan kauniissa syyskuun kuutamossa, tunsi hän sielussaan, että
tämä päivä oli ollut ihanin hänen elämässään. Moe, tuo suuri mies,
tuo mainio metsämies, kuulu taiteilija ja itsetietoinen ihminen, jota
kaupungin herrat hienosti pelkäsivät, oli todella tullut _hänen_
ystäväkseen ja opettajakseen! Mikä kadehdittava onni! Voi mikä riemu!
Moe oli tarjonnut hänelle illallisen ja yhdessä sen päälle he olivat
maistelleet kahvia ja liköriä. Sen ääressä oli Moe lämmennyt yhä
rakastettavammaksi, yhä avomielisemmäksi, yhä veljellisemmäksi. Ja
huomenna oli Moe luvannut tulla käymään Pertin kotona!
Ja hän tulikin. Pertti vei Moen saliin ja pyysi istumaan. Oluttehtaalta
oli hän tilannut portteria erityisesti Moea varten. Ja sitä kantoi
sisälle palvelijatar, mitä Pertti erityisellä huolella oli opettanut
Moelle niiaamaan.
Moe heitti arvostelevia silmäyksiä ympärilleen ja ajatteli itsekseen:
tavallinen poroporvarin koti!
Pertin omissakin silmissä hänen salinsa muuttui niin halvaksi ja
mitättömäksi nyt Moen sitä arvostellessa. Kun olisi ollut yksikään
karhun talja jossain mattona, niin kyllä kai Moe olisi toisilla
silmillä huonetta katsellut!
-- Minulla on vain yksinkertainen ja vaatimaton koti, pyyteli Pertti
salinsa puolesta anteeksi.
Moe katsahti soittokoneeseen. Sekin nyt tuntui Pertin silmissä
ikäänkuin anoisi armoa omasta kehnoudestaan Moen katseiden siihen
kohdistuessa. Se, joka ennen aikoinaan oli Pertin silmissä esiintynyt
ruhtinaallisena loistoesineenä, mihin hän oli tuntenut miltei
kunnioitusta!
-- Tehän olette naimisissa _entisen_ rouva Halmin kanssa?
-- Olen, vastasi Pertti hiukan punastuen, sillä tuo "entinen"
lausuttiin erityisellä merkityksellä.
-- Onko teidän rouvanne kotisalla? kysyi Moe jotain puhuakseen ja
tyhjensi portterilasin pohjaan.
Pertti kohta viinurin nöyryydellä täytti Moen lasin ja lähti etsimään
Annaa esitelläkseen hänet Moelle.
-- Mies tuntuu olevan eilinen nousukas! tuumi Moe itsekseen Pertin
mentyä ja nousi taiteilija-silmällään tarkastamaan seinätauluja.
Ne olivat venäläisiä väripainoksia eikä Moe voinut niille tehdä muuta
kuin sydämensä pohjasta asti halveksien hymyillä.
-- No on sitä ihmisillä makua! Tuollaisia tauluja en ripustaisi
ulkohuoneenikaan seinälle.
Pertti tuli Annan kanssa. Pertti esitteli ja Moe tervehti kohteliaasti
Annaa, jonka poskille verta karkasi. Oltiin hetken aikaa ääneti ja Moe
alkoi selailla pöydällä olevaa valokuva-albumia. Hän kävi sen läpi
viitsimättä valokuvia lähemmin katsella, vaikka Pertti oli asettunut
hänen taaksensa valmiina esittelemään kuvat. Moe heitti albumin syrjään
välinpitämättömästi. Nyt sattui Moen käteen "Sotahuuto", joka myös oli
siinä pöydällä. Silmät suurina hän kysyi, osottaen lehteä:
-- Kuka tätä tällaista lukee täällä?
Annan silmissä välähti suuttumuksen tuli, mutta Pertti aivan
tulipunaisena vastasi:
-- Vaimoni niitä on katsellut. Ne nyt joutaisi kyökkiin täältä.
Samassa nousi Anna istumasta, otti "Sotahuudon" ja meni sen kanssa
kyökkiin eikä enempi palannut. Hän oli saanut jo ensi kohtauksessa
Moesta enempi kuin kyllikseen. Ja nyt oli Pertti lopullisesti
paljastanut itsensä Annan silmissä: hän _halveksi_ pelastusarmeijaa!
Anna kourasi sydänalaansa sisällisestä tuskasta ja hänen täytyi
kyökissä heittäytyä pitkälleen piian sänkyyn. Pitkä ja valittava
voihkinta lähti Annan huulilta.
-- Koko uskonto on vain lasten tarua. Ja pelastusarmeija vielä
kaikkein paksuinta laatua sitäkin, puheli Moe salissa, nauroi Annan
suuttumukselle ja joi portteria.
Pertti muisti armeija-aikansa ja häpesi.
Moe meni soittokoneen luo, avasi sen ja katseli ympärilleen nuotteja
nähdäkseen. Mutta eipä niitä missään näkynyt.
-- Te soitatte ilman nuotteja vai? ivaili Moe.
-- En minä soita mitenkään.
-- Kuka tätä soittaa?
-- Ei kukaan.
-- Ahhaa! Se on vain mööpelinä kuin talonpojan salissa pesukaappi,
nauroi Moe.
Ja taas hän joi portteria ja taas Pertti kaatoi uutta.
Sitte lähdettiin rautakauppaan. Vastaantulevat porvari-herrasmiehet
tervehtivät hyvin kunniottavasti Moea ja taas Pertti tunsi kävelevänsä
jonkun yliluonnollisen rinnalla.
Insinööri Strang tuli vastaan. Pertti tervehti insinööriä, joka
kylmästi vastasi. Strang katsoi ensin Perttiin ja sitte Moeen ikäänkuin
olisi tahtonut Pertille sanoa: vai tuon seurassa sinä nyt matkailet!
-- Oletteko tuttu tuon idiotin kanssa? kysyi Moe, kun Strang oli
sivuutettu.
-- Olin hänen konepajassaan piirustajana.
-- Se on mies, joka ei ymmärrä antaa arvoa sanoille _Wein, Weib und
Gesang_ -- Moe suomensi ne kohta Pertille --, vaan tulee lopulta
pähkihulluksi liiallisesta työstä. Minun seurapiirissäni hän
tunnetaankin idiotin nimellä eikä se suinkaan ole hänelle kunniaksi.
Pertti olisi mielellään kysynyt, mitä se tuo sana merkitsee, mutta ei
kehdannut.
-- Se mies on mammoonan orja. Sille saisi kaataa sulatettua kultaa
kurkkuun, jotta saisi sitä kylläkseen, puhui Perttikin mahtavasti ja
Moe nauroi hänen sukkeluudelleen.
-- Koko kaupungin hienommat seurapiirit nauravat hänellä. Viime aikoina
kuuluu hän ruvenneen suoraan hulluttelemaan työväkensä kanssa. Se
kometiia kuuluu olevan työväen sivistämistä. Jonain kauniina päivänä
kai saamme kuulla hänet viedyksi houruin huoneeseen, puhui Moe, lopun
ikään kuin säälivästi.
Tultiin rautakauppaan. Kun Moe mainitsi pyssyjä, niin kohta pari
puotipalvelijaa henkensä perästä alkoi niitä kantaa tiskille. Eivät
herenneet ennenkuin olivat tiskille muodostaneet kokonaisen kukkulan
pyssyistä. Moe valikoi. Koko puotiväki ymmärsi, että nyt oli heidän
puotinsa pyssyillä tulikoetus, kun itse kuulu mestari niitä tarkasteli.
Rautakaupan isäntä lähetti vielä makasiinistakin noutamaan lisää.
Pitkän harkinnan perästä otti Moe yhden haulikon ja yhden luodikon,
ojensi ne Pertille ja sanoi:
-- Niiden pitäisi kelvata.
Useamman satamarkkasen sai Pertti panna pöytään ennenkuin pyssyt olivat
maksetut. Sitte ostettiin vielä koko joukko muita ampumatarpeita.
Kun Pertti pyssyineen ja niine metsästyskaluineen tuli kotiin, katsoi
Anna häntä ihmeissään.
-- Mitä sinä nyt hulluttelet? kysyi hän.
-- Siltäkö _sinusta_ näyttää? Mistäpä hameväki ymmärtää metsästystä.
Mutta minä ymmärrän ja viikon takaa minä pääsen Moen seurassa
metsästämään. Ei hänen kanssaan joka mies pääse. Jos näkisit hänen
kotinsa... Mutta mitä sinä vesittelet...?
Anna istui todellakin itkemään.
-- Puhu, mikä sinua vaivaa! uteli Pertti.
-- Mistä sinä tuon Moen nyt löysit kumppaniksesi?
-- Löysinkö? Elä puhu sillä tavalla! Se on suuri kunnia meille, että
olemme hänen tuttaviaan. Olisitpa nähnyt, miten kunnioittavasti kaikki
herrasväki häntä nytkin kadulla tervehti...!
-- Mutta alempi kansa hänestä puhuu hyvin pahaa. Ahdistelee nuoria
talonpoikaistyttöjä myöhään iltasin kaduilla. Ja vaimostaankinhan hän
elää erillään...
-- Pitääkö niitä kaikkia juttuja uskoa? Kyllä ne Annaseni, ovat
valehdelleet sinustakin monemmoista.
-- Itse minä siihen ennen olen antanut syytä.
-- Siihenkin, että olet ensimäisen miehesi myrkyttänyt?
-- Pertti! Mitä sinä nyt puhut! parahti Anna kuin olisi saanut puukon
iskun lihaksiinsa.
-- En minä puhu, vaan ne puhuvat, joita sinä uskot.
Nyt seurasi kiivas sanasota, ensimäinen julkiriita, mitä heillä koskaan
oli ollut. Siinä Pertti tiuskasi, että Moea ja häntä ei erota pirukaan.
-- Samallaiseksi härjäksi sinutkin opettaa kuin on itsekin. Jos et jo
lienekin? kiukutteli Anna.
Nyt ryntäsi Pertti Annaa kohti. Survasi hänet huoneen loukkoon ja löi
häntä voimansa takaa.
Sitte hän lähti koettamaan uusia pyssyjään. Mutta Anna itki, itki,
itki... Hän ymmärsi itse paholaisen tulleen kotiinsa Moen muodossa.
* * * * *
Moe ja Pertti nähtiin tästä puoleen aina yhdessä. Pertti oli kuin
pienennetty kopio Moesta. Pertti teetti itselleen samallaisen
metsästyspuvun kuin Moellakin oli, hankki itselleen pyssyjä ja koiria,
ja vuokrasi metsämaita. Yhdessä he metsästivät, yhdessä valmistivat
ihmiskunnalle suurella huolella täysin puhdasverisiä metsäkoiria
ja yhdessä ajelivat Moen juoksijoilla, kunnes Perttikin, kun oli
hevosasioihin perehtynyt, osti itselleen pekunan, josta tulikin taituri
alallaan. Nyt he yhdessä kulkivat kilpa-ajoissa, saivat palkintoja ja
tunnettiin hevosmiesmaailmassa yli koko Suomen.
Pieneksi huvitukseksi itselleen, kun suuri konepaja ei näkynyt pääsevän
syntymään hänen voimallaan, rakennutti Pertti pihalleen vähäisen pajan,
jossa hän huvikseen näperteli. Tässä pajassaan keksi hän uusmallisen
kilpa-ajoreen, siron ja hämmästyttävän keveän. Silloin Moekin ylisteli
häntä. Muitakin pieniä keksinnöitä Pertti siellä sai aikaan. Niihin
hänellä oli luonnollisia taipumuksia.
Kaikkia Pertin puuhia, joissa Moe oli mukana, katseli Anna inholla.
Varsinkin tuo paja oli hänestä vastenmielinen laitos. Moea ei hän
voinut yhtään kärsiä. Se oli kokonaan vallannut häneltä viimeisenkin
varjon hänen miehestään. Menipä joskus päiviä, ett'ei Pertti
tavannutkaan Annaa. He olivat kuin kaksi samassa suuressa talossa
asuvaa hyyryläistä, jotka vain ulohtaalta katselivat toistensa elämää.
Moe se vain oli Pertistä rakas. Moen kanssa hän vietti klupissa
iltansa, mutta nyt kuohuvan lasin ääressä. Yhden tällaisen iloisen
kestin jälkeen houkutteli Moe Pertin aamuyöstä laitakaupungille,
hänelle itselleen niin tuttuun kortteliin.
-- Siellä saat tavata vanhan tuttavan, joka äsken on saapunut
kaupunkiin, puhui hän nauraen Pertille.
Ja niin he issikalla ajaa koluuttelivat ensin kivitettyjä katuja, mutta
sitte pehmoisia kuin maantie. Vanhana tuttuna muutamaan hajanaiseen
rakennukseen pyrki Moe sisälle, pääsi ja vei Pertin mennessään. Siellä
kohta Pertin nähtyään nuori, hienopukuinen nainen lensi hänen kaulaansa.
-- Armaani! Vihdoinkin sinä tulit. Olenkin sinua odottanut, puhui tuo
naikkonen, jonka henki lemusi väkijuomilta.
Pertti oli vajota maan alle: Hänen kaulassaan riekkui ilotyttönä --
Toivosen Maiju! Hän koetti kiskoa itseään irti, mutta sitä lujemmin
tarrautui nainen häneen. Hänen käherretty etutukkansa kutkutti Pertin
silmiä ja hänen poskimaaliaan liukeni Pertinkin kasvoille. Pertti
vapisi mielenliikutuksesta; hänestä tuntui kuin niljanen kylmä käärme
olisi kiertäynyt hänen iholleen.
-- Nyt et sinä pääsekään karkaamaan minulta. Mutta ole huoleti! Sinä
saat olla asemassasi ja minä olen samaten asemassani. Mutta sen minä
vaadin, että sinun pitää seurustella minun kanssani täällä, muuten --
Nainen teki kädellään uhkaavan liikkeen. Moe nauroi, sillä Maiju oli
jo ehtinyt kertoa hänelle historiansa Pertin kanssa siellä kaukana
pohjoisessa. Hän alkoi soittaa valssia huoneessa olevalla ränstyneellä
soittokoneella ja Maiju pakotti Pertin tanssimaan valssia kanssaan.
Se tanssi tuntui Pertistä tanssilta kuoleman kanssa, mutta hänen
täytyi niin tehdä. Pertti käsitti, että nyt oli tuo ilotyttö hänen
käskijänsä...
Tanssin jälkeen seurasivat sampanjakemut.
Ja tämänöisiä seurasivat monet jälkeenpäin. Pertin täytyi noudattaa
Maijun kaikkia oikkuja. Ja se osasikin oikutella. Rahaa ja rahaa se
vaati. Eikä tyytynyt vain rahaan, vaan tuon tuostakin salaisesti
lähetti Pertille kirjallisen kutsun tulla hänen luokseen seurustelemaan.
Pertti kiroili ja sadatteli, mutta keinoa ei hän keksinyt, millä
päästä irti hänestä, sillä hän pelkäsi Annaa. Maiju olisi jonakuna
kauniina päivänä voinut ilmestyä Annan eteen ja puhua hänelle suunsa
puhtaaksi kaikista entisistä. Turhaa olisi ollut koettaakaan kääntää
Annalle hänen puheitaan valheeksi. Ja sentähden täytyi Pertin myöntyä.
Maijusta oli tullut hänelle verimato, joka imi ja imi, eikä tuntenut
kyllästymistä.