-- Kuule, Anna!
-- Puhu, kiltti Pertti!
-- Aivon sinulle esittää jotain ihanaa...
-- No -- oo?
Anna nosti silmänsä kysyvinä Perttiin, Pertti paransi vain mukavaa
asemaansa nojatessaan täytetyn sohvan selustinta vasten. Hän tunsi jo,
että huonekalu, jolla hän liikkui, oli niinkuin oma. Ja sentähden hän
imi nautinnolla savuja sikaristaan ja puhalteli niitä verkkaisesti
ilmaan.
-- Meidän pitää laittaa oikein suuret ja hienot häät, vastasi hän
sitte puolimakaavassa, huolettomassa asemassa, puhallellen savua kohti
huoneen kattoa ja sikari sievästi ulospäin ojennetun käden hyppysissä.
-- Miksi niin? kysyi Anna hyvin kummastuneena.
-- No mutta! Vielä tuota nyt kysyt.
Ja Pertti ponnahti puhuessaan istumaan suoraan, katse moittivana
suunnattuna Annaan.
-- Kuinka niin, Pertti-kulta?
-- Voiko muuta tulla kysymykseenkään?
-- Miksi suuret ja hienot häät?
Pertti näki vastapäisen seinän suuressa peilissä koko hienoutensa ja
häntä jo hermostutti, että Anna julkenikaan panna vastaan.
-- Luonnollisesti sentähden, ettemme häpäise itseämme vieraittemme
silmissä.
-- Oo! Mitä suuruuksia aivot sitte niihin kutsua?
-- No esimerkiksi insinööri Strangin.
-- Mutta hänhän juuri vihaa sellaista.
-- Pitäähän meidän kuitenkin hänelle näyttää, että olemme täyttä
herrasväkeä.
-- Ehkä vain nauraisi sellaisilla häillä.
-- Sinä nyt olet itsepäinen! Mutta minä tahdon olla _hieno_ mies ja
morsiameni pitää olla samanlainen...!
Anna naurahti.
-- En toki minä elähtänyt ihminen rupea naurunalaiseksi. Eläkä rupea
sinäkään!
-- Anna! Minä olen lapsuudessani syönyt pettuleipää, mutta häissäni
minä tahdon syödä hunajakakkua. Poikasena olen kulkenut repaleissa
ja ryysyissä, mutta täst'edes tahdon minä käydä verassa ja silkissä.
Minulla on oikeus siihen. Omalla kyvylläni, tarmollani ja tahdollani
olen nostanut itseni rahvaan rapakosta. Ja sentähden minä nyt tunnen
suurta nautintoa näyttää koko maailmalle, että olen herrasmies, jolla
on makua ja sivistystä. Hennotko, Anna, kieltää minulta tätä nautintoa
elämäni ihanimpana iltana, hää-iltana?
-- Mutta olemmehan jumalisia, joille ei sovi turha koreileminen.
-- Toivon, että hyvin säästellen kutsut noita "armeijalaisia" häihimme.
Eivät ne osaa käyttäytyä ihmisten ilmoissa.
Annalla karahtivat jo kasvot verekkäiksi ja hän tiuskasi:
-- Mitä sinä nyt lavertelet? Ne ovat juuri niitä, joita _minä_ kutsun
häihin.
Jo huomasi Pertti paraaksi olla vaiti.
-- Ja me pidämme yksinkertaiset, pienet häät, sanon minä, puhui Anna.
Pertti oli edelleen vaiti ja nieli harmiaan.
-- Olisinko minä kristitty ja prameilisin kuin pahin pakana! Ei! Ei!
-- Hennot siis kieltää minulta pyyntöni? kysyi Pertti rukoilevasti.
-- Elä minua kiusaa syntiin, Pertti-rakas!
Pertti oli vaiti ja nieli harmiaan. Hän silminnähtävästi tuli
alakuloiseksi, sillä öilläkin oli hän miettinyt, miten hienosti
häät vietettäisiin, miten hän kaikessa ylellisyydessä niissä
loistaisi. Öilläkin oli hän sitä miettinyt ja nauttinut siitä jo
mielikuvituksessaan.
-- Nämäkin salin huonekalut minä mielelläni vaihtaisin
yksinkertaisemmiksi. Mutta on niitä nyt mahdoton ruveta rikkomaan tai
myöskentelemään, puhui Anna.
Jo menivät Pertillä silmät pystöön. Niitähän oikeastaan sai Anna
kiittää, että Pertti vihittäessä seisoi hänen ylkänään.
-- Olet liiaksi kiihottunut, Anna-hyvä. Ethän nyt sentään tahtone
ruveta kerjäläiseksi?
-- Mutta minun uskonnollinen mieleni panee vastaan tällaista komeutta.
-- Eihän ihmisen jumalisuutta mitata tuolin mukaan, jolla hän istuu.
Häihin katsoen minä mukaun sinun vaatimuksiisi. Mutta on minullakin
vaatimukseni, johon sinun täytyy mukautua, ellet tahdo kohta
eripuraisuutta välillemme.
Anna katsoi hämmästyneenä Perttiä.
-- Mikä se on?
-- Se että häät pidetään tavallisten menojen mukaan. Ei mitään
pelastusarmeijalaisia juhlimisia. Insinööri Strang ei niitä kärsi ja
hänet minä tahdon kaikessa tapauksessa häihini.
-- Se on muotoasia. En ole koskaan pannut päähäni armeijalaisen
hattuakaan, ja tässäkin kohdassa voi jäädä tuo muotopuoli syrjään.
Se ei loukkaa uskonnollista tunnettani. Siinä suhteessa saa tahtosi
tapahtua. Ja näin me päästään sovintoon.
Pertti oli hyvillään, että Anna sentään myöntyi hänenkin tahtoonsa.
Päätökseksi jäi, että häät pidetään pienet ja vaatimattomat tavallisten
menojen mukaan.
Kun Pertti oli lähtenyt pois, tunsi Anna kipeää tunnetta. Hän oli
tullut huomaamaan, ettei Pertti olekaan tosi "armeijalainen". Koko
hänen uskonnollisuutensa on ollut häntä vain ulompaa koskettava
tunteiden laine, joka jo on tyrehtynyt. Niin päätti Anna. Ja se oli
hänestä sanomattoman paha... Silloin hän -- voi silloin hän olisi ollut
niin onnellinen, jos Pertti olisi ollut mieleltäänkin se, joksi hän oli
häntä luullut...!
Yht'äkkiä joutui Anna syviin mietteisiin. Outo kysymys pulpahti hänen
sydämessään: eikö hänen rakkautensa Perttiin ollutkin vain synnillistä,
sitä vanhaa intohimoa, jonka käsissä hän oli nuoruutensa ajan kitunut?
Eikö se ollut aistillista halua antautua nuorelle miehelle? Jos ei se
sitä ole, niin miksi ei hän kohta eroa Pertistä, kun hän näkee, ett'ei
Pertti olekaan uskonnollinen, vaan huima maailman lapsi? Oman onnensa
ja sielunsa rauhan tähden hänen pitäisi se tehdä nyt, kun vielä on
siihen tilaisuutta. Erota ijäksi!...
Anna alkaa itkeä. Ristipäiset tunteet raatelevat hänen sieluaan. Hänen
silmiensä eteen esiintyy hulivili tyttölepakko, joka juoksee tanssista
tanssiin, yhden nuoren miehen käsivarrelta toisen käsivarrelle. Se on
kirjavan koreassa puvussa ja kultaiset koristeet korvalehdissä. Se
liehuu ja leijaa, polkee huimassa tanssin tahdissa lattiaa ja nauttii
nuoren miehen koskettamisesta. Ja tuossa tytössä tuntee hän itsensä.
Kyllä häntä tanssitetaan kovastikin, mutta pitempiin keskusteluihin
ei kukaan nuori tanssittaja hänen kanssaan antau. Ja hän tekee sen
havainnon, että nuoret miehet hänen selkänsä takana nauravat hänellä
ja toisilleen silmää iskevät, häntä tarkottaen. Häntä suututtaa.
Uhallakin hän tahtoo saada sulhasen itselleen. Ja sitte ilmaupikin
ruma keski-ikäinen mies, jolla on surulliset, vetiset silmät, ja kädet
jääkylmät ja kosteat, mikä pyrkii hänen tuttavuuteensa. Pelkästä
oikusta hän rupeaa sen morsiameksi ja menee naimisiin miehen kanssa,
jonka voimat ovat aivan riutuneet. Mutta se on ärtyinen ja hermostunut.
Heidän välinsä rikkoutuvat ja hän itse etsii ajan kuluketta nuorten
konttoristien seurassa. Hänen avioliittonsa ei vastaa hänen
toivomustaan. Hän alkaa mielessään hautoa ajatuksia, joita itsekin
häpee. Valmis miehen myrkytyssuunnitelma on jo tehty ja siihen saatu
osakkaaksi oma nuori konttoristi, joka miellyttää häntä. Mutta hänen
miehensä kuoleekin äkkiä ennen aivottua tekoa. Hän joutuu hirveihin
omantunnon vaivoihin. Vainaja kummittelee hänen silmissään eikä hänellä
ole yön eikä päivän rauhaa. Hän lukee raamattua, rukoilee, käy kirkossa
ja erilaisissa hartauskokouksissa, mutta sielun paino ei poistu.
Lopulta tulee hän pelastusarmeijaan, "majuuri" Andersson hänet kääntää
omilla tempuillaan. Mutta siitä saakka on hän tyynnytetty.
Haluaako hän uudelleen ajautua intohimojen raadeltavaksi ja antautua
miehelle, jonka suudelma polttaa huulia ja jonka näkö saa hänen verensä
kuumana kiehumaan? Anna ei osaa vastata. Onko hänen rakkautensa vain
intohimoa?
Pertti esiintyy nyt hänen silmiinsä niin uljaana ja komeana, että
kaikki arvelukset häneltä poistuvat. He kuuluvat toisilleen. Ei hän
synnin vuoksi Perttiä rakasta, koettaa hän puolustautua. Hän ei
voi olla rakastamatta tuota miestä, jonka monet nuoret tytöt niin
mielellään ryöstäisivät häneltä. Hän tahtoo kääntää Pertin takaisin
uskonnolliseksi...
Hän tahtoo olla hänen vaimonsa ja samalla hänen äidillinen tukensa.
Pertti on vielä niin nuori ja siten herkkä maailmalle... mutta hän --
Anna -- on hänen kasvattajansa, hänen neuvojansa... hänelle kaikki
kaikessa. Ja kaikki tulee vielä hyväksi ja sopusointuiseksi. He elävät
vain toisilleen, vain toisilleen aina... aina!
Näin koettaa Anna vakuuttautua. Ja hän näkee jo avioliitossaan Pertin
kanssa itsellään olevan suuren ja kauniin tehtävän: palauttaa tuo nuori
mies takaisin taivaan lapseksi! Eipä hänellä siis ole oikeuttakaan
heittää Perttiä maailman kujille yksikseen kuljeskelemaan...
Näin hän koettaa lohduttautua, vaikkakin omatunto hänelle noita
kirveltäviä kysymyksiä mieleen sysää.
Pertti, lähdettyään Annan luota, oli alla päin ja pahalla tuulella.
Häntä suututti, että häät tulisivat tuollaiset "köyhät häät". Hän
kun oli aikonut kokonaan toista ja suunnitellut loistavia ja komeita
pitoja, joissa kaikki olisi parasta laatua ja kaikkea yltä kyllin:
viinejä ja kukkia, silkkiä ja verkaa, hedelmiä ja hunajaa! Koko
Strangin konttorihenkilökunnan hän oli aikonut kutsua häihinsä
näyttääkseen heille itsensä uudessa asemassaan. Niin -- kaikki
herrasihmiset koko tehtaalta. Ja sitte lisäksi paljon muita. Hänen oli
nälkä loistoa ja herkullisuutta, häntä huumasi uida hajuvesissä ja hän
tunsi nautintoa saada hivellä hienoa, kahisevaa silkkiä. Räiskyvää
iloa, riemullista musiikkia ja juhlallista tanssia hän oli halunnut
tarjota vierailleen, mutta nyt Anna ei tahtonut häntä ollenkaan
ymmärtää. Niin... Anna oli tähän asti saanut mukavuutta kyllin
nauttia, mutta hän, monia puutteita nähnyt miespoloinen, ei muuta
kuin köyhyyttä, kurjuutta, halveksumista ja haukkumista! Ja nyt kun
hekuman ja hempeyden malja on hänen kädessään ja hän on valmistautunut
juomaan siitä suurin ahnain kulauksin, tempaa toinen sen häneltä pois!
Hänelle tapahtuu tässä vääryys, mutta hän tahtoo vastaisuudessa korvata
itselleen tämän vääryyden, päättää hän.
-- Mukaannutaan tällä kerralla, ääntää hän ja viheltelee mielensä
helpotukseksi.