Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Tuo hänen valimonsa on
helvetti, jossa ihmisiä elävältä kidutetaan! Ja entä jos sattuvat
kompastumaan siellä rautavelliä kantavat poikaset? Silloin räiskyy
kuuma elementti kantajan iholle ja silloin --! Entä pajaverstaassa?
Annappa tuon monen tuhannen kilogrammin voimalla putoavan höyryvasaran
iskeä harhaan, niin ovat monet ihmishenget kysymyksessä! Ja tuo
yhtenäinen kalkutus ja kilkutus, sohina ja kohina! Eikö se aamusta
iltaan vuosimääriä tylsytä sen ääressä olevaa ihmistä, joka luotiin
kuulemaan linnun sulosointuista liverrystä, meren aaltojen tahdikasta
pauhinaa luonnon helposti hengitettävissä saleissa, joissa on kattona
kanneton taivas eikä monen millimetrin tomukerroksinen, likainen
katto?... Ja annappa tuon teräväkärkisen sorvinterän, joka leikiten
leikkaa kovaa rautaa, annappa sen luiskahtaa jäseniisi, niin punanen
hurme valtimoistasi huppelehtii kylmään hiekkaan! Saat pian sydänveresi
kuiviin juoksemaan leipäpalasta itsellesi ansaitessasi... O'o! Tämä on
sankarikuolema nykyaikaisen teollisuuden palveluksessa!
Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Kaikki nämä työmiehet, jotka
aamusta iltaan ja illasta aamuun hengittävät sisäänsä valimon paahtavaa
kuumuutta, pajaverstaan nokea ja pölyä, sorvauskasarmin viilajauhoja,
eivätkö ne samalla ime sisäänsä tauteja ja ennenaikaista kuolemaa?
Syylläkö vai syyttä parjataan tehtaalaisia roistomaisiksi ihmisiksi,
jotka lomahetkinään uppoavat katalimpiin paheisiin? Eivätkö niitä
koneet tylsytä, raasta niiltä parhaimman tarmon, veren puhtauden ja
ajatusten ylevyyden?...
Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Talonpoika ajaa sunnuntaisin
kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa, mutta harva tehtaalainen sinne menee.
Tehdas on tappanut häneltä Jumalan kaipuun...
Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Poika Iivari soimasi
häntä kaksinkertaiseksi murhamieheksi...! Mutta nyt näkee insinööri
silmissään kokonaisen joukkion ruhjottuja, joita hänen tehtaansa on
leikannut jäsenettömiksi. Höyrysahassa oli joku heittänyt henkensäkin.
Ne olivat veritodistajia, marttyyrejä, joiden veri huusi kostoa...
Iivari-pojan tapaturmasta asti on insinöörillä ollut paha omatunto.
Hän on syventynyt työväenkysymystä koskevaan kirjallisuuteen ja siellä
löytänyt itsensä työmiesten verellä huuhdottuna pyövelinä.
"Pikku orjalapsonen,
jonk' on isän, äidin kanssa
häädettynä kodostansa
lähdettävä Grottehen!
Matkan määrän uhkaavaisen,
määrän murheaskelten,
näetkö sen, näetkö sen?
Näetkö kohti taivahan jonkin,
niinkuin keilamaisen
jättipilven nousevan?
Näetkö sen,
määrän murheaskelten,
joka loi sun vanhempiis
kaukaa pelvon kauhunlaisen?
Se on Froden Grotte-hiis,
mammonmylly Froden, niin,
mi sun survoo murusiin,
lukki, joka mehus jäytää,
sillä sitte vatsan täyttää
kehrätäkseen,
kerätäkseen
kultalankaa pyydyksiin
Froden, ihmismetsästäjän
kultaisehen satimeen.
Näetkö sen, näetkö sen,
näetkö, lapsi, alttarin,
jolla veres, hento, nuori,
lämmin, puhdas valuvi,
kun sen vaatii syntivuori,
maailmansyöpä metalli?"
Tämä on taiteilijan vernissattu taulu, mutta vernissan alla on alaston
totuus. Onko hänkin Frode, ihmismetsästäjä, onko hänenkin tehtaansa
Grotte-mylly, joka survoo luita ja lihaksia, sydämiä ja aivoja niistä
maailmansyöpää metallia, kultaa, jauhaakseen? Hänen on vastattava
vaativalle omalletunnolleen...
Eteisestä kuului kopinaa kuin puujaloilla, kainalosauvoilla
kulettaisiin. Ihmiskäsi tunnusti epävarmasti lukkoa hapuilevan.
Ovi avautui. Suurella kopinalla kainalosauvain avulla yksijalkaisena
astui sisälle hento nuorukainen. Toinen jalka oli polvesta poikki
sahattu ja tynki oli nahkatupessa.
Se oli Iivari Ilo, joka kolme kuukautta sitte sai tulikuumaa
rautavelliä saappaansa täyteen tapaturmassa. Sairaalassa, jossa jalka
oli poikki leikattu, oli hän saanut maata monen monta viikkoa. Ja nyt
oli hän liikuntoa saadakseen lähtenyt itse nostamaan apurahaa tehtaan
kipukassasta. Ensi kertaa näki häntä nyt insinööri tuon kamalan
tapauksen jälkeen.
Karvas pala nousi insinöörin kurkkuun. Tuossa tuli syyttäjä, joka
vasten silmiä äänettömästi ilmoitti hänelle: Sinä olet ihmismetsästäjä!
Sinun konepajasi on mammoonamylly, joka jauhaa ihmisiä kullaksi!
Silmät kosteina meni insinööri poikaa vastaan, ja antoi hänelle
ystävällisesti kättä. Poika loi suuret, siniset silmänsä häneen ja
naurahti hyväntahtoisesti. Mutta se hymyily sai insinöörin silmät
enemmän kosteiksi. Omatunto hänelle sanoi nyt, että _hän_ oli tuolta
nuorukaiselta raastanut elämän ilon, nuoruuden riemut ja syössyt
hänet elämänsä hehkeimmässä keväimessä raajarikkoisuuden lohduttomaan
yksitoikkoisuuteen, yöhön ja pimeyteen...
Poika lapsellisuudessaan hymyili kainalosauvoilleen, mutta insinööristä
tuo hymy tuntui soimaukselta, joka huusi hänelle: Voi, miten paljon
sinä minulta ryöstit! Katso näitä sauvoja, sinä ihmisten lihakset
kullaksi lyöjä, ja ymmärrä, että sinä raastoit minulta koko elämäni
arvon! Sinä veit minun jalkani, sinä, mammoonan kirottu iartaja!
Sinun rautasi sen poltti, poltti sen ja koko elämäni silloin, kun
sieluni valmistautui ottamaan vastaan elämäni parhaimpia sointuja:
nuoruutta, lempeä, unelmia! Nyt minä olen ainaiseksi ruhjottu,
raajarikko, ja saan elää toisten armoilla!...
-- Kuinka Iivari nyt jaksaa? kysyi insinööri.
-- Pahinta on, ett'en tahdo tottua näillä sauvoilla kulkemaan, vastasi
Iivari, istuutui ja helisteli kainalosauvojaan yhteen.
Tuo kalina insinööriä hermostutti. Pahemmalta ei olisi kuulunut hänen
korviinsa, jos poika olisi kalistellut toisiinsa jalan luitaan, mitkä
jäivät sairashuoneeseen.
-- Eikö ole ikävää ja aika pitkää, kun ei pääse vapaasti liikkumaan?
kysyi taas insinööri.
-- Voi, miten pitkää se on! huokasi Iivari surullisesti.
-- Mutta elä kovin sure! Siten käy vain ikävämmäksi.
-- Niin, kun sen voisi unhottaa, miten hauskaa silti oli tervennä
ollessa. Mutta sitä ei voi. Ja silloin se tekee pahaa. Toisinaan mielii
oikein itkettää.
-- Miten äiti jaksaa? Pahoileeko hän kovasti.
-- Enemmän se äiti pahoilee kuin minä itse. Se uskoo minun kovasti
kärsivän. Eikähän se erehdykään. Kipu jo tosin on jalasta poissa,
mutta muuten... Nyt en minä pääse koskaan _merelle_. Sinne suurelle
valtamerelle, jonne aina olen ikävöinyt!...
Iivari ei jatkanut. Kyynel kihosi hänen silmäkuoppaansa.
Hän oli kaunis poika, vaikka nyt pitkästä sairaudesta laihtunut,
kuivunut, kalvennut. Ja noihin suuriin, sinisiin silmiin olisi vielä
jäänyt monen tytön sydän, joll'ei puujalka olisi tullut kammottamaan
heitä.
-- Kyllähän ne nyt alussa kaikki minua säälivät. Mutta entä kun
vanhenen ja rumenen, niin silloin poikaviikarit näyttävät minua
sormellaan ja huutavat ilkkuen: puujalka! puujalka!
-- Ei Iivarin pidä nyt sellaista ajatella. Kuka hentoisi raajarikkoa
pilkata?
-- Kyllä ne, herra insinööri, niin tekevät. Äitihän näitä kaikkia
tällaisia ajatuksia minulta kokee poistaa, mutta eivät ne poistu.
Unissakin kummittelevat nuo kainalosauvat. Viime yönä minä näin unta,
että minä kainalosauvoillani löin teitä. Äiti ja pikku siskot vieressä
kehottivat lyömään.
Veri karkasi insinöörin kasvoihin. Mutta hän koetti väkinäisesti
hymyillä ja sanoi:
-- Kaikkea se uni kummittelee. Muuten Iivari sanoo äidille ja pikku
siskoille, että tästä lähtien insinööri pitää huolen Iivarista, äidistä
ja pikku siskoista. Kun Iivari täysin tervehtyy, niin saa Iivari
opetusta piirustuksessa. Koetetaan jos sinusta tulisi piirustajaa
konttoriin. Jos ei tule, niin opetetaan jotain muuta.
Iivarin suuret silmät ilostuivat. Innostuksen hehku purppuroi hänen
kalpeilla kasvoillaan.
-- Pääsenkö _minä_ konttoripuolelle? huudahti hän.
-- Pääset.
-- Voi, herra insinööri, miten äiti siitä ilostuu!
Insinööri maksoi Iivarille nyt tulevan osan kipukassasta ja antoi
omasta kukkarostaan saman verran lisää.
Poika lähti kainalosauvoineen kolisten pois. Tuo sauvain tahdikas
kolina kiusasi taas insinööriä. Hänestä kuulosti kuin itse
ilottomuus siellä olisi jaloittelemassa. Poika unissaan löi häntä
kainalosauvoillaan!... Ja äiti ja pikku siskot kehottivat lyömään. Se
oli hirveätä kuulla poikaraiskan suusta, joka sen jutteli lapsekkaassa
suoruudessaan...
Insinöörin sydämessä kävi taistelu.
* * * * *
Kohta tämän jälkeen perusti insinööri tehtaalleen koulun, lukusalin ja
torvisoittokunnan. Soma kokoushuone rakennettiin tehtaan työväestölle.
Yötyö lopetettiin ja työmiesten palkat korotettiin.
Tästäpä kaikesta alkoikin tehtaalla työmiesten elämä ottaa uuden
suunnan: valistuksen tarve heräsi. Insinööri itse oli aatteellisten
pyrintöjen lipunkantajana heidän parissaan. Kokoushuoneella hän piti
esitelmiä työväelleen, pani toimeen keskustelu- ja seura-iltamia,
ohjasi näytelmäharjoituksia, ja oli sieluna kaikkialla. Nuo työmiehet,
jotka hänelle kultaa kokosivat, oli hän tähän asti kokonaan laimin
lyönyt. Nyt hän tahtoi niiden eduksi työskennellä.
Näin oli Grotte-myllyyn muuttanut naurun, laulun ja sadun hengetär,
joka käsi kädessä siellä työskenteli valistuksen ja siveyden haltijan
kanssa. Ja mikä kumma! Ennen oli insinööri katsellut työmiehiään
jonkinlaisella vastenmielisyydellä ihmisinä. Nyt vähitellen hänen
sydämensä kiintyi niihin. Hän tunsi suorastaan henkistä nautintoa saada
olla heidän valistajansa.
Kortit, viina ja riettaat naiset olivat häviämässä tehtaalta ja moni
ulkomainen työmestari hävisi niiden mukana. Suuri siivous oli tehtaalla
käymässä. Pelastusarmeijassa olevat tehtaalaiset pysyivät kylminä
insinöörin valistuspyrinnöille. Mutta ei insinööri heitä mitenkään
vainonnut.