Kun tämä kirje oli kirjoitettu ja lähetetty, menin äitini .. luokse.
Hän oli tosiaankin tiedustanut, eikö kreivi Horacelta ollut tullut
mitään viestiä, ja minä huomasin hänen olevan levollisempi, kun hän oli
saanut kuulla palvelijain vastauksen. Gabrielle oli pyytänyt ja saanut
luvan pysyä huoneessaan.
Aamiaisen jälkeen tuotiin hevoseni portaitten eteen, kuten olin
määrännyt. Käskyäni oli toteltu, satulassa oli pyssykotelo. Panin
siihen pari erinomaista luodilla panostettua kaksintaistelupistoolia;
en ollut unhottanut, että kreivi Horace ei koskaan kulkenut aseitta.
Olin määrätyllä paikalla neljännestä yli yhdentoista, niin malttamaton
olin ollut. Ratsastin lehtokujan päästä päähän; kun käännyin takaisin,
huomasin ratsastajan vastakkaisessa päässä. Se oli kreivi Horace.
Tuskin olimme tunteneet toisemme, ennenkuin kiihdytimme hevosemme
laukkaan ja kohtasimme toisemme käytävän puolivälissä. Huomasin, että
hänellä oli, samoin kuin minullakin, pistoolikotelo satulassa.
"Te näette", lausui kreivi tervehtien minua kohteliaasti ja hymyhuulin,
"että halusin yhtä hartaasti tavata teitä kuin te minua, sillä me
olemme molemmat tulleet liian aikaisin".
"Olen matkustanut sata lieuetä yhdessä vuorokaudessa, herra kreivi,
jotta saisin tämän kunnian", vastasin, tervehtien minäkin. "Siitä
näette, etten ole velkaa teille."
"Edellytän, ettei niitä syitä, jotka ovat aiheuttaneet tämän nopeuden,
pidetä minulta salassa. Ja vaikka toivoni saada tutustua teihin
ja puristaa kättänne olisi helposti voinut saattaa minut tekemään
sellaisen matkan vielä lyhyemmässä ajassa, jos se olisi mahdollista,
en luulottelekaan, että sellainen syy olisi saattanut teidät jättämään
Englannin."
"Arvaatte oikein, herra kreivi. Tärkeimmät seikat, perheasiat,
joissa kunniamme oli vähällä joutua vaaraan, ovat olleet aiheena
Lontoosta-lähtööni ja Pariisiin-tulooni."
"Teidän käyttämänne sanat", lausui kreivi Horace kumartaen uudelleen,
ja hänen hymynsä kävi vähitellen yhä katkerammaksi, "suovat minun
toivoa, ettei tätä matkaa ole aiheuttanut se kirje, jonka olette saanut
äidiltänne ja jossa hän ilmoitti teille ehdotuksen neiti Gabrielle de
Nervalin ja minun välisestäni avioliitosta."
"Te erehdytte", vastasin minä kumartaen, "sillä minä olen tullut tänne
ainoastaan ehkäistäkseni tämän avioliittoaikeen, joka ei saa toteutua".
Kreivi kalpeni, ja hänen huulensa puristuivat tiukasti yhteen. Mutta
melkein heti palautui taas hänen tavallinen tyyneytensä.
"Toivon", sanoi hän, "että annatte arvoa sille tunteelle, joka
saa minut levollisena kuuntelemaan kummallista vastaustanne. Tämä
kylmäverisyys, hyvä herra, on todistus halustani päästä teidän
sukulaiseksenne; ja se halu on niin voimakas, että olen kärkäs
ulottamaan kysymykseni vielä loitommalle. Tahtoisitteko osoittaa
minulle sen kunnian, että sanotte, mitkä syyt ovat voineet herättää
teissä tämän silmittömän vastenmielisyyden, jonka niin suoraan
ilmaisette? Ratsastakaamme rinnatusten ja jatkakaamme keskustelua."
Otin saman vauhdin kuin hänkin, ja me ratsastimme pitkin puistokäytävää
ikäänkuin, olisimme olleet hyvät ystävät.
"Minä kuuntelen, hyvä herra", ryhtyi kreivi jälleen puhumaan.
"Sallikaa minun aluksi", vastasin, "oikaista luulonne siitä, mitä
teistä ajattelen. Se ei ole sokeata vastenmielisyyttä, se on harkittua
halveksimista."
Kreivi nousi seisomaan jalustimissa, niinkuin olisi hänen
kärsivällisyyttään koeteltu äärimmäisyyteen saakka. Sitten hän
pyyhkäisi kädellään otsaansa, ja äänellä, jossa oli vaikea huomata
vähintäkään mielenliikutusta, hän sanoi:
"Sellaiset ajatustavat, hyvä herra, ovat vaarallisia, ja ennen kaikkea
on vaarallista esittää niitä julkisesti, ennenkuin tuntee täydellisesti
sen, joka on niiden aiheuttaja."
"Ja kuka sanoo teille, hyvä herra, etten täydellisesti tunne teitä?"
vastasin minä, katsoen häntä tiukasti kasvoihin.
"Jollei kuitenkaan muistini petä, näin teidät eilen ensi kerran."
"Ja sentään on sattuma tai oikeammin kohtalo jo ennen vienyt meidät
yhteen. Totta on, että silloin oli yö, ja että te ette nähnyt minua."
"Auttakaa muistiani", sanoi kreivi, "minä olen hyvin huono selittämään
arvoituksia".
"Olin Grand-Prén luostarin raunioissa syyskuun seitsemännen- ja
kahdeksannenkolmatta päivän välisenä yönä."
Kreivi hätkähti ja tarttui pistoolikoteloonsa; minä tein saman
liikkeen; hän huomasi sen.
"No niin?" sanoi hän ja tyyntyi taas heti.
"No niin! Minä näin teidän tulevan holvista ja kaivavan avaimen maahan."
"Ja minkä päätöksen teitte kaikkien näiden huomioittenne johdosta?"
"Sen, etten anna teidän murhata neiti Gabrielle de Nervalia niinkuin
koetitte murhata neiti Pauline de Meulienin."
"Pauline ei siis ole kuollut?" huudahti kreivi, pysähdytti hevosensa
ja unohti tällä kertaa pirullisen varmuutensa, joka ei ollut jättänyt
häntä hetkeksikään tätä ennen.
"Ei, Pauline ei ole kuollut", vastasin, pysähdyttäen hevoseni minäkin.
"Pauline elää, huolimatta siitä kirjeestä, jonka kirjoititte hänelle,
huolimatta myrkystä, jonka valmistitte hänelle, huolimatta kolmesta
ovesta, joiden taakse hänet lukitsitte; ne minä avasin sillä avaimella,
jonka näin teidän kaivavan maahan. Ymmärrättekö nyt?"
"Täydellisesti, hyvä herra", lausui kreivi, toinen käsi
pistoolikotelossa. "Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi ette
yksinkertaisesti antanut minua ilmi, kun kerran tunsitte nämä
salaisuudet ja kun teillä oli tällaiset todistukset."
"Siksi, että olen vannonut pyhän valan, joka pakottaa minut tappamaan
teidät kaksintaistelussa, niinkuin olisitte rehellinen mies. Antakaa
senvuoksi pistoolienne olla, sillä jos murhaatte minut, niin pilaatte
asianne."
"Olette oikeassa", sanoi kreivi, sulki pistoolikotelonsa ja kannusti
hevosensa lähtemään liikkeelle.
"Milloin me taistelemme?"
"Huomenna aikaisin, jos teille sopii", vastasin minä ja höllitin
ohjaksia.
"Täydellisesti. Missä?"
"Versaillesissa, jos suvaitsette."
"Mielelläni! Kello yhdeksältä odotan teitä sveitsiläisen suihkukaivon
luona todistajineni."
"Jotka ovat herrat Max ja Henrik, eikö totta?"
"Onko teillä jotakin heitä vastaan?"
"Vain se, että taistelen kyllä maantierosvoa vastaan, mutta en, jos hän
ottaa kaksi rikostoveriaan todistajikseen. Toisin sen pitää käydä."
"Määrätkää ehtonne, herra", sanoi kreivi ja puri huultaan, niin että
verta tihkui esille.
"Kun kohtauksemme täytyy jäädä salaisuudeksi kaikille, päättyköönpä
se miten tahansa, on parasta, että molemmat valitsemme Versaillesin
linnaväen upseerien joukosta todistajamme, joille pysymme
tuntemattomina. He eivät saa tietää kaksintaistelun syytä, ja heidän on
oltava läsnä vain, jotta ei voitaisi tehdä syytettä murhasta. Oletteko
siihen tyytyväinen?"
"Oivallista. Ja sitten: aseenne?"
"Kun voisimme miekoilla kenties tehdä toisiimme vain mitättömän ja
kurjan naarmun, joka ehkä voisi ehkäistä meitä taistelemasta loppuun
saakka, on pistoolille minun mielestäni annettava etusija. Ottakaa te
mukaanne omanne, minä otan myös omani."
"Mutta", vastasi kreivi, "meillä on kummallakin aseet muassamme,
taisteluehtomme ovat määrätyt, miksi siis lykätä huomiseen tämä asia,
jonka voisimme jo tänään suorittaa loppuun?"
"Siksi, että minun täytyy järjestää muutamia asioita, jotka tekevät
tämän lykkäyksen välttämättömäksi. Minusta näyttää siltä, että minun
pitäisi voida vaatia teiltä tätä myönnytystä. Mitä tulee siihen,
pelkoon, joka teitä ehkä huolestuttaa, niin olkaa täysin levollinen;
minä olen antanut sanani, ja minä pidän sen."
"Se riittää, hyvä herra", sanoi kreivi ja kumarsi, "huomenna kello
yhdeksän".
Sanoimme jäähyväiset toisillemme ja erosimme, ratsastaen kumpikin neliä
omalle tahollemme.
Se lykkäys, jonka olin vaatinut, ei tosiaankaan ollut pitempi kuin mitä
tarvittiin, jotta ehtisin järjestää asiani. Tuskin olinkaan päässyt
kotiini, kun sulkeuduin huoneeseeni.
En koettanut salata itseltäni sitä, että edessäni olevan taistelun
päätös oli minuun nähden erittäin epäilyttävä. Tunsin kreivin taidon
ja kylmäverisyyden. Saatoin sen vuoksi helposti kaatua, ja siinä
tapauksessa minun oli turvattava Paulinen asema.
"Vaikka en kaikkea tätä kertoessani ole kertaakaan maininnut hänen
nimeänsä", jatkoi Alfred, "ei minun tarvitse sanoa sinulle, että hän
ei silmänräpäykseksikään poistunut ajatuksistani. Tunteet, jotka
olivat heränneet rinnassani, kun näin äitini ja sisareni, olivat
saaneet sijansa hänen vieressään mutta eivät siitä heikontuneet, ja
minä tunsin, kuinka suuresti häntä rakastin, siitä tuskallisesta
liikutuksesta, joka minut valtasi, kun tartuin kynään ja kuvittelin
mielessäni, että kirjoitin hänelle kenties viimeistä kertaa. Kun kirje
oli valmis, liitin siihen eläkekirjan kymmenelletuhannelle frangille
vuodessa ja osoitin kaikki tohtori Serceylle Lontooseen, Grosvenor
Squarelle."
Loppupäivä ja osa yötä kului kaikenmoisiin valmistuksiin. Kello kaksi
aamulla menin maata käskien palvelijani herättää minut kello kuudelta.
Hän noudatti täsmällisesti tätä käskyä. Hän oli mies, johon tiesin
voivani luottaa, sellainen vanha uskottu palvelija, joita on
saksalaisissa näytelmissä; isät jättävät niitä perinnöksi pojilleen, ja
minäkin olin perinyt tämän isältäni. Uskoin hänen haltuunsa tohtorille
osoitetun kirjeen, käskin hänen itsensä viedä sen Lontooseen, jos
menettäisin henkeni.
Kaksisataa louisdoria, jotka jätin hänelle, olivat siinä tapauksessa
tarkoitetut hänen matkakuluihinsa; päinvastaisessa tapauksessa hän
saisi pitää ne lahjana. Vielä näytin hänelle laatikon, jossa oli
äidilleni kirjoitettu jäähyväiskirje, jotta hän toimittaisi sen
perille, jos onni olisi minulle vastainen. Sitäpaitsi hänen olisi
pidettävä kyytihevonen valmiina minun varaltani kello viiteen saakka
iltapäivällä, ja jos en silloin vielä olisi palannut, matkustettava
Versaillesiin ottamaan minusta selvää.
Kaikkien näiden valmistusten jälkeen nousin ratsun selkään; neljännestä
vailla yhdeksän olin määräpaikalla molempien todistajieni kanssa.
Nämä olivat, sopimuksemme mukaan, kaksi minulle tuntematonta
husaariupseeria, jotka siitä huolimatta eivät olleet epäilleet tehdä
minulle tätä palvelusta. Heille riitti, kun saivat tietää, että oli
kyseessä asia, joka voisi riistää arvossapidetyn perheen kunnian, ja
tekemättä ainoatakaan kysymystä he suostuivat pyyntööni. Ranskalaiset
yksinään voivat olla samalla kertaa, aina asianhaarojen mukaan, joko
suurimpia suupaltteja tai kaikkein vaiteliaimpia ihmisiä.
Emme olleet odottaneet täyttä viittä minuuttia, ennenkuin kreivi saapui
todistajineen. Lähdimme liikkeelle etsimään sopivaa paikkaa ja löysimme
sen piankin, kun todistajamme olivat tottuneita tuollaiseen etsimiseen.
Päästyämme sinne ilmoitimme näille herroille ehtomme ja pyysimme
heitä tutkimaan aseemme. Kreivin pistoolit olivat Lepagen ja minun
Devismesin mallia ja molemmat samaa kokoa, kuten muuten melkein kaikki
kaksintaistelu pistoolit.
Kreivi osoittautui nytkin yhtä rohkeaksi ja kohteliaaksi kuin hänen
maineensa tiesi. Hän tahtoi suoda minulle kaikki edut; mutta minä
kieltäydyin ottamasta niitä vastaan. Sovittiin sen vuoksi, että
paikat ja ampuma vuoro ratkaistaisiin arvalla. Välimatka määrättiin
kahdeksikymmeneksi askeleeksi. Rajaviivoille asetettiin kumpaakin
varten uusi panostettu pistooli, niin että voisimme samalla tavalla
jatkaa taistelua, jos ei kumpikaan ensimäisistä luodeista olisi
kuolettava.
Onni suosi kreiviä kaksi kertaa perätysten: hän sai oikeuden sekä
valita paikan että ampua ensin. Hän asettui silloin heti kasvot
aurinkoa vasten ja valitsi siis vapaaehtoisesti huonoimman paikan.
Huomautin hänelle siitä, mutta hän kumarsi ja vastasi, että kun kohtalo
oli antanut hänelle valitsemisoikeuden, niin hän tahtoi myöskin pitää
valitsemansa paikan. Menin vastakkaisella puolella olevalle paikalleni.
Todistajat panostivat aseemme. Minulla oli siis kylliksi aikaa
tarkastelukseni kreiviä, ja minun täytyy myöntää, että hän koko ajan
säilytti tyyneyden ja kylmäverisyyden, joka on ominaista todella
urhoolliselle miehelle; hän ei tehnyt ainoatakaan liikettä, ei lausunut
ainoatakaan sanaa, jota vastaan olisi voinut muistuttaa. Pian tulivat
todistajat luoksemme, ojensivat meille kummallekin pistoolin, panivat
toisen maahan viereemme ja vetäytyivät syrjään. Silloin kreivi toisen
kerran uudisti kehoituksensa, että ampuisin ensiksi; toisen kerran minä
kieltäydyin.
Me kumarsimme molemmat todistajillemme. Sitten valmistauduin ottamaan
vastaan luotia, vetäydyin kokoon niin paljon kuin mahdollista ja peitin
kasvojeni alaosan pistoolinperällä, niin että piippu suuntautui alas
rinnalle kyynärvarren ja olkapään väliin. Olin tuskin ehtinyt ryhtyä
tähän varokeinoon, kun todistajat tervehtivät meitä vuorostaan ja
vanhin heistä antoi merkin sanomalla:
"Alkakaa, hyvät herrat!"
Samassa silmänräpäyksessä näin salaman, kuulin kreivin pistoolin
pamahduksen ja tunsin tärähdystä yhtaikaa rinnassani ja käsivarressani;
luoti oli osunut pistoolin piippuun, ponnahtanut siitä syrjään ja
mennyt olkapäähäni.
Kreivi näytti olevan ihmeissään siitä, ettei nähnytkään minun kaatuvan.
"Te olette haavoittunut?" sanoi hän ja astui askeleen eteenpäin.
"Se ei tee mitään", vastasin minä ja kävin kiinni pistooliin vasemmalla
kädellä. "Nyt on minun vuoroni, hyvä herra."
Kreivi heitti pois pistoolin, jolla oli ampunut, otti maasta toisen ja
asettui taas paikalleen.
Tähtäsin hitaasti, tyynesti, ja laukaisin. Luulin aluksi, että luotini
ei ollut osunut, sillä hän seisoi liikkumattomana, ja minä näin hänen
kohottavan toista pistoolia. Mutta ennenkuin sen suu nousi rintani
tasalle, alkoi hän kouristuksentapaisesti vapista, pudotti aseensa,
koetti puhua, hänen suustaan purskahti verta, ja hän kaatui kuolleena
maahan. Luoti oli lävistänyt hänen rintansa.
Todistajat lähestyivät ensiksi kreiviä; sitten he tulivat minun
luokseni. Heidän joukossaan oli myös sotilaslääkäri; pyysin häntä
pitämään huolta vastustajastani, jonka uskoin saaneen pahemman haavan
kuin itse olin saanut.
"Se on turhaa", sanoi hän ja pudisti päätään; "hän ei tarvitse enää
kenenkään huolenpitoa".
"Olenko menetellyt kunniallisen miehen tavalla?" kysyin minä.
He kumarsivat myöntäen.
"Siinä tapauksessa, herra tohtori, tahdotte ehkä olla niin hyvä",
sanoin minä ja otin takin päältäni, "ja panna jotakin tämän naarmun
peitteeksi, jotta verenvuoto lakkaisi; sillä minun täytyy matkustaa
heti takaisin".
"Mutta", sanoi vanhin upseereista, kun lääkäri oli lakannut sitomasta
minua, "mikä on _teidän ystävänne_ osoite, jotta voisimme toimittaa
sinne hänen ruumiinsa?"
"Rue de Bourbon 16", vastasin minä, vastoin tahtoani hymyillen tämän
kunnon miehen hyvälle uskolle, "hotel de Beuzeval".
Näin sanoen nousin hevosen selkään — minun, samoin kuin kreivinkin
hevosta piteli husaari, — vakuutin todistajille vielä kerran
kiitollisuuttani heidän suosiollisesta avustaan, lausuin jäähyväiset ja
ratsastin täyttä neliä takaisin Pariisiin.
Minun olikin jo aika palata; äitini oli epätoivoissaan. Kun hän ei
ollut nähnyt minun tulevan aamiaiselle, oli hän mennyt huoneeseeni
ja löytänyt lipastoni laatikosta sen kirjeen, jonka olin hänelle
kirjoittanut.
Sieppasin sen hänen käsistään ja heitin sen tuleen, samaten kuin
senkin, joka oli aiottu Paulinelle. Sitten syleilin häntä, kuten
syleillään äitiä, jonka on ollut kadottamaisillaan ja jonka luota aikoo
lähteä tietämättä milloin saa uudelleen hänet tavata.