On kuitenkin helppo tajuta, että sydämemme oli täynnä monenkaltaisia
ajatuksia, ja heti kun äitini oli astunut sisään, antoi hän
Gabriellelle merkin, että tämä vetäytyisi huoneeseensa. Lapsiraukka
ojensi minulle otsansa, niinkuin hänen oli tapana tehdä. Mutta tuskin
hän oli tuntenut huulieni koskettavan sitä ja käsivarsieni painavan
häntä rinnalleni, kun hän puhkesi itkuun. Katseeni, joka suuntautui
häneen, tunkeutui silloin hänen sydämeensä saakka, ja minä tunsin
sääliä häntä kohtaan. "Pikku sisko raukka", sanoin minä, "sinun ei pidä
panna minun syykseni asioita, jotka ovat minua mahtavampia. Jumala se
määrää tapaukset, ja tapaukset vallitsevat ihmistä. Isäni kuoleman
jälkeen minä vastaan sinusta sinun itsesi edessä; minun asiani on
valvoa sinun elämääsi ja tehdä se onnelliseksi."
"Oi, niin, niin, sinulla on oikeus käskeä", vastasi Gabrielle, "ja
minä tottelen sinun määräyksiäsi. Ole levollinen; mutta en voi olla
pelkäämättä, vaikka en tiedä mitä pelkään, enkä itkemättä, vaikka en
tiedä, mitä itken."
"Rauhoitu", sanoin minä, "suurin vaaroistasi on nyt ohitse, kiitos
olkoon taivaan, joka varjeli sinua! Mene huoneeseesi ja rukoile,
niinkuin nuoren sydämen tulee rukoilla; rukous karkoittaa pelon ja
ehkäisee kyyneleet!"
Gabrielle syleili minua ja poistui. Äitini katsoi tuskaisin ilmein
hänen poistumistaan. Kun ovi oli lukittu, kysyi hän:
"Mitä tämä kaikki merkitsee?"
"Se merkitsee, rakas äiti", vastasin minä kunnioittavasti, mutta
järkähtämättömästi, "että avioliitto, josta kirjeessänne mainitsitte,
on mahdoton, ja että Gabriellesta ei voi tulla kreivi Horacen puolisoa".
"Mutta minä olen jo melkein antanut lupaukseni", huomautti äitini.
"Minä otan vapauttaakseni teidät siitä."
"Mutta sanohan miksi, ilman mitään syytä?"
"Pidättekö minua niin järjettömänä", huomautin, "että tahtoisin rikkoa
jotakin niin pyhää kuin annetun sanan, jollei minulla olisi siihen
syytä?"
"Mutta sinä kai mainitset sen minulle, toivoakseni?"
"Mahdotonta, mahdotonta, äiti, minua estää vala sitä tekemästä."
"Minä tiedän, että kreivi Horacesta puhutaan paljon, mutta vielä ei ole
voitu todistaa mitään. Uskotko sinä kaiken tuon panettelun todeksi?"
"Minä uskon silmiäni, rakas äiti. Minä olen nähnyt!"
"Oh!"
"Kuulkaa minua! Te tiedätte, rakastanko teitä ja sisartani; te
tiedätte, voinko minä, kun on kysymyksessä teidän molempien menestys,
kevytmielisesti tehdä järkähtämättömän päätöksen; te tiedätte vihdoin,
saatanko, minä niin äärettömän tärkeässä tapauksessa kuin tässä
säikähdyttää teitä valheella. No niin, rakas äiti, minä sanon, minä
vakuutan, että jos tämä liitto olisi syntynyt, jos en olisi ehtinyt
perille ajoissa, jos isäni ei olisi poissaollessani noussut haudastaan
astuakseen tyttärensä ja tämän miehen väliin, jos Gabriellea nyt
nimitettäisiin rouva de Beuzevaliksi, ei minulla olisi muuta kuin
yksi tehtävä jäljellä, ja sen minä tekisin. Se olisi: viedä pois
teidät ja tyttärenne, paeta Ranskasta kanssanne siinä tarkoituksessa,
ettemme koskaan enää palaisi, ja etsiä jostakin maasta unhotusta ja
piilossaolevaa suojapaikkaa sen häpeän asemasta, joka odottaisi meitä
kotimaassamme."
"Mutta etkö voi ilmoittaa minulle...?"
"En voi ilmoittaa mitään. Olen vannonut valan. Jos voisin puhua,
tarvitsisi minun lausua vain yksi sana, ja sisareni olisi pelastettu."
"Uhkaako häntä siis jokin vaara?"
"Ei, ei ainakaan niin kauan kun minä elän."
"Jumalani! Jumalani!" huudahti äitini, "sinä säikähdytät minut!"
Näin, että olin tahtomattani mennyt liian pitkälle.
"Kuulkaa minua", jatkoin; "ehkä kaikki tämä on helpompaa kuin pelkään.
Mitäänhän ei vielä ole varmasti päätetty teidän ja kreivin kesken,
mitään ei tiedetä ulkopuolella, epämääräinen huhu, joitakin arvailuja
eikä mitään muuta, vai kuinka?"
"Kreivi saattoi meitä tänä iltana toisen kerran."
"No hyvä, äiti rakas, käyttäkää hyväksenne ensimäistä veruketta, jonka
keksitte, ollaksenne ottamatta ketään vastaan; sulkekaa ovenne kaikilta
ja myöskin kreiviltä. Minä otan ilmoittaakseni hänelle, että hänen
käyntinsä eivät hyödyttäisi mitään."
"Alfred", sanoi äitini säikähtyneenä, "ennen kaikkea pidä mielessäsi
viisautta, sääliä ja varovaisuutta. Kreivi ei ole sellainen mies, jonka
voi tällä tavoin karkoittaa, ilman hyväksyttävää syytä."
"Olkaa levollinen, äiti-kulta, minä otan kaikessa tarkasti huomioon
sopivaisuuden vaatimukset. Mitä tulee hyväksyttävään syyhyn, niin
ilmoitan hänelle kyllä riittävän syyn."
"Tee niinkuin tahdot; sinä olet perheen päämies, Alfred, enkä minä
tee mitään vastoin tahtoasi; mutta Jumalan tähden, harkitse jokaista
sanaa, jonka sanot kreiville, ja jos hylkäät hänen kosintansa, niin tee
se niin lievästi kuin voit." — Äitini näki minun ottavan kynttilän ja
aikovan jättää hänet. — "Niin, sinä olet oikeassa", jatkoi hän; "minä
en ajatellut väsymystäsi. Mene huoneeseesi, huomenna ehdimme puhua
asiasta enemmän."
Menin hänen luoksensa ja syleilin häntä. Pitäen yhä kiinni kädestäni
hän sanoi:
"Lupaathan säästää kreivin ylpeyttä?"
"Minä lupaan sen, äiti."
Syleilin häntä vielä kerran ja poistuin.
Äitini oli oikeassa: olin nääntymässä väsymyksestä. Laskeuduin levolle
ja nukuin yhtä mittaa seuraavaan aamuun kello kymmeneen.
Kun heräsin, huomasin kreiviltä tulleen kirjeen; sitä odotinkin.
En kuitenkaan ollut luullut, että hän siihen määrin säilyttäisi
levollisuutensa ja mielenmalttinsa. Se kelpasi malliksi
kohteliaisuudesta ja hienosta käyttäytymisestä. Kas tällainen se oli:
"Hyvä herra!
Niin hartaasti kuin olisin toivonutkin tämän kirjeen joutuvan pian
käsiinne, en kuitenkaan ole tahtonut lähettää sitä teille ystävän enkä
myöskään palvelijan välityksellä. Vaikka se tällaisissa tapauksissa
onkin yleistä, olisi se voinut herättää levottomuutta henkilöissä,
jotka ovat teille rakkaita ja joita te, toivoakseni, siitä huolimatta
mitä eilen tapahtui loordi G:n luona, sallitte minun pitää tuttavina,
jotka eivät ole minulle yhdentekeviä.
Te ymmärrätte kuitenkin, hyvä herra, että meidän kesken vaihdetut
harvat sanat vaativat selitystä. Tahtoisitteko olla niin hyvä ja
määrätä ajan sekä paikan, missä voitte sen antaa minulle? Asian laatuun
katsoen luulen olevan tärkeätä, että se jää salaiseksi, ja että sitä ei
ole todistamassa muita kuin ne, joita se suoranaisesti koskee. Jos niin
haluatte, otan kuitenkin mukaani kaksi ystävääni.
Luulen eilen osoittaneeni teille, että jo pidin teitä veljenäni.
Olkaa vakuutettu siitä, että minun olisi hyvin vaikea luopua, tästä
nimityksestä, ja että minun pitäisi tehdä mitä suurinta väkivaltaa
tunteilleni ja toiveilleni, voidakseni milloinkaan kohdata teitä
vastustajananani tai vihollisenani.