Häät pidettiin Luciennessa marraskuun alkupäivinä, ja talven alussa me
palasimme Pariisiin.
Asuimme kaikki samassa talossa. Äitini oli avioliittosopimuksessa
antanut minulle viisikolmatta tuhatta livreä vuodessa, kreivi oli
määrännyt melkein yhtä paljon; äidilleni jäi vielä viisitoista tuhatta.
Kotimme oli siis, jollei Saint-Germainin esikaupungin rikkaimpia, niin
ainakin loistavia koteja.
Horace esitteli minulle kaksi ystäväänsä pyytäen, että ottaisin
heidät vastaan niinkuin he olisivat hänen veljiänsä. Jo kuusi vuotta
he olivat olleet kiintyneitä toisiinsa niin uskollisesti, että heitä
tavallisesti sanottiin eroamattomiksi. Neljäs, jonka menetystä he joka
päivä valittivat ja josta he alituisesti puhuivat, oli edellisen vuoden
lokakuussa saanut surmansa ollessaan metsästämässä Pyreneillä, missä
hänellä oli ollut maatila. En tahdo ilmaista näiden miesten nimiä, ja
kertomukseni lopulla te ymmärrätte syyn siihen; mutta kun tulen usein
mainitsemaan heitä erikseen, tahdon sanoa toista Henrikiksi ja toista
Maxiksi.
En voi sanoa olleeni onnellinen. Se tunne, joka minussa oli Horacea
kohtaan, on aina ollut ja pysyykin aina minulle selittämättömänä.
Sitä voisi sanoa kunnioituksen sekaiseksi peloksi; saman vaikutuksen
hän muuten teki kaikkiin, jotka tulivat johonkin kosketukseen hänen
kanssansa. Hänen molemmat ystävänsäkin, niin vapaita ja tuttavallisia
kuin olivatkin hänen seurassaan, vastustivat häntä harvoin ja
myöntyivät aina hänen tahtoonsa, pitäen häntä jollei isäntänä, niin
ainakin vanhempana veljenä. Vaikka he olivatkin taitavia urheilijoita,
eivät he kuitenkaan olleet likimainkaan niin väkeviä kuin hän.
Kreivin toimesta oli biljardisali muutettu miekkailuhuoneeksi ja
yksi puutarhan käytävistä järjestetty ampumaradaksi. Joka päivä nämä
herrat tulivat harjoittelemaan miekkailua tai pistoolilla ampumista.
Toisinaan olin läsnä näissä aseharjoituksissa. Horace oli silloin
pikemminkin heidän opettajansa kuin vastustajansa. Hän säilytti tällöin
aina saman jäätävän levollisuuden, jota olin saanut nähdä rouva de
Luciennen luona; ja useat kaksintaistelut, jotka aina päättyivät hänen
edukseen, osoittivat, että tämä kylmäverisyys, joka on niin harvinainen
ratkaisevissa silmänräpäyksissä, ei koskaan jättänyt häntä pulaan itse
taistelupaikalla. Horace pysyi siis, ihmeellistä kyllä, läheisestä
suhteestamme huolimatta minun ajatuksissani miehenä, joka oli etevämpi
ja olemukseltaan erilainen kuin kaikki muut.
Mitä häneen tulee, näytti hän olevan onnellinen. Ainakin hän mielellään
yhä uudelleen sanoi olevansa onnellinen, vaikka hänen otsansa rypyt
usein todistivat toista. Toisinaan hänen lepoaan häiritsivät hirveät
unet, ja tällä miehellä, joka päivisin oli niin tyyni ja rohkea, oli
sellaisesta unesta herätessään pelonhetkiä, jolloin hän vapisi kuin
lapsi. Syyksi siihen hän sanoi erään tapauksen, joka oli sattunut hänen
äidilleen raskaudentilassa. Rosvot olivat vanginneet hänet Sierrassa ja
sitoneet hänet kiinni puuhun, ja hänen oli täytynyt katsella, kuinka he
murhasivat erään toisen samaa tietä tulevan matkustajan. Tästä johtui,
että väkivalta- ja rosvouskohtaukset tavallisesti esiintyivät unissa
hänen mielikuvituksessaan. Enemmän torjuakseen tällaisia unia kuin
todellisesta pelosta hän panikin aina ennen maatamenoaan, missä ikinä
hän olikin, parin pistooleja sängyn viereen. Aluksi se hirvitti minua,
sillä minä pelkäsin aina, että hän jonkinlaisen unissakäyntikohtauksen
aikana käyttäisi näitä aseita; mutta vähitellen tyynnyin ja totuin
hänen varokeinoihinsa. Vielä merkillisempi tapa, jonka vasta nyt
ymmärrän, oli se, että häntä varten pidettiin yöt päivät ratsu
satuloituna tallissa.
Talvi kului juhlineen ja tanssiaisineen. Horacella itsellään oli joukko
tuttavia, niin että seurustelupiirimme lisääntyi kaksin verroin, kun
salonkimme nyt yhdistettiin. Hän seurasi minua kaikkialle erittäin
kohteliaana ja, mikä kaikkia ihmetytti, oli tykkänään lakannut
pelaamasta.
Keväällä matkustimme taas maalle.
Siellä tapasimme kaikki muistomme. Päivät kuluivat osaksi meillä,
osaksi naapuriemme luona. Me jatkoimme seurusteluamme rouva de
Luciennen ja hänen perheensä kanssa, aivan kuin he olisivat olleet
sukulaisiamme. Asemani ei siis entisestään ollut paljoakaan muuttunut,
ja elämäni oli melkein samanlaista kuin naimattomanakin ollessani.
Jollei tämä tila ollut onnea, muistutti se ainakin sitä niin, että
saattoi erehtyä. Ainoa seikka, mikä sitä toisinaan häiritsi, olivat nuo
tuntemattomista syistä johtuvat synkkyydenkohtaukset, joiden valtaan
Horace yhä useammin joutui, sekä unet, jotka kävivät sitä hirveämmiksi,
mitä pitemmälle aika kului. Usein menin hänen luokseen päivisin hänen
raskaina hetkinään tai herätin hänet hänen kiusallisista unistaan.
Mutta heti kun hän sai nähdä minut, saivat hänen piirteensä saman
kylmän ja tyynen ilmeen, joka oli tehnyt niin voimakkaan vaikutuksen
minuun. Yhdestä asiasta oli kuitenkin mahdoton erehtyä: tämän
näennäisen tyyneyden ja tosionnen välinen eroitus oli hyvin suuri.
Toukokuun lopulla saapuivat luoksemme Henrik ja Max, jo ennen
mainitsemani nuoret miehet. Tunsin sen ystävyyden, joka liitti heidät
Horaceen, ja äitini ja minä vastaanotimme heidät, hän kuten lapsinaan,
minä kuin veljinäni. Heille annettiin huoneet ihan meidän huoneittemme
vierestä. Kreivi toimitti sinne erikoisääniset kellot, joihin johdot
kulkivat heidän huoneittensa ja hänen huoneensa välillä, ja antoi
käskyn, että nyt oli alati pidettävä satuloituina kolme hevosta
yhden asemasta. Kamarineitoni kertoi minulle sitäpaitsi kuulleensa
palvelusväeltä näillä herroilla olevan saman tavan kuin miehellänikin,
että heillä aina nukkuessaan oli kaksi pistoolia päänalaisensa vieressä.
Ystäviensä tultua Horace lyöttäytyi tykkänään heidän seuraansa.
Heidän ajanvietteensä oli muuten samanlaista kuin Pariisissakin:
kilparatsastusta sekä miekkailu- ja ampumaharjoituksia.
Tällä tavoin kului heinäkuu. Mutta elokuun keskivaiheilla ilmoitti
kreivi, että hänen oli pakko muutaman päivän kuluttua jättää minut
kahdeksi tai kolmeksi kuukaudeksi. Se olisi ensimäinen eromme
naimisiinmenomme jälkeen; ja minä pelästyinkin nämä sanat kuullessani.
Kreivi koetti rauhoittaa minua ja sanoi, että tämä matka, jota
kenties pidin pitkänä, ulottuisi ainoastaan Pariisin läheisimpiin
maaseutupaikkakuntiin eli Normandiaan. Hän ja hänen ystävänsä aikoivat
lähteä Burcyn linnaan. Kummallakin heistä oli maatila, toisella
Vendéessä, toisella Toulonin ja Nizzan välillä. Metsästysmatkalla
surmansa saaneen maatila oli Pyreneillä ja kreivi Horacen tila
Normandiassa, niin että kukin heistä vastaanotti toiset vuorotellen
metsästysaikana, jolloin he olivat kolme kuukautta yhdessä.
Tänä vuonna oli kreivin vuoro vastaanottaa ystävänsä. Tarjouduin heti
lähtemään mukaan, pitääkseni emäntänä huolta taloudesta, mutta kreivi
vastasi, että linna soveltui vain metsästäjille; se oli ränsistynyt
ja huonosti kalustettu, hyvä kylläkin metsämiehille, jotka saattoivat
mukautua millaiseen tahansa, mutta ei naiselle, joka oli tottunut
kaikkeen elämän loistoon ja mukavuuteen. Hän sanoi muuten siellä
ollessaan käskevänsä ryhtyä tarpeellisiin korjaustöihin, niin että kun
hänen vuoronsa tämän jälkeen tulisi, saattaisin seurata häntä sinne ja
arvokkaasti esiintyä emäntänä hänen maatilallaan.
Tämä tapaus, joka äidistäni näytti niin yksinkertaiselta ja
luonnolliselta, teki minut hirveän levottomaksi. En ollut koskaan
kertonut äidilleni Horacen synkkyydestä tai siitä, kuinka levoton hän
oli unissaan. Mutta kuinka Horace oli koettanutkin niitä selittää
minulle, olivat selitykset aina tuntuneet minusta niin tehdyiltä, että
aavistelin muita syitä, joita hän ei voinut tai tahtonut mainita.
Olisi kuitenkin ollut naurettavaa, jos olisin kovin surrut kolmen
kuukauden poissaolon takia, ja myös näyttänyt omituiselta, jos olisin
itsepintaisesti vaatinut saada seurata Horacea, joten siis kätkin
levottomuuden mieleeni enkä enää puhunut tästä matkasta.
Tuli eropäivä; se oli 27 päivä elokuuta. Herrat tahtoivat olla Burcyssä
kyllin aikaisin, voidakseen aloittaa metsästyksen syyskuun 1 päivänä.
He matkustivat kyytivaunuissa ja lähettivät malaijin ratsuineen
ennakolta linnaan.
Lähtöhetkellä en voinut olla purskahtamatta itkuun. Vein Horacen
erääseen huoneeseen ja pyysin vielä kerran häntä ottamaan minut
mukaansa. Kerroin hänelle epämääräisen pelkoni; muistutin hänelle hänen
synkkiä hetkiään ja selittämätöntä säikähdystä, joka toisinaan hänet
valtasi. Siitä puhuessani nousi veri hänen kasvoihinsa, ja minä näin
hänen ensi kerran tekevän kärsimättömän liikkeen. Hän malttoi kuitenkin
heti mielensä, puhui minulle mitä lempeimmin ja lupasi kirjeellä kutsua
minut sinne, jos, mitä hän kuitenkin epäili, paikka oli asuttavassa
kunnossa. Tähän lupaukseen luottaen ja toivo mielessäni olin hänen
poistuessaan tyynempi kuin olisin luullutkaan.
Eromme ensimäiset päivät olivat kuitenkin kamalat; eikä se sentään,
toistan sen vielä kerran, ollut rakkaudesta johtuvaa tuskaa: se oli
epävarma, mutta ainainen aavistus jostakin suuresta onnettomuudesta.
Kaksi päivää Horacen lähdön jälkeen sain häneltä Caënissa päivätyn
kirjeen. Hän oli pysähtynyt tähän kaupunkiin päivälliselle, ja
muistaen, kuinka levoton olin ollut lähtöhetkellä, hän oli tahtonut
kirjoittaa minulle. Tämän kirjeen lukemisella olisi ollut jossakin
määrin virkistävä vaikutus, mutta sen viimeiset sanat uudistivat kaiken
pelkoni, sitä julmemmin, kun ne olivat tosia yksin minulle ja olisivat
näyttäneet kuvitelluilta kenestä muusta tahansa. Sensijaan, että olisi
kirjoittanut "näkemiin!" oli kreivi lopettanut kirjeensä sanoilla: "jää
hyvästi!" — Kiihoittunut mieli kiintyy vähimpäänkin pikkuasiaan; olin
vähällä pyörtyä, kun luin ne sanat.
Sitten sain toisen kirjeen, joka oli päivätty Burcyssä. Linna, jossa
hän ei ollut käynyt kolmeen vuoteen, oli hänen sinne tullessaan ollut
täydellisesti rappiolla. Siinä oli tuskin ainoatakaan huonetta, johon
eivät sade ja tuuli päässeet tunkeutumaan; minun oli siis mahdoton tänä
vuonna ajatellakaan lähtöä sinne. Odotin tällaista kirjettä, en tiedä
miksi, ja sentähden se vaikutti minuun vähemmän kuin ensimäinen kirje.
Muutamia päiviä senjälkeen luimme sanomalehdistämme ensimäisen uutisen
Normandian kauhistuttavista murhista ja väkivallanteoista. Horacen
kolmannessa kirjeessä mainittiin niistä myös muutamia sanoja, mutta
hän ei näyttänyt kiinnittävän näihin huhuihin sellaista huomiota
kuin sanomalehdet. Vastauksessani pyysin häntä palaamaan niin pian
kuin mahdollista; huhut tuntuivat minusta olevan alkuna aavistusten!
toteutumiseen.
Pian kävivät tiedot yhä pelottavammiksi, ja nyt minulla oli vuorostani
tuskan hetkiä ja kauheita unia. En uskaltanut enää kirjoittaa
Horacelle; viimeiseen kirjeeseeni en ollut saanut vastausta. Kävin
rouva de Luciennen luona, josta oli ensimäisen tunnustukseni jälkeen
tullut neuvonantajani. Ilmaisin hänelle pelkoni ja aavistukseni.
Hän sanoi minulle samaa kuin äitini oli sanonut minulle ainakin
kaksikymmentä kertaa: yksinomaan pelko, että minulla olisi epämukavaa
linnassa, oli saanut kreivin olemaan ottamatta minua mukaansa. Rouva de
Lucienne sanoi tietävänsä paremmin kuin kukaan, kuinka suuresti Horace
minua rakasti; hänellehän kreivi oli ensin sen uskonut, ja häntähän
kreivi niin usein oli kiittänyt onnestaan. Varmuus siitä, että Horace
rakasti minua, sai minut tekemään sen lujan päätöksen, että jollen ensi
postissa saisi tietoa hänen kotiintulostaan, lähtisin hänen luoksensa.
Sain kirjeen. Kaukana siitä, että Horace olisi puhunut paluusta,
ilmoitettiin siinä, että hänen oli pakko elää vielä kuusi viikkoa
tai kaksi kuukautta erossa minusta. Hänen kirjeensä oli täynnä
rakkaudenvakuutuksia. Vain hänen ystäviensä kanssa kauan sitten tehdyt
sopimukset estivät häntä palaamasta, ja varmuus, etten voisi sietää
oleskelua näissä raunioissa, ehkäisi häntä pyytämästä minua tulemaan
sinne.
Jos olisin vielä epäillyt, olisi tämä kirje vahvistanut päätöstäni.
Menin heti äitini luokse, sanoin hänelle, että Horace oli pyytänyt
minua tulemaan luoksensa ja että aioin lähteä seuraavana iltana. Hän
tahtoi välttämättä tulla mukaani, ja minun oli tavattoman vaikea saada
hänet uskomaan, että kun Horace ensin epäröi kutsua minua sinne, niin
sitä suurempi syy oli äidin jäädä tulematta.
Lähdin matkaan kyytihevosilla ja otin mukaani kamarineitoni, joka oli
kotoisin Normandiasta. Kun olimme tulleet Saint-Laurent-du-Montiin,
pyysi hän minulta lupaa olla kolme tai neljä päivää Crèvecoeurissa
asuvien sukulaistensa luona. Myönnyin hänen pyyntöönsä ottamatta
huomioon, että tarvitsin hänen palveluksiaan juuri tullessani paikkaan,
jossa asui ainoastaan miehiä. Tahdoin samalla osoittaa Horacelle, että
hän oli tehnyt väärin epäillessään minun voivan tyytyä yksinkertaisiin
oloihin.
Saavuin Caëniin noin kello seitsemän illalla. Majatalonpitäjä, joka
kuuli, että yksin matkalla oleva nainen pyysi hevosia Burcyn linnaan,
tuli itse ulos, kehoittaen niin hartaasti viipymään yön kaupungissa ja
vasta seuraavana päivänä jatkamaan matkaani, että myönnyin. Muuten,
olisinkin tullut linnaan sellaiseen aikaan, jolloin kaikki jo olivat
levolla, ja kenties olisivat linnanportit niiden tapahtumain johdosta,
joiden keskuksessa se oli, niin lujasti suljetut, etten pääsisi sisään.
Tämä syy pikemmin kuin pelko sai minut jäämään majataloon.
Illat alkoivat käydä kylmiksi, ja minä menin ravintolan saliin siksi
aikaa kuin minua varten pantiin huonetta kuntoon. Jotta en millään
muotoa katuisi päätöstäni ja siitä johtunutta viivytystä, kertoi emäntä
minulle kaikki, mitä paikkakunnalla oli tapahtunut viimeisten kahden
tai kolmen viikon kuluessa. Kauhistus oli suurimmillaan; päivänlaskun
jälkeen uskallettiin tuskin mennä neljänneslieuen päähän kaupungista.
Minulla oli kamala yö. Sikäli kuin lähestyin linnaa, väheni
itseluottamukseni. Kreivillä oli kenties muita syitä pitää minua poissa
luotaan kuin mitä oli minulle ilmaistu. Kuinka hän silloin ottaisi
minut vastaan? Olihan odottamaton tuloni tottelemattomuutta hänen
tahtoansa vastaan, hänen oikeutensa loukkaamista. Eikö se kärsimätön
liike, jota hän ei ollut voinut pidättää ja joka oli ensimäinen ja
ainoa, mitä hän milloinkaan oli minun läsnäollessani tehnyt, ilmaissut
peruuttamatonta päätöstä? Kerran päätin kirjoittaa hänelle, ilmoittaen
olevani Caënissa, ja odottaa, kunnes hän tulisi sinne luokseni. Mutta
kaikki nämä epäröimiset, jotka olivat syntyneet ja pysyneet vireillä
kuumeentapaisessa tilassa valvotun yön aikana, häipyivät, kun olin
nukkunut muutamia tunteja ja päivä paistoi huoneeseeni. Kokosin silloin
kaiken rohkeuteni ja pyysin hevosia. Kymmenen minuuttia senjälkeen minä
lähdin matkaan.
Kello oli yhdeksän aamulla, kun ajaja pysähtyi kahden lieuen
päähän Buissonista ja osoitti minulle Burcyn linnaa, jonka puisto
ulottui kahdensadan askeleen päähän maantiestä. Syrjätie vei siitä
rautaportille. Hän kysyi, aioinko minä sinne. Vastasin kysymykseen
myöntävästi, ja me poikkesimme valtatieltä.
Portti oli suljettu. Soitimme useita kertoja, mutta emme saaneet
vastausta. Aloin katua, etten ollut ennakolta ilmoittanut tuloani.
Kreivi saattoi ystävineen olla metsästämässä, ja mihin minä silloin
joutuisin tässä autiossa linnassa, jonka porttejakaan en voinut saada
auki? Pitäisikö minun odottaa heidän paluutaan jossakin kurjassa
maalaistalossa? Se oli mahdotonta. Vihdoin nousin kärsimättömänä
vaunuista ja soitin itse kaikin voimin. Joku elävä olento näkyi silloin
puiden lehtien lomitse eräässä käytävän mutkassa tunsin malaijin.
Viittasin, että hänen pitäisi kiiruhtaa, ja hän tuli avaamaan.
En viitsinyt nousta takaisin vaunuihin, vaan riensin eteenpäin samaa
käytävää, jota pitkin olin nähnyt hänen tulevan. Pian näin linnan. Ensi
silmäyksellä se näytti minusta olevan verrattain hyvässä kunnossa.
Kiiruhdin portaille, menin eteiseen ja kuulin jonkun puhuvan siellä,
työnsin oven auki ja jouduin ruokasaliin. Vastapäätä minua oli Horace,
joka istui aamiaispöydässä Henrikin kanssa. Kummallakin heistä oli
kaksi pistoolia vieressään pöydällä.
Kun kreivi sai nähdä minut, nousi hän ja kävi kalmankalpeaksi.
Vapisin niin, että jaksoin vain ojentaa käsivarteni häntä kohti. Olin
kaatumaisillani, kun hän juoksi luokseni ja tuki minua.
"Horace", sanoin minä, "anna anteeksi! En voinut olla niin kaukana
sinusta... Olin liian onneton ja levoton... Siksi olin tottelematon
sinua kohtaan."
"Ja teit väärin", sanoi kreivi kumealla äänellä.
"Oi, jos tahdot", huudahdin hänen äänensä pelästyttämänä, "niin palaan
heti. Olen nähnyt sinut; siinä kaikki mitä tarvitsen!"
"Ei", sanoi kreivi, "ei, kun nyt kerran olet täällä, niin jää tänne ja
ole tervetullut!"
Niin sanoen hän syleili minua, ja hilliten mieltänsä hän palautti heti
kasvoilleen tyynen ilmeen, joka toisinaan pelästytti minua enemmän kuin
suurinkaan levottomuus olisi voinut.