Vietin kauhean yön, kyynelten ja huokausten yön. Te ette tiedä, te
miehet, ettekä te koskaan saa kokea, kuinka suuret tuskat kiusaavat
äitinsä silmien alla kasvatettua tyttöä, jonka kuvastimenpuhdasta
sydäntä ei vielä ole himmentänyt mikään henkäys, jonka sydän ei koskaan
ole lausunut sanaa rakkaus, ja joka äkkiä näkee olevansa turvattoman
linturaukan lailla kietoutuneena, omaa vastustuskykyään voimakkaamman
tahdon kahlitsemana, ja tuntee olevansa vieraan käden riistettävänä
jonnekin pois, vaikka kuinkakin koettaisi vastustaa sitä, ja joka
kuulee äänen sanovan: "Te rakastatte minua", ennenkuin itse on sanonut:
"Minä rakastan teitä".
En tiedä, kuinka saatoin olla tulematta hulluksi sinä yönä; katsoin
olevani hukassa; lakkaamatta minä toistin itsekseni: "Minä rakastan
häntä! Minä rakastan häntä!" ollen niin suuren pelon vallassa, etten
vielä tänäänkään tiedä, eikö tunteeni ollut aivan päinvastainen kuin
miksi sitä luulin.
Oli kuitenkin ilmeistä, että kaikki tuntemani mielenliikutukset olivat
todisteita rakkaudesta, kun kerran kreivi, jolta ei yksikään niistä
ollut jäänyt huomaamatta, ne siksi tulkitsi. Omalta osaltani ne olivat
ensimäiset tässä suhteessa kokemani vaikutelmat. Minulle oli sanottu,
että oli pelättävä tai vihattava ainoastaan niitä, jotka ovat tehneet
meille pahaa; en siis voinut vihata enkä pelätä kreiviä, ja jos se,
mitä häntä kohtaan tunsin, ei ollut pelkoa eikä vihaa, niin sen täytyi
kai olla rakkautta.
Seuraa vana aamuna, kun istuuduimme aterialle, tuotiin äidilleni kaksi
kreivi Horace de Beuzevalin käyntikorttia; hän oli lähettänyt ottamaan
selvää terveydestäni ja kysymään, oliko pahoinvoinnistani ollut mitään
seurauksia. Vaikka tämä kysymys tehtiin niin aikaisin, piti äitini sitä
kuitenkin vain tavallisen kohteliaisuuden osoituksena. Pyörtyessäni
oli kreivi laulanut kanssani, ja tämä seikka sai selittää hänen
hätiköivän osanottonsa. Äitini huomasi silloin vain, kuinka väsynyt
ja kalpea minä olin. Se huolestutti häntä ensin, mutta minä rauhoitin
häntä vakuuttaen, etten tuntenut itseäni laisinkaan kipeäksi, ja että
maaseutuelämän hiljaisuus ja raikkaus saattaisi minut aivan ennalleen,
jos hän suostuisi siihen, että palaisimme sinne. Äitini tahtoi
ainoastaan sitä, mitä minäkin tahdoin; hän antoi lähtömääräykset, ja
kello kahden tienoissa me lähdimme.
Pakenin Pariisista yhtä innokkaasti kuin neljä päivää sitten olin
paennut maalta, sillä ensimäinen ajatukseni, kreivin käyntikortin
nähdessäni, oli ollut, että hän heti vastaanottotunnilla tulisi
itsekin. Mutta minä tahdoin paeta häntä, en tahtonut nähdä häntä enää
koskaan. Sen ajatuksen jälkeen, jonka hän oli saanut minusta, sen
kirjeen jälkeen, jonka hän oli kirjoittanut minulle, tuntui minusta
siltä, että kuolisin häpeästä, jos joutuisin taas hänen seuraansa.
Kaikki nämä ajatukset, jotka pyörivät aivoissani, nostattivat veren
niin kiivaasti ja niin usein poskilleni, että äitini luuli minun
kärsivän katetuissa ajoneuvoissa ilman puutteesta ja käski kuskin
pysähdyttää, jotta palvelija saattoi laskea kuomun alas.
Nyt oli syyskuun loppupuoli, siis koko vuoden ihanin ajankohta.
Joidenkuiden puulajien lehdet alkoivat jo punertua metsissä. Syksyssä
on jotakin kevään kaltaista, ja vuoden viimeiset sulotuoksut
muistuttavat usein sen ensimäisiä huuruja. Ilma, luonnon tarkastelu,
kaikki metsän äänet, jotka muodostavat yhden ainoan jatkuvan
surumielisen soinnun, alkoivat viihdyttää mieltäni, kun äkkiarvaamatta
huomasin eräässä edessämme olevassa tienkäänteessä ratsastajan. Vaikka
hän vielä oli kaukana, tartuin äitini käsivarteen, aikoen pyytää häntä
palaamaan Pariisiin, sillä olin tuntenut kreivin. Mutta minä luovuin
heti aikomuksestani. Mitä sanoisin syyksi tälle tahtoni muutokselle,
joka muistutti ihan aiheetonta päähänpistoa? Kokosin senvuoksi kaiken
rohkeuteni.
Ratsastaja ajoi käyden, ja pian saavutimmekin hänet. Se oli, kuten olen
sanonut, kreivi.
Hän oli tuskin tuntenut meidät, ennenkuin jo lähestyi ja pyysi
anteeksi, että oli niin aikaisin tiedustanut vointiani, mutta kun
hänen piti vähän myöhemmin matkustaa maalle herra de Luciennen luokse,
jossa hän aikoi viettää muutamia päiviä, ei hän ollut tahtonut jättää
Pariisia niin levottomana kuin hän oli. Jos aika olisi ollut sovelias,
niin hän olisi tullut itse.
Änkytin muutamia sanoja; äitini kiitti häntä. — "Mekin palaamme maalle
loppusyksyksi", sanoi hän.
"Silloin kenties sallitte, että saatan teidät perille saakka", vastasi
kreivi.
Äitini kumarsi hymyillen; asia oli yksinkertainen; maatilamme oli kolme
lieuetä lähempänä kuin herra Luciennen tila, ja sama tie vei molempiin.
Kreivi ratsasti senvuoksi vieressämme jäljellä olevat viisi lieuetä.
Vauhdin nopeus sekä vaikeus pysyä rinnalla teki sen, että vaihdoimme
vain muutamia sanoja. Linnaan päästyämme hän hyppäsi hevosen selästä,
auttoi äitiäni vaunuista ja tarjosi sitten minulle kätensä. En voinut
kieltäytyä; vavisten ojensin hänelle käteni. Hän tarttui siihen
tyynesti, tekeytymättä innokkaaksi, kuten kenen käteen tahansa; mutta
minä tunsin, että hän jätti siihen, kirjelappusen. Ennenkuin ehdin
sanoa sanaakaan tai tehdä ainoatakaan liikettä, oli kreivi kääntynyt
äitini puoleen ja lausui hänelle jäähyväisiä. Sitten hän nousi jälleen
hevosen selkään, hylkäsi kaikki äitini tarjoukset hiukan levätä, lähti
herra de Luciennen maatilalle, jossa sanoi itseänsä odotettavan, ja
katosi muutamassa silmänräpäyksessä.
Olin seisonut liikkumatta samalla paikalla. Sormeni puristivat
kirjelappusta, jota en uskaltanut päästää kädestäni, mutta jonka
kuitenkin olin päättänyt jättää lukematta. Äitini kutsui minua;
seurasin häntä. Minne panisin kirjeen? Minulla ei ollut tulta, missä
sen polttaisin. Repisinkö sen? Joku saattaisi löytää palaset. Kätkin
sen hameeni vyöhön.
Kärsin hirveätä tuskaa siihen saakka, kun tulin huoneeseeni. Kirje
poltti rintaani; tuntui siltä kuin yliluonnollinen voima olisi
ilmaissut sen jokaisen kirjaimen sydämelleni, joka melkein kosketti
sitä. Tällä kirjeellä oli magneettinen voima.
Varmasti olisin samassa silmänräpäyksessä, kuin sen sain,
pienimmättäkään epäilyksettä repinyt sen, polttanut sen heti, mutta
huoneeseen päästyäni en enää rohjennut sitä tehdä. Lähetin pois
kamarineitoni sanoen itse riisuutuvani. Sitten istuuduin vuoteen
laidalle ja olin siinä kokonaisen tunnin liikkumattomana, tuijottaen
eteeni, kirjelappunen nyrkkiin puristetussa kädessäni.
Vihdoin avasin sen ja luin:
"Te rakastatte minua, Pauline, sillä te pakenette minua. Eilen
poistuitte tanssiaisista, joissa minä olin, tänään lähdette
kaupungista, jossa olen. Mutta kaikki on turhaa. On olemassa
ihmiskohtaloita, jotka harvoin yhtyvät, mutta joita, niiden kerran
yhdyttyä, ei koskaan saa eroittaa.
"Minä en ole muiden kaltainen. Huvien, huolettomuuden ja ilon
ikäkaudella olen jo kärsinyt paljon, ajatellut paljon, pelännyt paljon.
Olen kahdeksankolmatta vuoden vanha. Te olette ensimäinen nainen, jota
olen rakastanut; sillä minä rakastan teitä, Pauline!
"Teidän avullanne minä voin, jos Jumala ei murskaa tätä sydämeni
viimeistä toivoa, unhottaa menneisyyden ja toivoen odottaa
tulevaisuutta. Ainoastaan menneisyydessä on Jumala voimaton ja
rakkaus lohtua vailla. Tulevaisuus kuuluu Jumalalle, nykyisyys meille
itsellemme, mutta ei menneisyys. Jos Jumala, joka voi kaikki, saattaisi
peittää unhoon menneisyyden, niin ei maailmassa olisi materialisteja,
ei jumalanpilkkaajia eikä jumalankieltäjiä.
"Nyt on kaikki sanottu, Pauline; sillä mitäpä teille ilmoittaisin,
jota ette jo tietäisi, mitä kertoisin, jota ette olisi jo arvannut? Me
olemme molemmat nuoria, molemmat rikkaita, molemmat vapaita; minä voin
olla teidän omanne, te minun omani. Sana vain, ja minä käännyn äitinne
puoleen ja me pääsemme yhteen. Jos tapani, samoin kuin sielunikin,
poikkeavat siitä, mikä on maailmassa yleistä, niin antakaa anteeksi
omituisuuteni ja ottakaa minut vastaan sellaisena kuin olen; te voitte
tehdä minut paremmaksi.
"Jos vastoin toivoani jokin syy, jota en voi aavistaa, mutta jollainen
kuitenkin voi olla olemassa, saattaisi teidät täst'edeskin pakenemaan
minua, kuten tähän asti olette koettanut tehdä, niin tietäkää, Pauline,
että se olisi hyödytöntä. Minä seuraan teitä kaikkialle, kuten nyt olen
seurannut teitä. Ei ole mitään, mikä kiinnittäisi minua enemmän yhteen
paikkaan kuin toiseen. Päinvastoin kaikki vetää minua sinne, missä te
olette. Tämän jälkeen tulee ainoaksi päämääräkseni kohdata teitä tai
seurata jälkiänne. Olen menettänyt monta vuotta sekä satoja kertoja
pannut alttiiksi ajallisen ja iankaikkisen menestykseni päästäkseni
tulokseen, joka ei luvannut minulle yhtä suurta onnea.
"Hyvästi, Pauline! Minä en uhkaa teitä, minä huudan puoleenne. Minä
rakastan teitä, te minua! Armahtakaa meitä molempia!"
Minun olisi mahdoton sanoa, mitä tunsin mielessäni tätä kirjettä
lukiessani. Tuntui siltä kuin olisin nähnyt sellaista kauheata unta,
jossa uhkaa vaara ja koetetaan päästä pakenemaan, mutta jalat kasvavat
kiinni maahan, eikä ahdistetussa rinnassa ole ilmaa. Tahtoo huutaa,
mutta äänessä ei ole sointua. Silloin pelästys karkoittaa unen, ja
uneksija herää jyskyttävin sydämin ja otsa hiessä.
Mutta tästä oli mahdoton herätä; tämä ei ollut unta, vaan hirveätä
todellisuutta. Se tarttui minuun voimakkaalla kädellään ja riepoitti
minua muassaan. Ja kuitenkin, millä tavoin oli elämäni muuttunut?
Eräs mies oli ilmestynyt siihen, siinä kaikki. Tuskin olin vaihtanut
tämän miehen kanssa ainoatakaan sanaa ja katsetta. Kuinka hän siis
luuli olevansa oikeutettu kiinnittämään kohtaloni omaansa, kuten hän
nyt teki, ja puhumaan minulle melkein kuin käskijä; enhän vielä ollut
suonut hänelle edes ystävän oikeuksia? Tämä mies — huomenna voisin olla
katsomatta häneen, puhuttelematta häntä, ikäänkuin en enää tuntisikaan!
Mutta ei! En voinut mitään, olin heikko, olin nainen, rakastin häntä!
Mutta tiesinkö sen todellakin? Rakkauttako nyt tunsin häntä kohtaan?
Astuuko rakkauden edellä sydämeen niin voimakas pelko? Olin nuori ja
tietämätön, ja tunsinko siis, mitä rakkaus on? Tämä onneton kirje,
miksi en polttanut sitä lukematta? Enkö vastaanottaessani sen ollut
antanut kreivin luulla, että rakastin häntä? Mutta kuinka olisin
menetellyt palvelijain läsnäollessa? Mutta jos olisin antanut sen
äidilleni, sanonut hänelle kaikki, ilmaissut kaikki hänelle...
ilmaissut hänelle — mitä? Lapsellisia epäröimisiä eikä mitään muuta.
Sitäpaitsi, mitä olisi äitini ajatellut sellaisesta kirjeestä? Hän
olisi luullut, että olin sanalla, liikkeellä, katseella rohkaissut
kreiviä. Mitä oikeutta hänellä muutoin oli sanoa, että rakastin häntä?
Ei, en ikinä uskaltaisi ilmaista sitä äidilleni.
Mutta ennen kaikkea täytyi minun heti polttaa tämä kirje. Pistin
sen kynttilän liekkiin, se syttyi, ja kuten kaikki, mikä on ollut
olemassa ja mitä ei enää ole, oli se piankin vain hitunen tuhkaa.
Sitten riisuuduin nopeasti, riensin vuoteeseen ja sammutin kynttilät
paetakseni itseäni ja kätkeytyäkseni yöhön.
Oi, kuinka minä pimeässä suljin silmäni, kuinka painoin käsiäni
kasvoilleni ja kuinka tästä kaksinkertaisesta harsosta huolimatta näin
kaikki! Tuo onneton kirje oli kirjoitettuna huoneen seiniin. Olin
lukenut sen vain yhteen kertaan, ja kuitenkin se oli niin piirtynyt
muistiini, että jokainen rivi tuntui näkymättömän käden kirjoittamana
esiintyvän selvempänä sikäli kuin edellinen rivi häipyi. Ja minä luin,
luin sen taas uudelleen sillä tavoin kymmenen, kaksikymmentä kertaa sen
yön kuluessa. Oi, vakuutan teille, että tämän sieluntilan ja hulluuden
välillä oli vain hyvin matala muuri ja ylen heikko väliverho.
Vasta aamun koittaessa nukuin aivan väsyneenä. Kun heräsin, oli jo
myöhä; kamarineitoni ilmoitti minulle, että rouva de Lucienne ja hänen
tyttärensä olivat saapuneet. Silloin juolahti mieleeni äkillinen
ajatus. Minun pitäisi sanoa kaikki rouva de Luciennelle; hän oli aina
ollut hyvin ystävällinen minulle; hänen luonansa minä olin nähnyt
kreivi de Horacen; kreivi oli hänen poikansa ystävä; rouva de Lucienne
olisi paras uskottu saamaan tietää salaisuuteni; Jumala itse lähetti
hänet minun luokseni. Samassa silmänräpäyksessä oveni aukeni, ja
rouva de Lucienne astui sisään. Oi, silloin todellakin uskoin tähän
lähetystehtävään. Nousin istumaan vuoteessani ja ojensin nyyhkyttäen
käsivarteni häntä kohti; hän istuutui viereeni.
"No, lapseni", sanoi hän hetkisen kuluttua ja otti käsiinsä käteni,
joilla peitin kasvojani, "katsotaanpas, mikä sinua vaivaa!"
"Voi, minä olen niin onneton!" huudahdin.
"Sinun ikäsi onnettomuudet ovat kuin keväiset myrskyt; ne menevät pian
ohitse ja tekevät taivaan vain entistä kirkkaammaksi."
"Ah, jospa tietäisitte!
"Minä tiedän kaikki", vastasi rouva de Lucienne.
"Kuka sen on teille sanonut?"
"Hän!"
"Onko hän sanonut, että rakastan häntä?"
"Hän on sanonut, että hän ainakin toivoo sitä. Pettyykö hän toivossaan?"
"En tiedä itsekään. Tunsin rakkauden ainoastaan nimeltä; kuinka siis
vaaditte, että minun on selvästi nähtävä sydämeeni ja voitava tällaisen
tuskan vallassa selittää tunnetta, joka on sen syynä?"
"Hyvä, Horace näkyy ymmärtäneen sitä paremmin kuin sinä itse."
Aloin itkeä.
"No", jatkoi rouva de Lucienne, "sen taida ei minun mielestäni ole
syytä itkeä. Puhukaamme järkevästi. Kreivi Horace on nuori, kaunis,
rikas; se jo riittää puolustamaan tunnetta, jonka hän sinussa herättää.
Kreivi on nuorimies, sinä olet kahdeksantoista vuoden vanha, se olisi
kaikin puolin sopiva liitto."
"Voi, hyvä rouva!"
"Niin, niin, emme puhu siitä enää. Minä tiedän kaikki, mitä minun
tarvitsee tietää. Menen takaisin äitisi luokse ja lähetän tänne Lucien."
"Ah, mutta ei sanaakaan, eikö niin?"
"Ole levollinen, minä tiedän mitä minun on tehtävä. Hyvästi, rakas
lapsi. Pyyhi kauniit silmäsi ja syleile minua."
Heittäydyin toisen kerran hänen kaulaansa. Heti senjälkeen tuli Lucie;
minä pukeuduin, ja me menimme alakertaan, Äitini oli vakava, mutta
vielä tavallista sydämellisempi. Useita kertoja aamiaisen aikana hän
katsoi minua levottomasti ja surunvoittoisesti; ja joka kerta tunsin
häpeän punan nousevan poskilleni.
Kello neljä lähtivät rouva de Lucienne ja hänen tyttärensä. Äitini oli
minulle samanlainen kuin tavallisestikin. Ei sanaakaan mainittu rouva
de Luciennen käynnistä eikä syystä, joka sen oli aiheuttanut.
Illalla menin tapani mukaan syleilemään äitiäni, ennenkuin vetäydyin
huoneeseeni. Kun painoin huuleni hänen otsalleen, huomasin hänen
itkevän. Polvistuin hänen eteensä ja painoin pääni hänen rintaansa
vasten. Silloin hän aavisti tunteen, joka saattoi minut niin tekemään,
kietoi käsivartensa olkapäitteni ympärille, veti minut lähemmäksi
itseään ja sanoi:
"Ole onnellinen, tyttäreni, vain sitä minä rukoilen kaitselmukselta!"
Kaksi päivää myöhemmin pyysi rouva de Lucienne kreivin puolesta
kättäni, ja kuusi viikkoa senjälkeen olivat minun ja kreivi Horacen
häät.
X