Ja sitten
Tuli halla, rutto, myrsky-yö,
Joka uskon, toivon maahan lyö
Ja rakkauden viljan syö,
Jopa itse ihmis-arvon myö. --
Se sitten,
Kuin mato viljapellossa
Ei säästä vuoden toivoa;
Kuin niityn vaaravalkea
Syö heinän, hiipii nurmessa. --
Ja sitten
Se puuhun, metsään leimahtaa
Ja hongat maahan ampuaa;
Maan mustentaa ja polttaa juuret,
Syö muistot, riistää toivot suuret.
Ja sitten
Se kansan oikean ja suoran
Lyö päähän raksin, orjanuoran,
Sit' ohjaten kuin karjalaumaa
Vain syöttää puuta, heinä-aumaa.
Oi, sitten
Ies painaa kansan niskan, pään:
Voit luottaa tuskin ystävään,
Kun kaikki pettää toisiansa
Ja itseäänkin pettää kansa.
Vaan sitten
Ei vainotuista, nääntyneistä
Edes pyydystäjä kostu meistä,
Kun kansa kurja, onneton
Vain katkeruuden saalis on. --
Oi, sitten
Meist' eläinkunta holhotaan:
"Syö, juo ja kuole!" huudellaan.
Meit' outo käsi päähän nappaa
Ja ihmistahdon meistä tappaa.
Näin sitten
Se ihminen, se kuopataan,
Kuin henkipatto, multaan maan.
Ja juhtakansa jälkeen jää --
Se tottelee ja mökäjää.