kotoa lähtiessään.
Täält' eikö kultaa löydy Suomesta
Ja timantteja meidän vuorista?
Ei kultaa, joka kuivaa sydämet
Ja sotkee tunnon hellät hettehet,
Ei timantteja, jotka kiillollaan
Saa ihmisyyden tunteet kuolemaan.
Mut Sinä tunnet kultakaivoksen,
Sun oman äitis syvän sydämen;
Timanttivuori, helmivirta se
On Suomen äiti tälle Suomelle.
Sun äitis sydämestään, sielustaan
On hionut sun suureen maailmaan.
Kun taiteen jalokivet loistavan
Me näämme näyttelyissä maailman,
Me muistammeko, että kuumasta
Ne kehittyvät äitirinnasta?
Sun laulus loisto, sielus sointuinen,
On nekin kultaa Suomen sydämen.
Ja taiteet helmiä on, helmimään
Ne silmämme saa ihmissydäntään,
Ne valloittavat, niitä voitetaan.
Ne kohottavat kansat kunniaan,
Ja ystävinä toistaan hellimään
Ne vievät vieraita kuin veljiään.
Sun äitisi on suruharsossa
Ja suru Suomen soipi kaukana.
Vaan Suomen yllä, harson poimussa,
Siell' laulajatar loistaa kirkasna.
Hän minkä voittaa, hurmaa maailmaa,
Sen meille voittaa, meitä innostaa.
Sua harva täällä joskus kuulla saa,
Sua sentään kaikki kansa rakastaa:
Kun saavut, vaikka keskitalvella,
Niin ilmassa käy kevättuulelma;
Kun lähdet pois, niin meitä lohduttaa:
Ett' ääntä Suomen mailma kuulla saa.
Käy usein Suomessasi, uudista
Sun säveltesi äidinluontoa,
Ja sitte Suomen toivonlaululla
Suurkansain sortovalta taltuta!
Niin onnenvirran johdat Suomehen,
Kun kansoille luot uuden sydämen!
19/2