Nyt kuulkaa Suomen soitto
ja laulu luonnikas!
Se kansan hengen immyt,
maailman oppilas.
Ja Suomen sydänmailla
sen kansan sydän loi,
Elämän kouluun sieltä
sen kova koura toi.
Vaan nyt se kauas kaikuu
ja ihanasti soi.
Sen Suomen sointutaide
omisti armaakseen
Ja voimavasti painoi
sen liekkirinnoilleen.
Siin' on se huolitellen
ja hoiten kasvanut,
On nuoren nousupolven
suloillaan hurmannut,
On maailmankin mielet
ja maineen voittanut.
Muit' ennen, Suomen kansa
on siitä innoissaan,
Ja soinnun tenhotarta
se kulkee kuulemaan:
Se tuntemansa tuskat
ja riemut kuulla saa,
Mut taiteen taikakieli
nyt niitä verhostaa.
Se outo on ja tuttu --
se kutsuu, tenhoaa.
Sen kehtonsakin luona
hän kuuli lapsena:
Se luonnon on ja kansan
elämän kaikua.
Mut nyt se voimakkaammin
ja suurna ouruaa,
Kun vanha muinaiskannel
siin' uunna kajahtaa.
Siks siit' on haltioissaan
tää kansa, kaikki maa.
On haltioissaan, tuntee
nyt soiton omakseen:
On meidän lasten laulu:
käy meidän sydämeen.
Ja meissä kielet parhaat
se tempaa soimahan:
Työvauhti, toimi, tarmo
nyt näyttää nousevan;
Maa viljan kauniin kasvaa
ja toivon uhkean.
Se toivo kauas tähtää
vapaaseen aikahan:
Kun ehjä Suomi soittaa
ja hurmaa maailman;
Kun kansain liitto kertyy
valistusviirin luo
Ja suuri kansain kuoro
ihannesoinnut luo,
Myös sävel Suomalainen
osansa silloin tuo.
Siis antau, suomalainen,
omalle luonnolles
Ja maailmalle laula
vapaasti sydämes:
Sen myrskyt, myötäpäivät,
sen muistot, toivelmat,
Sen riennot rakkahimmat,
ihanteet kirkkahat!
Kun sielus aarteet laulat,
niin parhaas lahjoitat.