Ken lähtee järven rannalle
Ja kuulee kertun kieltä,
Hän huomaa, ettei yksin se
Vain kerro kevätmieltä:
Sen luona laulaa peipponen
Ja kaino sirkku soittaa,
Soi leivo, nousten taivaasen,
Yörastas kaikki voittaa,
Ja juhlamieli täyttää maan,
Kun käki lausuu kukkujaan.
Jos vielä korvaa kallistat,
Niin kuulet kuherrukset
Ja pääskyn kotirakkahat,
Suloiset supatukset,
Ja kylmän suonkin poskessa
Kun kuovi laulaa koittaa,
Ja kuinka joutsen kaukana
Runoa suurta soittaa.
Ja sointuihin luo varjoja
Yökehrääjä ja huuhkaja.
Ken tässä sointuvirrassa
Voi hyttyis-ääntä kuulla,
Ken nurmen sirkkalauluja
Myös soitannoksi luulla?
Mut kukkaniitty tuntee ne
Ja luonnon korva vieno,
Yks sydän sykkii kaikille,
Yks tunto hellä, hieno.
Näin suurten, pienten liittymys
On yhteissoinnun täydennys.
Ja kuolleet luonnonvoimatkin
Tuon soinnun täydentävät,
Kun aalto yhtyy tuulihin
Ja loiskii: kevät, kevät,
Ja metsän, kosken pauhinaa
Kun säestää myrsky huima,
Tai myrskyä taas tuimentaa
Jyrinä, herranvoima --
Niin kukin luonnon sydämen
Er' ilmaukset tulkiten.
Maat halki, pitkin maailmaa
Käy ilmain irtojuoksu,
Mut meillä niistä hulmahtaa
Vain Suomen kukkain tuoksu.
Myös moni lintu meidän maan
Käy kaukan' ulkomailla.
Mut ääni niiden oisko vaan
Sydäntä Suomen vailla?
Ken syntyy, kasvaa Suomessa,
Hän täältä lainaa luontonsa.
Hän täältä lainaa luontonsa
Ja muillekin luo uutta,
Kun suuren luonnon kuorossa
Hän nostaa sointuisuutta.
Niin luonnon osat, laulaen
Vapaasti itseänsä,
Myös muita vievät onnehen
Kuin omaa sydäntänsä.
Sill' onnen pohjatunnelma
On kaikkein yhteissoinnussa.