Se aik' on mennyt menojaan,
Jolloinka munkki yksin luki,
Ja oudon kielen kauhtanaan
Hän kaiken viisautensa puki.
Maat silloin paavi pannasi
Ja pappi sielut kahlitsi
Siteillä hirmuisilla.
Nuo kahleet katkoi aika uus
Ja julkisuus.
Sen hengen aik' on sammua,
Jok' arkaeli julkisuutta
Kuin konna siivo-seuroja.
Ja ken nyt kätkee viisautta
Ja tietoa kuin saituri,
Hän rakkaudetta kuihtuvi
Kuin kellarissa kukka.
Valohon pyrkii aika uus
Ja julkisuus.
Niin ennen valhe petosta
Opasti, kutoi juorujansa
Kuin lukki viekas verkkoja
Ja niihin juoksi tuhma kansa.
Nyt ajan sana julkinen
Kuin päivä paistaa kansoillen,
Tuop' oikeudet ilmi.
Niin kansat ohjaa aika uus
Ja julkisuus.
Niin monta kertaa polkenut
On julkisuutta väkivalta,
Mut oikeus on tempaissut
Taas sanan irti painon alta.
Se sana, lentoon päästyään,
Taas levittääpi siipiään
Ja tuomii painajaiset.
Vapaaksi pyrkii aika uus
Ja julkisuus.
Valittiin ennen harvat, nuo
Sai kuulla julkisuuden kieltä;
Nyt sanat kiitää kaikkein luo
Ja kuulustelee kaikkein mieltä.
Kuin ilma, päivän paiste, niin
Vapaaksi sana aiottiin
Ja omaks ihmisille.
Nyt jokaist' etsii aika uus
Ja julkisuus.
Käy, vääryys, julkisuuteen, käy!
Niin oikeus ryntää sulle vastaan.
Käy, pahe, ilmoillen ja näy! --
Jos pimeys vaan päästää lastaan, --
Niin hyve, kunto voimakas
Ne valoss' on sun voittajas,
Ja mik' on outo, tumma --
Ne kaikki vatvoo aika uus
Ja julkisuus.