"Ei uskon asioista saa
Noin julki aatella.
Jos mieles muista eroaa,
Se itse tallenna."
Jos luonto tuntee rinnassaan
Erikoisen kukkasen,
Se eikö käyttäis oikeuttaan,
Sen tuoden ilmoillen?
Niin saarnatkaatte orjille,
Mut luonto vapaitten
Ei sammu -- julki puhkee se,
Valohon aueten.
Lie Sokrateskin luontoa,
Mut vastoin kansaa hän
Julisti uutta uskoa --
Se maksoi elämän.
Ja Galileikin munkeillen
Maan pyöreäksi loi. --
Kun totuus pyrkii ilmoillen
Niin minkäs sille voi!
Niin Lutherit ja Zvinglit -- he
Miks eivät vaienneet?
Ois rauha jäänyt kirkolle
Ja kansat uinailleet.
Elämä ei voi vaieta,
Vaan uhkuu uudelleen.
Niin vanhan viljan kuoltua
Uus nousee kukkaseen.
Niin pienillä kuin suurilla
On riemu rinnassaan,
Kun valon nähden puhjeta
He voivat maailmaan.
Valohon, julkisuutehen
Myös aatos kirmahtaaa.
Ken luvan antoi? -- Luonto sen
Vapaaksi oikeuttaa.