Valon, päivän pojan, sydämmessä
Syvä lempi paisui polttavaksi.
Läksi kultalinnastaan hän maahan,
Kosimahan maata morsiokseen.
Missä liikkui, kylvi kultiansa,
Luonnon suurisyntyisen tavalla,
Elämäksi kaiken luomakunnan.
Suomi vartoi armast' auttajakseen
Yön ja kylmän orjakahlehista;
Monen kovan takatalven kesti,
Idän imut, pohjan puuskaukset,
Kevähän tok' uskoi koittavaksi.
Taivaan seitsenkaarta kulkiessaan
Valo näki Suomi-neiden, mieltyi
Kaunihimpaan sinisilmäisistä.
Seitsenkaarelt' astui kukkulalle,
Siitä hongan latvahan laseiksen,
Alentiiksen koivun, pihlajan ja
Pajupuun ja lepän, tuomen oksiin --
Huutehessa hohti metsän hapset. --
Siitä laski immen poven päälle,
Mutta vaippa valkoinen sen peitti,
Valkovaipan alla nukkui Suomi,
Rinnassa vaan heikko toivo tykki.
Valo luonnonsyntyinen ei säiky:
Poven lämmitti, niin sydän sykki,
Vaippa valui immen ryntähiltä,
Hymy vieno värjyi poskipäillä,
Mut on silmä himmeä ja kylmä.
Valo luonnonsyntyinen ei säiky:
Lämpimillä lemmensuudelmilla
Vapautti immen sinisilmät
Sokeudesta, jäisen kaihen alta.
Nyt ne loistaa päivän päilyessä,
Kuvastavat kaiken luomakunnan.
Saimaa, Päijänne ja Roine läikkyy,
Välkkyy etelän ja pohjan virrat
Niinkuin Suomenlahden lainehetkin --
Talvell' ei kuin koskipäät vaan kuohui.
Nyt ne välkkyvät kuin hohtohelmet
Morsiamen kaulan kaunisteena.
Mut häävaattehit' on impi vailla.
Valo suurisyntyinen ei säiky:
Kutoi armahansa kukkasihin,
Tuorehisin, luonnonsyntyisihin,
Teki tukkametsät tuuheoiksi,
Vehreöiksi painoi hienot helmat,
Että kuohahteli immen rinta,
Kevät-tuntehet kun siellä tulvi.
Valollen jo sykki Suomen sydän,
Lämpimästi lainehteli mieli.
Mut on soitto vielä suorimatta,
Riemunkielet kesken jännitystä.
Valo luonnonsyntyinen ei säiky:
Etelästä kutsui päivän poika
Linnut tänne, täällä syntynehet,
Kutsui soittajoiksi valon häihin.
Sytytti ne linnut sätehillä,
Sätehetpä muuttui säveliksi,
Että kaikui kaikki ilmanrannat,
Ilontiusketta kun piti peippo
Leivon, sirkun, kerttusien kanssa.
Nousi riemu runsahimmillensa,
Satakielisen kun soitto helskyi.
Ylimmilleen yltyi juhlahenki,
Käki valon kunniaa kun kukkui.
Niin ne juhlalaulut lainehteli
Yli järven, niittyjen ja pellon,
Kylän kautta kallionkin rintaan,
Josta kaiku vastasi ja kertoi,
Että vuori ihastuksest' itki,
Kuullessansa valon vihkivirttä.
Säveliä tuore tuuli kantoi
Joka kukkasenkin kuulustella:
Eri nuotti eri lintusella,
Eri kukkasella eri tuoksu.
Yhtehen ne sointuivat tok' kaikki,
Suomen linnut, Suomen kukkasetkin:
Sytyttihän sama valo heidät.
Niin kun kaikui valon vihkivirsi
Suomen laululintusien suusta,
Vapautti paimenen ja lauman
Rikkahille luonnon laitumille;
Säikkyi halla, karsas luonnon impi,
Kietasiiksen usvavaippahansa,
Nousi suolta, läksi liikkehelle,
Pimeässä rauhatonna piili,
Kunnes, kevätkielten sointuessa,
Itse yökin poistui pohjolasta --
Halla hukkui valon valtakuntaan.
Valonvirttä, kevätkieltä kuullen,
Suomen suuri toukoaika alkoi:
Höyryt vinkuivat ja lastilaivat
Suomen sinivettä viilteleivät.
Toiset mailta vierahilta toivat
Seitsemiä touonsiemeniä,
Koetteeksi kodistuuko täällä
Suomen oman siemenen ohessa
Ulkomaitten uusi toukovilja.
Suomen suuri toukoaika alkoi,
Kävi kuokka, uudenmoinen aura,
Vanha pelto siementä sai uutta,
Elämän loi siemenehen valo.
Niin se valo Suomi-neiden voitti,
Että immen kasvot kirkastuivat.
Niin se paloi rakkautta Suomi,
Että taivas tulta soilehteli.
Niin se kaikui Suomen kevätlaulu,
Että syttyi koko Suomen sydän,
Yhtyi kansa valon vihkivirteen.