Useita viikkoja oli kulunut.
Oltiin maaliskuun alussa. Aurinko, jota Dubartas, vertauksien
klassillinen kantaisä, ei vielä ollut nimittänyt "talikynttiläin
suurherttuaksi", loisti siitä huolimatta iloisesti ja kirkkaasti.
Oli kevätpäivä, niin kaunis ja suloinen, että koko Pariisi vietti
sitä ulkona toreilla ja kaduilla kuin pyhäpäivää. Tuollaisina
aurinkoisina, lämpiminä ja kirkkaina päivinä on muuan hetki, jolloin
täytyy ihailla Notre-Damen portaalia. Se on hetki, jolloin länteen
painuva aurinko valaisee kirkon julkisivua melkein suorassa kulmassa.
Sen vaakasuoraa suuntaa lähenevät säteet vetäytyvät verkalleen torin
kivitykseltä taaksepäin ja nousevat kohtisuoraan otsikkoa myöten
ylöspäin saaden sen tuhannet korkokuvat selvästi piirtymään tummia
taustojaan vasten, samalla kun suuri keskusruususto liekehtii kuin
kykloopinsilmä pajanahjon hohteessa.
Oli juuri tuo hetki.
Ilta-auringon säteissä kylpevän korkean tuomiokirkon vastapäätä,
torin ja Rue du Parvis'n kulmauksessa sijaitsevan komean goottilaisen
talon portaalin yläpuolella olevalla parvekkeella puheli ja
nauroi parvi nuoria tyttöjä mitä hauskimmalla ja suloisimmalla
tavalla. Pitkästä harsosta, joka heidän helminauhalla koristetusta
hiuslaitteestaan ulottui jalkoihin saakka, hienosti koruommellusta
paidasta, joka peitti heidän hartiansa, mutta ajan viehättävän tavan
mukaan antoi heidän kauniin, neitseellisen povensa yläosan näkyä,
heidän alushameittensa kallisarvoisesta kankaasta, joka oli vielä
hienompaa kuin päällysvaatteitten (ihmeellinen keksintö!), harsosta,
silkistä, sametista, johon he kaikki olivat pukeutuneet, ja ennen
kaikkea heidän valkoisista käsistään, jotka olivat heidän joutilaan
elämänsä todistuksena, saattoi helposti nähdä, että he olivat
aatelisia ja rikkaita perijättäriä. Ne olivatkin neiti Fleur-de-Lys
de Gondelaurier ja hänen ystävättärensä Diane de Christeuil, Amelotte
de Montmichel, Colombe de Gaillefontaine ja pieni de Champchevrier,
jotka kaikki olivat hienoa sukua ja kokoontuneet leskirouva de
Gondelaurier'n luokse sen vuoksi, että huhtikuussa odotettiin
Pariisiin korkea-arvoista herra de Beaujeuta rouvineen valitsemaan
hovinaisia dauphine Margaretaa varten, kun häntä mentiin Picardiehen
ottamaan vastaan flaamilaisilta lähettiläiltä. Tätä kunniaa halusivat
kaikki kolmenkymmenen tunnin matkan säteellä Pariisista asuvat
maalaisaateliset tyttärilleen, ja melkoinen osa heistä oli jo tuonut
tai lähettänyt heidät Pariisiin. Nämä nuoret tytöt olivat heidän
vanhempansa uskoneet arvokkaan ja kunnioitettavan madame Aloïse de
Gondelaurier'n haltuun, joka oli kuninkaan tarkka-ampujaväen entisen
kapteenin leski ja asui miehensä kuoltua ainoan tyttärensä kanssa
talossaan Notre-Damen torin varrella Pariisissa.
Parvekkeelle, jolla nuoret tytöt olivat, päästiin huoneesta, joka
oli rikkaasti verhoiltu hallavilla, kullatuilla kukkaisköynnöksillä
painetuilla flanderinnahkatapeteilla. Kattohirret, jotka
yhdensuuntaisina halkoivat katon, ilahduttivat silmää tuhansilla
omituisilla, maalatuilla ja kullatuilla veistoksillaan. Siselöidyillä
lipastonkansilla välkkyi siellä täällä loistavia emaljiesineitä;
komealla astiakaapilla, jonka kaksi kerrosta osoitti, että
talon omistajatar oli lippupäällikön vaimo tai leski, oli
fajanssinen metsäkarjun pää. Huoneen perällä, korkean, aseilla
ja vaakunakilvillä ylhäältä alas asti koristetun uunin vieressä
istui hienossa, punaisella sametilla päällystetyssä nojatuolissa
rouva de Gondelaurier, jonka viisikymmentäviisi ikävuotta olivat
yhtä hyvin luettavissa hänen puvustaan kuin hänen kasvoistaan.
Hänen vieressään seisoi nuori mies, joka oli kyllä uljaan, mutta
hieman itserakkaan ja turhamaisen näköinen, eräs noita kauniita
nuoria miehiä, joihin kaikki naiset ihastuvat, mutta joille vakavat
miehet ja kasvonpiirteitten tutkijat kohauttavat olkapäitään. Tämä
nuori kavaljeeri oli pukeutuneena kuninkaallisen henkivartijaväen
jousimiesten kapteenin loistavaan pukuun, joka muistutti niin
suuresti Jupiterin pukua, jota jo olemme ihailleet tämän kertomuksen
ensimmäisessä kirjassa, ettemme tahdo väsyttää lukijaa uudella
kuvauksella.
Nuo nuoret tytöt istuivat osaksi huoneessa, osaksi parvekkeella,
toiset Utrechtinsamettisilla, kultatupsuin koristetuilla tyynyillä,
toiset kukka- ja kuvioveistoksilla koristetuilla tammijakkaroilla.
Jokaisella oli polvillaan osa suurta koruompelua, jota he yhdessä
valmistivat ja josta suuri osa lojui permantoa peittävällä matolla.
He keskustelivat supatellen ja hillitysti naureskellen, kuten nuorten
tyttöjen on tapana, kun heidän joukossaan on nuori mies. Tuo nuori
mies, jonka läsnäolo riitti lietsomaan kaikkien noiden itserakkaitten
tyttöjen mielistelynhalun ilmituleen, näytti puolestaan välittävän
heistä sangen vähän. Kun nuo kauniit tytöt kilvan koettivat herättää
hänen huomiotaan, näytti hän kokonaan vaipuneen vyönsä soljen
kiilloittamiseen hirvennahkahansikkaallaan.
Silloin tällöin lausui vanha rouva hänelle hiljaa jonkin sanan, ja
hän vastasi niihin parhaalla taidollaan hieman jäykän ja pakoitetun
kohteliaasti. Rouva Aloïsen hymyilystä ja pienistä merkitsevistä
silmäyksistä tyttärelleen tuon hiljaisen keskustelun aikana
kapteenin kanssa saattoi helposti nähdä, että oli kysymyksessä jo
tapahtunut kihlaus ja epäilemättä pikainen avioliitto nuoren miehen
ja Fleur-de-Lys'n välillä. Ja upseerin neuvottomasta kylmyydestä
saattoi myös helposti havaita, ettei ainakaan hänen taholtaan ollut
kysymystä rakkaudesta. Hänen kasvonsa ilmaisivat vain pakonalaisuutta
ja ikävystymistä, jota linnaväen aliluutnanttimme nykyään mainiosti
kuvaisivat sanoilla: Helvetin pakkotyö!
Tuo kunnon rouva, joka suorastaan jumaloi tytärtään, ei lainkaan
huomannut upseerin ihastuksen puutetta ja koetti hiljaa kiinnittää
hänen huomiotaan siihen tavattomaan suloon, jolla Fleur-de-Lys
käytteli neulaansa tai selvitti lankavyyhtiään.
-- Katsokaahan, pikku serkku, sanoi hän kapteenille tarttuen häntä
hihaan kuiskatakseen hänen korvaansa; -- katsokaa, miten hän kumartuu!
-- Todellakin, vastasi nuori mies; ja hän vaipui taas hajamieliseen
ja jäätävään äänettömyyteensä.
Hetken päästä hän sai taas luvan kumartua, ja rouva Aloïse kuiskasi
hänelle:
-- Oletteko milloinkaan nähnyt viehättävämpiä ja hauskempia kasvoja
kuin morsiamenne? Voiko iho olla valkeampaa ja tukka vaaleampi?
Ja mitkä ihastuttavat kädet! Katsokaahan, miten kaula taipuu
joutsenen koko suloudella! Miten kadehdinkaan teitä toisinaan! Ja
miten onnellinen olettekaan, kun olette mies, te kunnoton! Eikö
minun Fleur-de-Lys'ni ole suorastaan lumoava, ja ettekö ole aivan
hullaantunut häneen?
-- Epäilemättä, vastasi kapteeni ajatellen aivan muita asioita.
-- Mutta puhukaa toki hänelle, sanoi rouva Aloïse äkkiä, työntäen
häntä olkapäästä. -- Sanokaa hänelle jotain. Tehän olette käynyt
kovin araksi.
Voimme vakuuttaa lukijoillemme, ettei arkuus kuulunut kapteenin
vikoihin enempää kuin hänen hyveisiinsäkään. Hän koetti kuitenkin
noudattaa kehoitusta.
-- Kaunis serkkuseni, hän sanoi lähestyen Fleur-de-Lys'tä, -- mitä
kuvaa tuo seinäverho, jota ompelette?
-- Kaunis serkku, vastasi Fleur-de-Lys harmistuneella äänensävyllä,
-- olenhan jo teille sanonut kolme kertaa, että se on Neptunuksen
luola.
Oli selvää, että Fleur-de-Lys huomasi paljon selvemmin kuin hänen
äitinsä kapteenin kylmän ja hajamielisen käytöksen. Tämä havaitsi
välttämättömäksi sanoa jotakin.
-- Ja entä ketä varten kaikki tuo neptunisoiminen? kysäsi hän.
-- Saint-Antoine des Champs'n luostarille, vastasi Fleur-de-Lys
kohottamatta katsettaan.
Kapteeni tarttui seinäverhon kulmaan:
-- Mikä se tuo on, kaunis serkkuseni, tuo paksu sotilas, joka
puhaltaa posket pulleina torvea?
-- Se on Triton, vastasi Fleur-de-Lys.
Fleur-de-Lys'n lyhyissä vastauksissa oli hieman jäykkä sävy. Nuori
mies ymmärsi, että hänen täytyi välttämättä kuiskata hänelle jotain
kohteliasta ja mielistelevää, mitä tahansa. Hän kumartui siis, mutta
ei keksinyt mielikuvituksestaan mitään hellempää ja tuttavallisempaa
kuin seuraavat sanat:
-- Miksi äitinne käyttää aina vaakunalla koristettua pukua aivan
kuin isoäitimme Kaarle VII:n aikana? Sanokaa hänelle toki, kaunis
serkkuni, ettei se enää ole hienoa nykyään, ja että sarana ja laakeri
hänen hameensa koruommellussa vaakunakilvessä saavat hänet näyttämään
kävelevältä uunilta. Nykyään ei enää tuolla lailla istuta vaakunalla.
Fleur-de-Lys katsoi häntä moittivasti.
-- Siinäkö kaikki, mitä minulle vakuutatte? sanoi hän hiljaa.
Kunnon rouva Aloïse, joka oli ylen ihastunut nähdessään heidän siten
kumartuvan toistensa puoleen kuiskailemaan, virkkoi leikitellen
rukouskirjansa kiinnikkeillä:
-- Mikä liikuttava rakkauskohtaus!
Kapteeni, joka tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi, pelastautui
koruompeleeseen ja huudahti:
-- Se on todellakin ihastuttava työ!
Tällöin rohkeni Colombe de Gaillefontaine, eräs toinen vaalea,
valkohipiäinen kaunotar, jonka sininen kirjosilkkinen puku ei ollut
kovin avorintainen, arasti virkkaa jonkin sanan Fleur de-Lys'lle
toivoen, että kaunis kapteeni vastaisi niihin:
-- Rakas Gondelaurier, oletteko nähnyt Hôtel de la Roche-Guyonin
seinäverhoja?
-- Eikö se ole se palatsi, jonka alueella on Louvren liinavaateaitan
puutarha? kysyi nauraen Diane de Christeuil, jolla oli kauniit
hampaat ja joka sen vuoksi aina mielellään nauroi.
-- Ja jossa on tuo vanha torni, joka kuuluu Pariisin vanhaan
ympärysmuuriin? lisäsi Amelotte de Montmichel, sievä punaposkinen,
kiharatukkainen, ruskeaverinen tyttö, jolla oli tapana huoata samoin
kuin toisella nauraa, tietämättä miksi.
-- Rakas Colombe, vastasi rouva Aloïse, ettekö tarkoittanut sitä
palatsia, jonka Kaarle VI:n aikana omisti herra de Bacqueville?
Siellä on todellakin sangen komeita suuria seinäverhoja.
-- Kaarle VI! kuningas Kaarle VI! mutisi nuori kapteeni ja kierteli
viiksiään. -- Hyvä Jumala, miten vanhoja asioita tuo kunnon rouva
muistaakin!
Madame de Gondelaurier jatkoi:
-- Todellakin kauniita seinäverhoja. Niin erinomaista työtä, että
sitä pidetään aivan harvinaisena!
Samassa huudahti Bérangère de Champchevrier, pieni hento
seitsenvuotias, joka katseli torille parvekkeen kaiteitten läpi:
-- Oh! katsokaahan täti Fleur-de-Lys, miten kaunis tanssijatar tuolla
tanssii torilla ja soittaa tamburiinia rahvaalle!
Kuului todellakin tamburiinin sointuvaa helinää.
-- Joku mustalainen, virkkoi Fleur-de-Lys kääntyen
välinpitämättömästi torille päin.
-- Katsotaan! Katsotaan! huudahtivat hänen vilkkaat toverinsa. He
juoksivat kaikki parvekkeelle Fleur-de-Lys'n seuratessa hitaasti
heitä miettien sulhasensa kylmyyttä. Tämä oli puolestaan hyvillään
tästä ikävän keskustelun katkeamisesta ja vetäytyi huoneen perälle
tyytyväisenä kuin sotilas, joka pääsee vapaaksi vahtipalveluksesta.
Tämä Fleur-de-Lys'n palvelu oli kuitenkin suloista ja hauskaa,
niin oli hänestä itsestäänkin kerran tuntunut; mutta kapteeni oli
vähitellen veltostunut; ja lähenevä avioliitto oli kylmentänyt häntä
päivä päivältä. Hän oli muuten huikenteleva ja hänen makunsa (jos
saamme sanoa?) hieman alhainen. Vaikkakin hän oli sangen ylhäistä
syntyperää, oli hän sotilasuransa aikana oppinut sotilaan tavoille.
Kapakkaelämä ja muu siihen kuuluva oli hänen mieleistään. Parhaiten
hän viihtyi karkeitten sanojen, sotilasmaisen mielistelyn, helposti
antautuvien kaunottarien ja vaivattoman menestyksen piirissä.
Kotoa hän oli kuitenkin perinyt hieman kasvatusta ja tapoja, mutta
hän oli liian nuorena lähtenyt maailmalle, liian nuorena joutunut
sotilaselämään, ja aatelista kiiltoa kulutti päivä päivältä
sotilaan olkavyö. Hänellä oli vielä sen verran säädyllisyyttä, että
kävi silloin tällöin morsiamensa luona, mutta hän tunsi olonsa
Fleur-de-Lys'n seurassa yhä kiusallisemmaksi; ensinnäkin siksi, että
jaettuaan rakkauttaan sinne tänne hänellä oli sitä sangen vähän
jäljellä morsiantaan varten, ja toiseksi siksi, että hän noiden
ankarain, siveiden, samettipukuisten naisten joukossa alituiseen
pelkäsi, että hänen kirouksiin tottunut kielensä yhtäkkiä sylkisi
suitset suustaan ja nelistäisi suoraan kapakkaan. Siitä vasta kaunis
juttu syntyisi!
Muuten tämä kaikki yhtyi hänessä suureen loistonhaluun puvun ja
ulkomuodon suhteen. Sovitettakoon nämä seikat toisiinsa, miten
parhaaksi nähdään. Minä vain kerron.
Hän oli seisonut hetken miettien tai miettimättä nojaten ääneti
veistoksilla koristettuun uuninkylkeen, kun Fleur-de-Lys äkkiä
kääntyi ja puhutteli häntä. Tuo nuori tyttöraukka oli vain
vastenmielisesti näyttänyt loukkaantumistaan.
-- Kaunis serkku, ettekö kertonut meille pienestä mustalaistytöstä,
jonka pelastitte pari kuukautta sitten rosvojoukon käsistä ollessanne
yökierroksella.
-- Luulenpa kertoneeni, vastasi kapteeni.
-- No se on ehkä tuo mustalaistyttö, joka tanssii tuolla torilla.
Tulkaa katsomaan, jos tunnette hänet, kaunis serkkuni Febus.
Tuossa suloisessa kutsussa, jolla hän pyysi kapteenia tulemaan
luokseen, ja tuossa huolessa, jolla hän mainitsi häntä nimeltä, oli
salaista sovinnon toivoa. Kapteeni Febus de Châteaupers (sillä hän se
on ollut lukijaimme silmäin edessä tämän luvun alusta saakka) astui
hitaasti parveketta kohden.
-- Katsokaa tuonne, sanoi Fleur-de-Lys ja asetti kätensä hellästi
hänen käsivarrelleen, -- tuota pientä tyttöä, joka tanssii tuolla
joukon keskellä. Onko se teidän mustalaisenne?
Febus katsoi ja sanoi:
-- On, tunnen hänet vuohestaan.
-- Oh! miten sievä pikku vuohi todellakin! sanoi Amelotte ja risti
kätensä ihastuksesta.
-- Onko sen sarvet oikeata kultaa? kysyi Bérangère.
Liikahtamatta tuolistaan kysyi rouva Aloïse:
-- Eikö se ole niitä mustalaisia, jotka viime vuonna saapuivat
Gibard-portin kautta?
-- Hyvä äiti, sanoi Fleur-de-Lys hiljaa, sen nimi on nyt Porte
d'Enfer.
Neiti de Gondelaurier tiesi, miten hänen äitinsä vanhanaikaiset
puhetavat harmittivat kapteenia. Hän ryhtyikin ivailemaan mutisten
itsekseen:
-- Porte Gibard! Porte Gibard! Sen kautta kai Kaarle VI saapuu
kaupunkiin!
-- Täti! huudahti Bérangère, jonka silmät olivat alati liikkeellä ja
nyt äkkiä kiintyivät Notre-Damen tornin huippuun, -- mikä musta mies
tuolla ylhäällä on?
Kaikki tytöt katsahtivat ylös. Siellä nojasi todellakin joku mies
pohjoisen, Grève-torin puoleisen tornin ylimmän pengermän kaiteeseen.
Hän oli pappi. Saattoi selvästi erottaa hänen pukunsa ja hänen
käsiä vasten nojaavan päänsä. Hän seisoi muuten liikahtamatta kuin
kuvapatsas. Hänen katseensa oli järkähtämättä suuntautuneena torille.
Siinä oli haukan liikahtamattomuutta, joka on keksinyt varpusenpesän
ja tarkastaa sitä.
-- Se on Josas'n herra arkkidiakoni, sanoi Fleur-de-Lys.
-- Teilläpä on hyvät silmät, jos tunnette hänet täältä saakka,
huomautti Gaillefontaine.
-- Miten hän katselee tuota pikku tanssijatarta! virkkoi Diane de
Christeuil.
-- Mustalaistytön pitäisi varoa, sanoi Fleur-de-Lys, -- sillä hän ei
pidä lainkaan mustalaisista.
-- On vahinko, että tuo mies katselee häntä noin, lisäsi Amelotte de
Montmichel, -- sillä hän tanssii ihastuttavasti.
-- Kaunis serkkuni Febus, sanoi äkkiä Fleur-de-Lys, -- koska te
tunnette tuon pikku mustalaisen, niin viitatkaa hänet tänne.
Se huvittaisi meitä.
-- Oh, niin! huudahtivat tytöt kuin yhdestä suusta ja taputtivat
käsiään.
-- Mutta sehän on hullutusta, sanoi Febus. -- Hän on varmaankin
unohtanut minut, enkä tiedä edes hänen nimeään. Mutta koska niin
haluatte, hyvät neidit, tahdon koettaa. Ja nojautuen parvekkeen
kaidetta vasten hän huusi:
-- Tyttö! Tanssijatar ei helistellyt tällä hetkellä. Hän käänsi
päätään sinne päin, mistä häntä kutsuttiin, hänen säihkyvä katseensa
kiintyi Febukseen ja hän pysähtyi yhtäkkiä.
-- Tyttö! toisti kapteeni viitaten häntä sormella tulemaan.
Tyttö katsoi yhä häntä, sitten hän punastui, aivan kuin hänen
poskensa olisivat syttyneet tuleen, ja ottaen tamburiinin kainaloonsa
hän astui hämmästyneen katsojajoukon halki suoraan sen talon porttia
kohden, jonne Febus oli kutsunut häntä, hitain, horjuvin askelin
ja katse hämmentyneenä kuin linnulla, joka tottelee käärmeen
lumousvoimaa.
Hetken kuluttua työntyi huoneen oviverho syrjään, ja kynnyksellä
näyttäytyi mustalaistyttö punastuneena, arkana, hengästyneenä, suuret
silmänsä maahan luotuina ja uskaltamatta askeltakaan astua.
Bérangère taputti käsiään.
Tanssijatar seisoi yhä liikkumattomana kynnyksellä. Hänen
ilmestymisensä oli tuohon nuorten tyttöjen parveen tehnyt omituisen
vaikutuksen. Heitä kaikkia elähdytti ilmeisesti epämääräinen halu
miellyttää kaunista upseeria. Loistava sotilaspuku oli kaiken heidän
keimailunsa polttopisteenä, ja hänen tulostaan asti oli heidän
keskensä vallinnut salainen, hiljainen kilpailu, jota he tuskin
itselleenkään tunnustivat ja joka kuitenkin joka hetki ilmeni heidän
liikkeistään ja sanoistaan. Mutta kun he kaikki olivat likipitäen
yhtä kauniita, taistelivat he samoilla aseilla, ja jokainen saattoi
toivoa voittoa. Mustalaistytön tulo järkytti äkkiä tätä tasapainoa.
Hänen kauneutensa oli niin harvinaista laatua, että ilmestyessään
huoneen kynnykselle hän näytti aivan kuin säteilevän hänelle
ominaista valoa ympärilleen. Täällä neljän tummilla verhoilla
ja laudoituksella peitetyn seinän sisällä hän oli verrattomasti
kauniimpi ja säteilevämpi kuin ulkona taivasalla. Oli kuin soihtu
olisi tuotu päivänvalosta pimeään. Aatelisneiditkin vasten
tahtoaan häikäistyivät. Jokainen tunsi kauneuttaan loukattavan.
He käänsivätkin heti taistelurintamansa, jos niin saamme sanoa,
lausumatta toisilleen sanaakaan. Mutta he ymmärsivät toisensa
ihmeen hyvin. Naiset käsittävät toisiaan vaistollaan ja se vastaa
toisille nopeammin kuin miesten äly. He olivat saaneet vihollisen;
kaikki tunsivat sen, kaikki liittyivät yhteen. Pisara viiniä
riittää värjäämään punaiseksi kokonaisen lasillisen vettä; ja vielä
kauniimman naisen saapuminen saa yhtäkkiä kokonaisen parven kauniita
naisia vaihtamaan mielialansa väriä, -- varsinkin, jos heidän
seurassaan on vain yksi mies.
He vastaanottivat mustalaistytön ihmeteltävän kylmästi. He
tarkastivat häntä kiireestä kantapäähän, katsahtivat sitten
toisiinsa, ja kaikki oli selvää. He olivat ymmärtäneet toisensa.
Tyttö odotti tällä välin, että häntä puhuteltaisiin, ja oli niin
hämmentynyt, ettei uskaltanut kohottaa katsettaan. Kapteeni katkaisi
ensimmäisenä äänettömyyden.
-- Kunniani kautta, hän sanoi rohkean itserakkaalla tavallaan, --
siinäpä ihastuttava olento! Vai mitä sanotte, kaunis serkkuni?
Tämä huomautus, jonka hienotunteisempi ihailija olisi tehnyt
hiljaisemmalla äänellä, ei ollut omiaan haihduttamaan tuota
naisellista mustasukkaisuutta, joka oli asettunut tarkastavalle
kannalle mustalaistyttöä kohtaan.
Fleur-de-Lys vastasi kapteenille teennäisen välinpitämättömästi:
-- Eipä ole hullumpi.
Toiset kuiskailivat.
Rouva Aloïse, joka oli eniten mustasukkainen tyttärensä puolesta,
virkkoi viimein tanssijattarelle:
-- Tule lähemmäs, lapseni!
-- Tule lähemmäs, lapseni! toisti koomillisen arvokkaasti Bérangère,
joka ei ulottunut kuin hänen vyötäisilleen.
Mustalaistyttö lähestyi ylhäistä rouvaa.
-- Kaunis lapseni, sanoi Febus ja astui muutaman askeleen häntä
kohden, -- en tiedä, onko minulla kunnia olla tuttavasi...
-- Oh! on, vastasi mustalaistyttö.
-- Hänellä on hyvä muisti, huomautti Fleur-de-Lys.
-- Olipa sinulla kova kiire päästä minusta eroon sinä iltana.
Pelkäsitkö minua?
-- Oh! en, vastasi tyttö.
Siinä tavassa, millä nuo "Oh! on" ja "Oh! en" lausuttiin, oli jotain
käsittämätöntä, joka loukkasi Fleur-de-Lys'tä.
-- Sinä jätit minulle sijaasi, kaunis tyttöni, -- jatkoi kapteeni,
jonka kielenkanta heti irroittui, kun hän puhui katutytölle,
-- aika kiukkuisen, yksisilmäisen ja kyttyräselkäisen otuksen,
luullakseni piispan kellonsoittajan. Olen kuullut, että hän on jonkun
arkkidiakonin äpärä ja syntyään piru. Hänellä on hauska nimi, se on
Quatember, Palmusunnuntai, Laskiaistiistai, en muista enää! Joku
pyhäpäivän nimi se kuitenkin oli! Hän aikoi siis ryöstää sinut, ikään
kuin sinä olisit luotu kirkonpalvelijoita varten, totta vieköön! Mitä
pirua se tarhapöllö sitten sinusta oikein tahtoi? Sanoppas!
-- En tiedä, vastasi tyttö.
-- Mikä hävyttömyys todellakin! Kellonsoittaja ryöstämässä tyttöä
aivan kuin joku varakreivi! Moukka salaa metsästämässä aatelismiesten
mailla! Kylläpä onkin jo liikaa! Ja hän onkin saanut maksaa sen
kalliisti. Mestari Pierrat Torterue on kovakätisin tallirenki, mikä
milloinkaan on ketään lurjusta piessyt, ja minä vakuutan sinulle, jos
se sinua huvittaa, ettei sinun kellonsoittajasi ehjin nahoin hänen
käsistään päässyt.
-- Mies parka! sanoi mustalaistyttö, jonka mieleen nämä sanat toivat
muiston näystä mestauslavalla.
Kapteeni purskahti nauramaan.
-- Koira vieköön! On siinäkin sääli yhtä hyvin paikallaan kuin töyhtö
sianhännässä! Tahdonpa olla paksumahainen kuin paavi, jos...
Hän keskeytti äkkiä.
-- Anteeksi, hyvät naiset! Luulenpa, että olin sanoa jotakin hupsua.
-- Hyi, herrani! sanoi Gaillefontaine.
-- Hän puhuu tuolle olennolle hänen omaa kieltään! lisäsi
puoliääneen Fleur-de-Lys, jonka harmi kasvoi hetki hetkeltä. Eikä
se suinkaan vähentynyt siitä, että hän näki kapteenin ihastuneena
mustalaistyttöön ja ennen kaikkea itseensä käännähtävän kantapäillään
ja toistavan sotilaallisen karkealla ja naiivilla kohteliaisuudella:
-- Kaunis tyttö, kunniani kautta!
-- Kovin hullussa asussa, sanoi Diane de Christeuil nauraen ja
näyttäen kauniita hampaitaan.
Tämä huomautus oli sytyttävä kipinä muille. Se osoitti heille
mustalaistytön heikon kohdan. Kun he eivät voineet käydä hänen
kauneutensa kimppuun, iskivät he hänen pukuunsa.
-- Niin todellakin, hyvä tyttö, sanoi Montmichel, -- miten olet
voinut lähteä juoksemaan ympäri katuja noin ilman liiviä ja
kaulahuivia?
-- Ja miten hävettävän lyhyt hame, lisäsi Gaillefontaine.
-- Rakkaani, jatkoi Fleur-de-Lys terävästi, -- vartijat ottavat sinut
kiinni kullatun vyösi takia.
-- Hyvä tyttönen, virkkoi Christeuil ainainen hymy huulillaan, -- jos
teetät kunniallisesti hihat pukuusi, eivät käsivartesi noin rusketu.
Olisi todellakin ansainnut älykkäämmänkin näkijän kuin Febuksen tuo
näytelmä, kun nuo kauniit tytöt myrkyllisine ja ärsyttävine kielineen
kiemurtelivat, luikertelivat ja kiertelivät katutanssijattaren
ympärillä. He olivat samalla julmia ja suloisia. He tutkivat ja
tuomitsivat ilkeästi pala palalta hänen omituista pukuraukkaansa
ja helyjään. Se oli loppumatonta naurua, ivaa, nöyryytystä.
Pistopuheita sateli kuin rakeita mustalaistytön ylle ja alentuvaa
hyväntahtoisuutta ja ilkeitä silmäyksiä. Olisi luullut näkevänsä
niitä roomalaisia naisia, jotka huvittelivat pistelemällä
kultaneuloilla kauniin orjattaren rintoja. Tai siroja vinttikoiria,
jotka ahnain sieraimin ja silmät kiiluvina kiertelevät hirveä, jota
isännän katse kieltää heitä raatelemasta.
Mitä olikaan näitten ylhäisten tyttöjen mielestä kurja
katutanssijatar! He eivät kiinnittäneet mitään huomiota hänen
läsnäoloonsa ja puhuivat hänestä ja hänelle äänekkäästi aivan kuin
jostain hyvin likaisesta, hyvin alhaisesta ja melko sievästä.
Mustalaistyttö ei suinkaan ollut tunnoton näille neulanpistoille.
Silloin tällöin leimahti häpeän puna hänen poskilleen ja vihan
välähdys hänen silmistään; halveksiva vastaus näkyi pyrkivän esille
hänen huuliltaan. Hän teki tuon pienen uhmaavan suunsuipennuksensa,
jonka lukija tuntee, mutta hän oli vaiti. Liikahtamatta paikaltaan
hän kiinnitti Febukseen alistuvan, surullisen ja suloisen katseen.
Tuossa katseessa oli onnea ja hellyyttäkin. Voisi sanoa, että hän
hillitsi kielensä sen tähden, ettei häntä ajettaisi ulos.
Febus puolestaan nauroi ja asettui mustalaistytön puolelle tavalla,
jossa ilmeni sekä julkeutta että sääliä.
-- Anna heidän puhua, tyttöseni! virkkoi hän ja kilautti
kultakannuksiaan, -- onhan sinun pukusi kylläkin hieman omituinen ja
epätäydellinen; mutta mitäpä se tekee, kun itse olet niin ihastuttava.
-- Hyvä Jumala! huudahti vaalea Gaillefontaine ja nakkasi katkerasti
hymyillen joutsenkaulaansa, -- kylläpä kuninkaallisen henki
vartijaväen herrat jousimiehet helposti syttyvät parin kauniin
mustalaissilmän tulesta.
-- Miksi ei? sanoi Febus.
Tämän vastauksen johdosta, jonka kapteeni huolettomasti viskasi kuin
viallisen kiven, josta ei ole väliä minne se putoaa, alkoi Colombe
nauraa ja häneen yhtyivät Diane, Amelotte ja Fleur-de-Lys, jonka
silmiin kihosivat kyyneleet.
Mustalaistyttö, joka oli painanut katseensa maahan Colombe de
Gaillefontainen sanojen johdosta, kohotti ne jälleen ilosta ja
ylpeydestä loistaen ja kohdisti jälleen Febukseen. Tällä hetkellä hän
oli entistä kauniimpi.
Vanha rouva, joka oli katsellut tätä näytöstä, tunsi jonkun koskevan
itseään, tietämättä minkä.
-- Pyhä Neitsyt! huudahti hän äkkiä, -- mikä ihme minun jaloissani
liikkuu? Ah! tuo kelvoton eläin!
Se oli vuohi, joka oli tullut etsimään emäntäänsä ja aikoessaan
rynnätä hänen luokseen tarttunut sarvistaan kiinni siihen
kangasröykkiöön, jonka tuon aatelisnaisen puku muodosti hänen
ympärilleen hänen istuessaan.
Syntyi hälinä. Mustalaistyttö irroitti vuohen lausumatta sanaakaan.
-- Oh! tuossahan se pieni vuohi on, jolla on kultaiset kaviot!
huudahti Bérangère ja hyppi ilosta.
Mustalaistyttö laskeutui polvilleen ja nojasi poskensa vuohen
hyväilevää päätä vasten. Näytti siltä kuin hän olisi pyytänyt
anteeksi, että oli jättänyt sen yksin.
Tällä välin oli Diane kuiskannut Colomben korvaan:
-- Ah! hyvä Jumala! miten emme ole lainkaan tulleet sitä
ajatelleeksi? Sehän on mustalaistyttö, jolla on vuohi. Sanotaan, että
hän on noita, ja että hänen vuohensa tekee ihmeellisiä temppuja.
-- No hyvä, sanoi Colombe, -- silloin saa vuohi huvittaa meitä
vuorostaan ja tehdä meille ihmeen.
Diane ja Colombe kääntyivät innokkaina mustalaistytön puoleen:
-- Tyttö, anna vuohesi tehdä ihme.
-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte, vastasi tanssijatar.
-- Ihme, taikatemppu, noidankuje yksinkertaisesti.
-- En osaa. Ja hän alkoi hyväillä kaunista eläintään toistaen: --
Djali! Djali!
Tällöin huomasi Fleur-de-Lys koruommellun nahkapussin, joka riippui
vuohen kaulassa.
-- Mikä tuo on? kysyi hän mustalaistytöltä. Mustalaistyttö kohotti
häntä kohden suuret silmänsä ja vastasi vakavana:
-- Se on minun salaisuuteni.
-- Haluaisinpa mielelläni tietää, mikä sinun salaisuutesi on,
ajatteli Fleur-de-Lys.
Tällä välin oli vanha rouva noussut harmistuneena:
-- Kuule, mustalainen, jollet sinä eikä sinun vuohesi aio tanssia
meille, niin mitä sitten täällä teette?
Mustalaistyttö astui sanaakaan sanomatta hitaasti ovelle. Mutta kuta
lähemmäksi ovea hän tuli, sitä mukaa hidastuivat hänen askeleensa.
Näkymätön magneetti tuntui häntä pidättävän. Äkkiä hän käänsi
kyyneleiset silmänsä Febusta kohden ja pysähtyi.
-- Herra nähköön! huudahti kapteeni, -- noin et saa mennä.
Tule takaisin ja tanssi meille jotakin. Mutta, kaunokaiseni, mikä on
nimesi?
-- Esmeralda, vastasi tanssijatar, hellittämättä katsettaan hänestä.
Tämän omituisen nimen kuullessaan purskahtivat tytöt rajuun nauruun.
-- Onpa siinä hirveä tytönnimi! sanoi Diane.
-- Näettehän, että hän on velho, virkkoi Amelotte.
-- Tyttöseni, huudahti juhlallisesti rouva Aloïse, tuota nimeä eivät
vanhempasi ole sinulle onkineet kastemaljasta.
Tällä välin oli Bérangère muiden huomaamatta houkutellut vuohen
huoneen nurkkaan marsipaanipalasella. Heistä oli paikalla tullut
hyvät ystävät. Utelias lapsi oli irroittanut vuohen kaulaan
ripustetun pussin, avannut sen ja tyhjentänyt sen sisällön matolle.
Siellä oli aakkoset, joiden jokainen kirjain oli erikseen piirretty
pienelle puksipuulevylle. Tuskin ne oli tyhjennetty matolle, kun
lapsi ihmeekseen näki vuohen, jonka _ihmeisiin_ se epäilemättä
kuului, erottavan kullatulla kaviollaan eräitä kirjaimia ja asettavan
ne kevyellä työnnöllä erikoiseen järjestykseen. Hetken kuluttua oli
valmiina sana, joka vuohi nähtävästi oli opetettu kirjoittamaan, niin
varmasti se sen muodosti, ja Bérangère huudahti yhtäkkiä ristien
kätensä ihmetyksestä:
-- Täti Fleur-de-Lys, katsokaahan, mitä vuohi on tehnyt! Fleur-de-Lys
riensi paikalle ja alkoi vapista. Kirjaimet muodostivat sanan: