Lukija suonee meidän nyt palata Grève-torille, josta eilen Gringoiren
seurassa lähdimme seurataksemme Esmeraldaa.
Kello on kymmenen aamupäivällä. Kaikkialla näkyy jälkiä edellisen
päivän juhlasta. Kiveyksellä on juhlan jätteitä: nauhoja, repaleita,
töyhtösulkia, vahaläikkiä soihduista, yleisen temmellyksen jälkiä.
Joukko porvareita maleksii, kuten nykyään sanotaan, siellä täällä
torilla kääntäen kenkänsä kärjellä juhlanuotiosta jääneitä sammuneita
kekäleitä tai muistellen Pylvästalon luona innostuksella eilisiä
koreita seinäverhoja ja tyytyen tänään katselemaan nauloja, joihin
ne oli ripustettu. Omenaviinin ja oluen myyjät kierittelevät
tynnyreitään väkijoukkojen keskellä. Joku kiireinen kulkija astelee
silloin tällöin torin poikki. Kauppiaat seisoskelevat kauppojensa
ovilla ja keskustelevat huutaen keskenään. Juhla, lähettiläät,
Coppenole, narripaavi ovat kaikkien huulilla. Arvostellaan ja
nauretaan sydämen pohjasta. Tällä välin on neljä ratsupoliisia
asettunut kaakinpuun kulmiin ja kerännyt ympärilleen joukon rahvasta,
joka pienen mestauksen toivossa jää ikävissään seistä töllöttämään.
Jos lukija tarkasteltuaan sitä eloisaa ja meluavaa näytelmää, jota
torin kaikilla kulmilla esitetään, suuntaa katseensa tuota osaksi
goottilaista, osaksi romaanista taloa, Rolandin tornia kohden, joka
on torin länsisivun ja Seinen rannan kulmassa, huomaa hän aivan
kulmauksessa suuren, julkisen, runsaasti miniatyyrimaalauksilla
koristetun messukirjan, jota sateelta suojelee katos ja varkailta
rautaristikko niin, että sitä kuitenkin voi selailla. Tämän
messukirjan vieressä on kapea suippokaariaukko, jonka sulkee kaksi
ristiin asetettua rautatankoa ja joka on torille päin, ainoa aukko,
jonka kautta hieman ilmaa ja valoa pääsee pieneen kammioon, joka on
talon maakerroksen muurissa ja jossa vallitsee sitäkin syvempi rauha,
sitäkin synkempi hiljaisuus, kun Pariisin vilkasliikenteisin ja
meluavin tori kuohuu ja kohisee sen ulkopuolella.
Tämä kammio oli jo lähes kolmesataa vuotta ollut kuuluisa Pariisissa,
siitä ajasta lähtien, jolloin madame Rolande de la Tour-Roland, joka
suri ristiretkillä kaatunutta isäänsä, oli talonsa seinämuuriin
sen rakennuttanut sulkeutuakseen sinne loppuiäkseen. Hän piti
palatsistaan itse ainoastaan tämän loukon, jonka ovi muurattiin
kiinni ja jonka ikkuna-aukko oli avoin kesät talvet, lahjoittaen
kaiken muun köyhille ja Jumalalle. Tuo lohduton aatelisneiti oli
todellakin odottanut kaksikymmentä vuotta kuolemaa tässä haudassa
rukoillen yötä päivää isänsä sielun puolesta, maaten tuhkassa,
ei edes kiveä päänalusena, pukeutuneena mustaan säkkiin. Hän eli
vain leivällä ja vedellä, jota ohikulkijat armeliaasti asettivat
aukon ulkoreunalle, ottaen siten vastaan almuja, joita itse oli
ennen antanut. Kuollessaan, muuttaessaan toiseen hautaan, hän oli
testamentannut tämän loukon epätoivoisille naisille, äideille,
leskille tai nuorille tytöille, joilla oli paljon rukoiltavaa
itsensä tai muiden puolesta ja jotka suuressa surussa tai suuressa
katumuksessa tahtoivat haudata itsensä elävältä. Sen ajan köyhät
olivat pitäneet hänelle kauniit hautajaiset kyynelin ja rukouksin,
mutta heidän suureksi surukseen ei heidän hurskasta hyväntekijäänsä
ollut julistettu pyhimykseksi, kun hänellä ei ollut vaikutusvaltaisia
suosijoita. Ne, jotka olivat hieman vapaauskoisempia, olivat
toivoneet että asia olisi helpommin autettavissa paratiisissa kuin
Roomassa. Sen sijaan että olisivat kääntyneet anomuksella paavin
puoleen, olivat he vain rukoilleet Jumalaa kuolleen sielun puolesta.
Useimmat olivat tyytyneet pyhittämään Rolanden muiston ja pitämään
hänen ryysyjään pyhäinjäännöksinä. Kaupunki oli puolestaan hänen
muistokseen antanut asettaa hänen koppinsa ikkuna-aukon viereen
julkisen messukirjan, jotta ohikulkijat joskus pysähtyisivät siihen
hartautta harjoittamaan, jotta rukous johtaisi heidän ajatuksensa
kristilliseen armeliaisuuteen, etteivät madame Rolanden luolan
perillisraukat unohdettuina kuolisi nälkään.
Tuollaiset haudat eivät keskiajalla muuten olleet harvinaisia.
Väkirikkaimmalla kadulla, meluisimmalla ja vilkasliikenteisimmällä
torilla saattoi kesken kaiken nähdä hevosenjalkojen ja vaununpyoräin
alla loukon, kaivon, kiinnimuuratun ja ristikolla varustetun kammion,
jossa yötä päivää rukoili joku ihmisolento, joka vapaaehtoisesti
oli vihkiytynyt johonkin ikuiseen valitukseen, johonkin suureen
katumukseen. Ja kaikki ne ajatukset, joita meissä nykyään herättäisi
tämä omituinen näky, tämä kauhea komero, joka oli jonkinlainen
kodin ja haudan, hautausmaan ja kaupungin väliaste, tämä ihmisten
yhteydestä kokonaan eristäytynyt elävä olento, joka jo luettiin
kuolleisiin, tämä lamppu, joka pimeässä kulutti viimeisiä
öljypisaroitaan, tämä elämänjäännös, joka häälyi kuopassa, tämä
henkäys, tämä ääni, tämä lakkaamaton rukous kiviloukossa, nämä toista
maailmaa kohden iäksi kääntyneet kasvot, nämä jo toisen auringon
kirkastamat silmät, tämä haudanseinällä kuunteleva korva, tämä vielä
ruumiiseen kytketty sielu, tämä yhä luolaan kytketty ruumis, ja
tämän kaksinkertaisen liha- ja graniittikuoren sisällä kidutetun
sielun tuska, niitä ei kansanjoukko lainkaan ajatellut. Ajalle
ominaista oli mietiskelyn puute ja jumalisuuden pintapuolisuus:
uskonnollisessa uhriteossa ei havaittu mitään ihmeellistä. Kansa otti
asian sellaisenaan, kunnioitti, piti arvossa ja pyhänä uhria tarpeen
mukaan, mutta ei eritellyt kärsimyksiä eikä niitä juuri säälinyt.
Se toi silloin tällöin hieman ruokaa katumuksentekijälle, vilkaisi
aukon läpi, elikö hän vielä, ei tuntenut hänen nimeään, tiesi tuskin
kuinka monta vuotta hän oli ollut siellä, ja muukalaisen kysymykseen,
kuka tuo elävä luuranko oli, joka maatui tuossa loukossa, vastasivat
naapurit: "Se on erakko."
Siten suhtauduttiin siihen aikaan kaikkeen, ilman metafysiikkaa,
ilman liioittelua, ilman suurennuslasia, paljaalla silmällä.
Mikroskooppia ei ollut vielä keksitty, ei aineen eikä hengen alalla.
Mutta huolimatta siitä, ettei tuollaisia vankeja suurestikaan
ihmetelty, eivät ne kuitenkaan olleet harvinaisia. Pariisissa oli
melkoinen määrä tuollaisia rukous- ja katumusluolia, ja niissä oli
melkein kaikissa asukas. Totta on myös, etteivät papit mielellään
nähneet niitä tyhjinä, se olisi osoittanut uskonnollista laimeutta;
ellei ollut tarjolla katujia, muurattiin niihin spitaalitautisia.
Paitsi Grèven komeroa oli niitä Montfauconin, Innocents-hautuumaan
luuhuoneen ja, jollen väärin muista, Hôtel Clichonin luona sekä
monissa muissa paikoissa, joihin muistitieto on liittänyt niiden
tarinoita. Yliopistossakin niitä oli. Niinpä lauloi jonkinlainen
keskiaikainen Job Sainte-Geneviève-mäellä lantakasalla erään kaivon
pohjalla kolmekymmentä vuotta seitsemää katumusvirttä alkaen aina
alusta, kun oli ehtinyt loppuun, ja kovemmalla äänellä öisin,
_magna voce per umbras_ [korkealla äänellä pimeässä], ja vielä
tänäänkin on muinaistutkija kuulevinaan hänen äänensä astuessaan
_Puits-qui-parle_-kadulle [Puhuvan-kaivonkatu].
Mutta rajoittuaksemme Tour-Rolandin komeroon on meidän lisättävä,
ettei se juuri koskaan ollut tyhjänä. Madame Rolanden kuoleman
jälkeen se oli harvoin ollut vuoden tai pari asukasta vailla. Moni
nainen oli sulkeutunut sinne, viimeiseen hetkeensä saakka itkeäkseen
vanhempiaan, rakastajiaan, harha-askeleitaan. Pariisin pilkkakirveet,
joiden pitää iskeä kaikkeen, vieläpä sellaisiinkin seikkoihin, jotka
eivät heitä lainkaan koske, väittivät ettei siellä juuri ollut nähty
leskiä.
Ajan tavan mukaan oli seinään hakattu jokin latinalainen lause,
josta latinantaitoinen ohikulkija sai tietää komeron hurskaan
tarkoituksen. Tämä tapa ilmaista portin otsikkoon kirjoitetulla
lauseella rakennuksen tarkoitus säilyi kuudennentoista vuosisadan
keskivaiheille saakka. Niinpä näkee vieläkin Ranskassa
Tourville-vankilan portin otsikossa lauseen: _Sileto et spera!_
[Vaikene ja toivo!] Irlannissa Fortescue-linnan suuren portin
yläpuolella olevan vaakunakilven alla _Forte scutum, salus ducum_
[Luja kilpi ruhtinaan suoja] Englannissa Cowperin kreivien
vieraanvaraisen kartanon pääkäytävän yläpuolella: _Tuum est!_ [Kuuluu
sinulle!] Siihen aikaan sisältyi jokaiseen rakennukseen ajatus.
Kun Tour-Rolandin umpeenmuurattuun komeroon ei ollut ovea, oli
suurilla roomalaisilla kirjaimilla hakattu ikkuna-aukon yläpuolelle
sanat: