Jalosukuinen ritari Robert d'Estouteville, Beynen herra, Yvrin ja
Saint-Andryn paroni Marchessa, kuninkaallinen neuvos ja kamariherra
sekä Pariisin kuninkaallinen kaupunginvouti oli oikea onnenpoika
armon vuonna 1482. Lähes seitsemäntoista vuotta sitten, 7:ntenä
päivänä marraskuuta v. 1465, pyrstötähden ilmestymisen vuonna [tämä
pyrstötähti, jonka takia paavi Kalikstus määräsi pidettäväksi
julkisia rukouksia, on sama joka näyttäytyi jälleen v. 1835], hän oli
saanut kuninkaalta tämän sievän kaupunginvoudintoimen, jota pidettiin
pikemmin arvoasemana kuin virkana, "arvona, johon liittyi melkoinen
poliittinen vaikutusvalta, monia etuoikeuksia ja suuri tuomiovalta",
kuten Joannes Lmnus sanoo. Aatelismies, joka oli kuninkaallinen
virkamies ja joka oli saanut valtuutensa ennen Ludvig XI:n
aviottoman tyttären ja Bourbonin äpärän kihlausta, oli v. 82 sangen
ihmeellinen ilmiö. Samana päivänä, jona Robert d'Estouteville oli
saanut Jacques de Villiers'n jälkeen Pariisin kaupunginvoudinviran,
oli mestari Jean Dauvet seurannut herra Hélye de Thorrettes'ia
parlamentin oikeusistuimen ensimmäisenä presidenttinä, Jean
Jouvenel des Ursins tullut Pierre de Morvilliers'n jälkeen Ranskan
kansleriksi, ja Regnault des Dormans tehnyt tyhjäksi Pierre Puyn
toiveet päästä kuninkaallisen palatsin vakinaiseen anomuskirjain
esittelijänvirkaan. Mutta miten monissa käsissä olivatkaan
presidentin-, kanslerin- ja esittelijänvirat olleet sen jälkeen kun
Robert d'Estouteville sai Pariisin kaupunginvoudintoimen! Se oli
"jätetty hänen haltuunsa", kuten kuninkaallisessa nimityskirjelmässä
sanottiin, ja totta on, että hän oli pitänyt sen hyvin hallussaan.
Hän oli tarrautunut siihen kiinni, omistanut sen omakseen, tehnyt
sen osaksi itseään niin taitavasti, että oli välttänyt sen
vaihtokuumeen, joka vaivasi epäluuloista, ärtyisää ja uutteraa
Ludvig XI:tä: tiheillä nimityksillä ja viraltapanoilla hän koetti
pitää hallinnon joustavana. Ja lisäksi oli tuo urhea ritari
toimittanut pojalleenkin pysyvän virka-aseman, ja jo kaksi vuotta
oli nimi Jacques d'Estouteville, aseenkantaja, komeillut hänen
omansa vieressä Pariisin kaupungin voutikunnan virkamiesluettelon
alussa, mikä osoitti todellakin harvinaista, varmaa ja erinomaista
suosiota. Totta on, että Robert d'Estouteville oli urhea soturi,
joka lojaalisti oli nostanut lippunsa _yhteishyvänliittoa_ vastaan
ja tarjonnut kuningattarelle, kun tämä tuli Pariisiin 14--, sangen
ihmeellisen sokerileivoshirven. Hän oli vielä kaiken lisäksi
herra Tristan l'Hermiten, kuninkaallisen palatsin vartioston
päällikön hyvä ystävä. Herra Robertilla oli niin muodoin sangen
hauska ja mukava asema. Ennen kaikkea sangen hyvät palkkaedut,
joihin viiniköynnösten rypäleterttuina liittyivät tulot kaikista
ylituomioistuimen langettamista siviili- ja rikostuomioista sekä
kaikista Châtelet'n alioikeuksien langettamista siviili- ja
rikostuomioista, puhumattakaan Mantes'in ja Corbeil'n siltojen
sievoisista tullituloista ja Pariisin torikaupan sekä halko- ja
suolakauppiaitten veroista. Lisätkäämme tähän ilo ratsastaa kaupungin
virkamiesten etunenässä ja antaa kauniin sota-asunsa, jota vieläkin
voi ihailla hänen hautaveistoksessaan Valmont'in luostarissa
Normandiassa, ja Montlhéryn luona kuhmuille lyödyn kypärinsä loistaa
raatimiesten ja kaupunginkorttelien kaitsijain puoliksi punaisia ja
tummanruskeita viittoja vasten. Ja olihan jotakin olla kahdentoista
oikeudenpalvelijan, Châtelet'n vahtimestarien ja vartijoiden,
Châtelet'n kahden tutkintotuomarin, _auditores Castelleti_,
kuudentoista korttelin kuudentoista komissaarin, Châtelet'n
vanginvartijain, neljän maapalkalla olevan oikeudenpalvelijan,
sadankahdenkymmenen ratsupoliisin, sadankahdenkymmenen sauvalla
varustetun oikeudenpalvelijan ja yövartion kapteenin ja hänen
vartijainsa, alivartijainsa, vastavartijainsa ja jälkivartijainsa
käskijä. Merkitsi kai jotakin tuomiovalta ylemmissä ja alemmissa
tuomioistuimissa, oikeus vangita, hirttää ja teilata, puhumattakaan
ensi asteen tuomiovallasta, _in prima instantia_, Pariisin
varakreivikunnassa, joka niin loistavasti oli jaettu seitsemään
aateliseen tuomiokuntaan. Voiko kuvitella mitään miellyttävämpää,
kuin herra Robert d'Estoutevi'llen tavoin päivisin jakaa lakia ja
oikeutta Grand Châtelet'ssa Filip Augustin suurten, rikkinäisten
suippokaariholvien alla ja, kuten hänen iltaisin oli tapana tehdä,
mennä sieltä komeaan, Rue Galilée-kadun varrella sijaitsevaan
taloonsa, joka oli kuninkaallisen palatsin alueella ja jota hän
hallitsi vaimonsa, madame Ambroise de Loren perintöosuutena,
lepäämään ponnistuksista, joita oli tuottanut jonkun hirtehisraukan
lähettäminen yölevolle tuohon "pieneen, Rue de l'Escorcherien
varrella sijaitsevaan komeroon, jota Pariisin kaupunginvoudit ja
raatimiehet käyttivät vankilana ja joka oli tehty yksitoista jalkaa
pitkäksi, seitsemän jalkaa ja neljä tuumaa leveäksi sekä yksitoista
jalkaa korkeaksi"?
Ja herra Robert d'Estoutevillella ei ollut ainoastaan omaa pientä
tuomiovaltaansa Pariisin kaupunginvoutina ja varakreivinä, vaan
hänellä oli myös melkoinen osansa kuninkaan suuresta tuomiovallasta.
Ei ollut ainoatakaan hieman huomattavampaa päätä, joka ei olisi
käynyt hänen kättensä kautta, ennen kuin se joutui pyövelille. Hän se
oli Bastille Saint-Antoinesta noutanut Nemours'in herttuan viedäkseen
hänet Hallien torille ja Saint-Polin konnetaabelin viedäkseen
hänet Grève-torille; viimeksimainittu oli nyrpeä ja kiljaisi hra
kaupunginvoudin suureksi iloksi, sillä hän ei lainkaan pitänyt hra
konnetaabelista.
Siinä on jo enemmän kuin tarvitaankaan, jotta voisi elää onnellista
ja ylhäistä elämää ja ansaita kerran kunnioitettavan sivun Pariisin
kaupunginvoutien mielenkiintoisessa historiassa, josta saadaan
tietää, että Oudard de Villeneuvellä oli talo Boucherieskadun
varrella, että Guillaume de Hangast osti suuren ja pienen
Savoien, että Guillaume Thiboust antoi Sainte-Genevièven nunnille
talonsa Clopin-kadun varrelta, että Hugues Aubriot asui Hôtel du
Porc-Epicissä, ja muita kotoisia seikkoja.
Mutta kaikista näistä iloisen ja tyynen elämän edellytyksistä
huolimatta oli herra Robert d'Estouteville herännyt sangen huonolla
ja ärtyisällä tuulella tammikuun 7:nnen päivän aamuna v. 1482.
Hänen olisi ollut vaikea sanoa, mikä siihen oli syynä. Johtuiko se
ehkä siitä, että ilma oli pilvinen, että hänen vanha, Montlhéryn
aikuinen miekankantimensa oli liian kireällä ja liian sotilaallisesti
puristi hänen, pulleata kaupunginvoudinvatsaansa, että hän oli
nähnyt joukon renttuja kulkevan neljä rinnakkain hänen ikkunainsa
alitse häntä ilkkuen, yllä nuttu, ilman paitaa ja päässä hattu ilman
pohjaa ja laukku ja pullo kupeella? Johtuiko se ehkä hämärästä
aavistuksesta, että tuleva kuningas Kaarle VIII supistaisi vuoden
päästä hänen tulojaan kolmellasadallaseitsemälläkymmenellä livrellä,
kuudellatoista soulla ja kahdeksalla denierillä? Päättäköön lukija.
Omasta puolestamme olemme melkein taipuvaiset uskomaan, että hän oli
huonolla tuulella yksinkertaisesti siksi, että oli huonolla tuulella.
Muuten oli juuri juhlan jälkeinen päivä, ikävä päivä kaikille ja
erittäinkin niille viranomaisille, joiden toimena on lakaista pois
kaikki se lika, sekä sananmukaisessa että kuvaannollisessa mielessä,
jonka Pariisin juhla jättää jälkeensä. Ja hänen tuli pitää istuntoa
Grand-Châtelet'ssa. Mutta olemme olleet huomaavinamme, että tuomarit
tavallisesti asettavat niin, että heidän istuntopäivänsä ovat samalla
heidän huonotuulisia päiviään, jotta heillä aina olisi käsillä joku,
johon kuninkaan, lain ja oikeuden nimessä voivat purkaa vihansa.
Istunto oli muuten alkanut ilman häntä. Hänen sijaisensa siviili-,
rikos- ja poliisituomioistuimissa istuivat kuten tavallisesti
hänen puolestaan, ja jo kello kahdeksalta aamulla oli kymmenen tai
kaksitoista miestä ja naista tiheässä ryhmässä eräässä Embas du
Châtelet'n pimeän salin nurkassa tukevan tammiaitauksen ja seinän
välissä vilkkaalla mielenkiinnolla seurannut sitä vaihtelevaa ja
huvittavaa näytelmää, jonka siviili- ja rikosoikeus mestari Florian
Barbediennen, Châtelet'n tutkintotuomarin ja herra kaupunginvoudin
lähimmän miehen hieman sekaisin ja umpimähkään jakamana tarjosi.
Sali oli pieni, matala, holvattu. Sen perällä oli liljoilla
koristettu pöytä ja sen ääressä suuri, tamminen, veistoksilla
koristettu nojatuoli kaupunginvoutia varten (se oli nyt tyhjänä)
sekä toinen matalampi tuoli vasemmalla tutkintotuomaria, mestari
Floriania varten. Pöydän alapäässä istui kirjuri ja kirjoittaa
rapisteli. Etupuolella oli väkeä ja oven ja pöydän tienoilla muutamia
oikeudenpalvelijoita entisajan sinipunaisissa, valkoisella ristillä
varustetuissa kamlottimekoissa. Kaksi Parloir-aux-Bourgeois'n
oikeudenpalvelijaa puettuina puoliksi punaisiin, puoliksi sinisiin
nuttuihin seisoi vahdissa suljetulla, matalalla ovella, joka näkyi
huoneen perältä pöydän takaa. Yksi ainoa suippokaari-ikkuna paksussa
seinämuurissa loi himmeän tammikuun valaistuksen kahteen omituiseen
olentoon: kujeelliseen paholaisenpäähän, joka oli vuoltu holvin
päätekivessä olevaan lampunjalkaan, ja tuomariin, joka istui ylinnä
liljoilla koristetun pöydän ääressä.
Kuvitelkaapa olentoa, joka istuu kaupunginvoudin pöydän
ääressä kyyristyneenä kyynärpäittensä varaan kahden valtavan
asiakirjaröykkiön keskellä, jalat pitkän, ruskea verkaisen kaavun
liepeissä, päässä valkoisesta lampaannahasta tehty lakki, jonka alta
kulmakarvat pistävät esille, olentoa jolla on punertavat, vihaiset
kasvot, pienet tirkistelevät silmät ja lihavat, riippuvat posket,
jotka yhtyvät leuan alla, niin teillä on mestari Florian Barbedienne,
Châtelet'n tutkintotuomari edessänne.
Tutkintotuomari oli kuuro. Kiusallinen vika tutkintotuomarille.
Mestari Florian tuomitsi siitä huolimatta ilman valituksia ja
erinomaisen johdonmukaisesti. Onhan totta, että tuomarille riittää,
kunhan hän vain näyttää kuuntelevan; ja arvoisa tutkintotuomari
täytti sitä paremmin tämän ehdon, hyvän tuomitsemisen ainoan
olennaisen ehdon, kun hänen tarkkaavaisuuttaan ei voinut häiritä
ulkoinen melu.
Muuten oli kuuntelijain joukossa hänen sanojensa ja liikkeittensä
hellittämättömänä vaarinottajana eilinen ystävämme Jehan Frollo
du Moulin, tuo pieni ylioppilas, tuo auttamaton maleksija, jonka
saattoi varmasti tavata mistä tahansa muualta, mutta ei professorien
luennoilta.
-- Katsoppas, sanoi hän hiljaa ystävälleen Robin Poussepainille,
joka nauraen kuunteli hänen vieressään hänen huomautuksiaan heidän
silmiensä edessä esitettävästä näytelmästä, -- tuossahan on
Jehanneton du Buisson. Marché-Neufin laiskurin kaunis tytär! --
Sieluni kautta, tuomitseeko tuo ukko hänet; eihän sillä ole silmiä
eikä korvia lainkaan! Viisitoista souta neljä denieriä siitä, että
on kantanut kahta rukousnauhaa! Se on hiukan kallista. _Lex duri
carminis_. -- Mikäs tuo on? Robin Chief-de-Ville, haarniskaseppä! --
Siksi että on päässyt mestariksi sanotussa ammatissa! -- Se on hänen
pääsymaksunsa. -- Kas tuossa on kaksi aatelismiestä noiden retkujen
joukossa! Aiglet de Soins, Hutin de Mailly. Kaksi aseenkantajaa,
_corpus Christi!_ Ahaa, he ovat pelanneet. Milloinkahan nähdään
täällä meidän rehtorimme? Sata livreä sakkoa kuninkaalle! Tuo
Barbedienne iskee kuin kuuro, -- ja kuuro hän onkin! -- Tahdonpa
vaihtaa nahkani veljeni arkkidiakonin kanssa, jollen siitä huolimatta
pelaa, pelaa yöt päivät, elä pelissä, kuole pelissä ja pane peliin
sieluani, sitten kun viimeinen paita on mennyt! -- Pyhä Neitsyt,
mikä parvi tyttöjä, perätysten kuin lampaat! Ambroise Lécuyère,
Isabeau la Paynette! Bérarde Gironin! Tunnenhan ne kaikki, Herra
paratkoon! Sakkoa, sakkoa! Sittenhän tiedätte vasta käyttää
kullallakirjailtuja vöitä! Kymmenen souta, senkin keimailijat! --
Oh! tuota vanhaa koirankuonolaista! Kuuro ja tyhmä päästään! Oh!
sinä Florian hölmö! Oh! sinä variksenpelätin! Katsopas sitä tuolla
pöytänsä ääressä! Se syö, pureksii, ahmii jutun toisensa jälkeen.
Sakkoja, löytöpalkkioita, maksuja, oikeudenkäyntikuluja, palkkoja,
vahingonkorvausmaksuja, arestia, vankilaa, vettä-leipää, se on kaikki
hänestä joulutorttua ja juhannuskakkua! Katsopas sitä sikaa! --
Kas vain! hyvä! taas rakastettava naikkonen! Thibaud la Thibaude,
ei enempää eikä vähempää! -- Siksi, että hän on lähtenyt Rue
Glatignyltä! -- Kuka on tuo poika? Gieffroy Mahonne, santarmi, jousi
kädessä. Hän on kironnut Jumalan nimeen. Sakkoa vain, la Thibaude!
Sakkoa vain, Gieffroy! Sakkoa kummallekin! Se vanha kuuro! hän on
varmasti sekoittanut nämä kaksi juttua! Lyönpä kymmenen yhtä vastaan,
että hän sakottaa tyttöä kirouksesta ja santarmia rakkaudesta! --
Katsopas, Robin Poussepain! Mitäs ne tuovat sisälle? Onpa siinä
poliiseja! Jupiterin kautta! siinähän on koko koiralauma! Se on kai
paras metsästyssaalis. Metsäkarju. -- Niin onkin, Robin, niin onkin!
-- Ja aika komea onkin! -- Herkules vieköön! sehän on meidän eilinen
ruhtinaamme, meidän narripaavimme, meidän kellonsoittajamme, meidän
yksisilmäisemme, meidän kyttyräselkäisemme, meidän irvistäjämme! Se
on Quasimodo!...
Se oli todellakin hän.
Se oli Quasimodo sidottuna, köytettynä, kytkettynä, kahlehdittuna
ja tarkasti vartioituna. Häntä ympäröivien poliisimiesten joukossa
oli myös yövartion päällikkö omassa persoonassaan, Ranskan
koruommeltu vaakuna rinnassa ja Pariisin vaakuna selässä. Ellei
ota lukuun Quasimodon muodottomuutta, ei hänessä muuten havainnut
mitään sellaista pelottavaa, mitä olisi pitänyt pertuskoilla ja
tuliluikuilla hillitä. Hän oli synkkä, äänetön ja tyyni. Vain silloin
tällöin hän katsahti silmällään vihaisesti köysiä, jotka puristivat
häntä.
Samalla silmäili hän saliin ympärilleen, mutta niin sammuneella ja
raukealla katseella, että naiset uskalsivat nauraa ja osoittaa häntä
sormellaan.
Tällä välin silmäili mestari Florian tarkkaavasti Quasimodoa koskevaa
syytöskirjelmää, jonka kirjuri ojensi hänelle, ja näytti sen tehtyään
hetken kokoavan ajatuksiaan. Tämän varotoimenpiteen vuoksi, jota
hän ei koskaan laiminlyönyt, hän tiesi ennalta syytetyn nimen,
arvon ja rikoksen, mietti vastauksensa ajateltuihin vastauksiin,
ja näin onnistui hänen kuurouttaan pahemmin paljastamatta luovia
kuulustelut kaikkien salakarien lomitse. Syytöskirjelmä merkitsi
hänelle sokean koiraa. Jos joskus sattuikin, että hänen puutteensa
paljastui jonkin hajanaisen lausunnon tai käsittämättömän kysymyksen
johdosta, luulivat tätä toiset syvämielisyydeksi, toiset tyhmyydeksi.
Kummassakaan tapauksessa ei tuomioistuimen kunnia kärsinyt
minkäänlaista kolausta; sillä parempi on, että tuomaria pidetään
tyhmänä tai syvällisenä kuin kuurona. Hän teki näin ollen kaiken
voitavansa peittääkseen kuuroutensa kaikilta ja onnistui tavallisesti
niin hyvin, että hän alkoi lopulta itse luulla, että hänellä oli
mainio kuulo. Se käy muuten helpommin päinsä kuin luuleekaan. Kaikki
kyttyräselkäiset käyvät pää pystyssä, kaikki änkyttäjät pitävät
mielellään puheita, kaikki kuurot puhuvat hiljaa. Mestari Florian
luuli korkeintaan olevansa hieman huonokuuloinen. Se oli ainoa
myönnytys, minkä hän teki tässä asiassa yleiselle mielipiteelle
rehellisyyden ja avomielisyyden hetkinään.
Punnittuaan täten perinpohjin Quasimodon jutun, taivutti hän
päänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä, näyttääkseen sitä
majesteetillisemmalta ja puolueettomammalta, joten hän sillä hetkellä
oli sekä kuuro että sokea; kaksi ehtoa, joita vailla tuomari ei ole
täydellinen. Tässä mahtavassa asennossa hän aloitti kuulustelun.
-- Nimenne?
Tässä oli nyt esillä tapaus, jota ei ollut "laissa huomioonotettu":
kuuro kuulustelemassa kuuroa.
Quasimodo, jolla ei ollut aavistustakaan tuomarin kysymyksestä,
katseli häntä edelleen, eikä vastannut. Kuuro tuomari, jolla
puolestaan ei ollut aavistusta kuulusteltavan kuuroudesta, luuli
että tämä vastasi niinkuin syytetyt tavallisesti tekevät, ja jatkoi
koneellisen ja tylsän varmasti.
-- Hyvä. Ikänne?
Quasimodo ei tietenkään vastannut tähänkään kysymykseen. Tuomari
luuli hänen vastanneen ja jatkoi.
-- Entä ammattinne?
Yhä sama äänettömyys. Kuuntelijat alkoivat nyt kuiskailla ja katsoa
toisiinsa.
-- Riittää, jatkoi tutkintotuomari järkähtämättömän tyynesti, koska
hän luuli syytetyn vastanneen hänen kolmanteen kysymykseensä. --
Teitä syytetään täällä: _primo_, yörauhan häiritsemisestä; _secundo_:
väkivallanteosta muuatta naishupakkoa kohtaan, _in praejudicium
meretricis_ [arvatenkin porttoa]; _tertio_: väkivallasta ja
tottelemattomuudesta meidän herramme kuninkaan jousimiehiä kohtaan.
Onko teillä jotakin huomautettavaa näiden syytösten johdosta? --
Kirjuri, oletteko merkinnyt kirjaan, mitä syytetty on tähän saakka
sanonut?
Tämä onneton kysymys sai koko salin kirjureista kuuntelijoihin
saakka purskahtamaan niin raikuvaan, niin hillittömään, niin rajuun
ja yleiseen nauruun, että kumpikin kuuro sen ehdottomasti huomasi.
Quasimodo kääntyi ja kohautti halveksivasti kyttyräänsä, samalla
kun mestari Florian, joka hämmästyi niinkuin hänkin ja luuli, että
kuulijain naurun oli herättänyt jokin syytetyn pilkallinen vastaus,
jonka hän vain näki olkapäidenkohauksena, huudahti kiukkuisena:
-- Tuo vastaus saattaisi viedä hirteen, senkin lurjus! Tiedätkö,
kenelle puhut?
Nämä sanat eivät olleet omiaan vaimentamaan yleistä hilpeyttä. Ne
tuntuivat niin eriskummaisilta ja hupsuilta, että nauru tarttui
jopa Parloir-aux-Bourgeois'n vahtimestareihinkin, eräänlaisiin
keihäillä varustettuihin palvelijoihin, joiden virkapukuun kuului
tyhmyyskin. Quasimodo yksin pysyi järkähtämättömän vakavana siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei hän tajunnut rahtuakaan siitä,
mitä hänen ympärillään tapahtui. Tuomari, joka yhä kiihtyi,
katsoi olevansa velvollinen jatkamaan samaan tapaan, toivoen
siten saattavansa syytetyn pelon valtaan, mikä sitten vaikuttaisi
kuulijoihinkin ja saisi heidät taas osoittamaan oikeudelle sille
kuuluvaa kunnioitusta.
-- Vai niin, senkin roisto ja veijari, vai suvaitset sinä loukata
Châtelet'n tutkintotuomaria, Pariisin poliisituomaria, jonka
tehtävänä on tutkia rikoksia, rauhan ja järjestyksen häiritsemisiä
ja muita konnantöitä, valvoa kaikkia ammatteja ja elinkeinoja ja
ehkäistä etuileminen, huolehtia kaduista ja toreista, pitää silmällä
siipikarjan ja metsänriistan myyjiä, mittauttaa puut ja muut
polttoaineet, puhdistaa kaupunki liasta ja ilma ruton saastutuksesta,
sanalla sanoen, alituiseen valvoa yleisön parasta ja ilman korvausta
tai palkan toivoakaan! Tiedätkö, että olen Florian Barbedienne,
herra kaupunginvoudin lähin mies ja sitä paitsi komissaari,
kuulustelu-, tarkastus- ja tutkintotuomari ja minulla on samat
järjestyksenvalvojan- ja esimiehenoikeudet!
Mikään ei saa toiselle kuurolle puhuvaa kuuroa lopettamaan
lörpötystään. Herra yksin tietää, milloin ja missä mestari Florian
olisi laskeutunut jälleen maan pinnalle, kohottuaan täten korkeamman
kaunopuheisuuden piiriin, jollei salin perällä oleva matala ovi olisi
äkkiä avautunut ja herra kaupunginvouti itse astunut siitä sisälle.
Hänen tulonsa ei kuitenkaan saanut mestari Floriania vaikenemaan.
Hän vain teki puolikäännöksen kantapäillään, ja suunnaten
kaupunginvoutiin tuon kaunopuheisen puuskan, joka äsken oli jylissyt
Quasimodon pään yllä, hän jatkoi:
-- Kunnioitettava herra, minä tuomitsen sen rangaistuksen,
jonka suvaitsette määrätä tälle miehelle oikeuden karkeasta ja
hämmästyttävästä loukkaamisesta.
Hän istuutui aivan hengästyneenä ja kuivasi suuria hikipisaroita,
joita helmeili hänen otsaltaan kostuttaen kyyneleiden tavoin
hänen edessään levällään olevia asiakirjapinkkoja. Herra Robert
d'Estouteville rypisti kulmakarvansa ja kääntyi Quasimodon puoleen
niin käskevin ja merkitsevin elein, että kuuro älysi jotain olevan
tekeillä.
Kaupunginvouti lausui ankaralla äänellä:
-- Mitä sinä, lurjus olet tehnyt, että olet joutunut tänne?
Kellonsoittajaraukka, joka luuli kaupunginvoudin kysyvän hänen
nimeään, katkaisi tavallisen vaiteliaisuutensa ja vastasi käheällä ja
särähtelevällä äänellä:
-- Quasimodo.
Vastaus sopi niin huonosti kysymykseen, että kuulijat purskahtivat
uudelleen nauruun, ja herra Robert huudahti kiukusta punaisena:
-- Aijotko tehdä pilkkaa minustakin, senkin roisto?
-- Notre-Damen kellonsoittaja, vastasi Quasimodo, luullen tuomarin
tahtovan tietää mikä hän oli.
-- Kellonsoittaja! kertasi kaupunginvouti, joka oli herännyt liian
huonolla tuulella, sietääkseen raivostumatta sellaisia vastauksia.
-- Kellonsoittaja! Minä annan raippojen soittaa selkääsi kaikissa
Pariisin kadunristeyksissä. Kuuletko, lurjus?
-- Jos tahdotte tietää ikäni, sanoi Quasimodo, niin luulen, että
Martinpäivänä täytän kaksikymmentä vuotta.
Se oli jo liikaa. Kaupunginvouti ei voinut enää hillitä itseään.
-- Vai teet sinä, kurja, pilkkaa kaupunginvoudin virasta! Herrat
piiskurit, viekää tämä lurjus Grèven kaakinpuuhun ja ruoskikaa häntä
siellä kokonainen tunti perusteellisesti. Siinä hänen palkkansa,
Herra paratkoon! Ja lisäksi tahdon tuomion julistettavaksi neljän
valantehneen torvensoittajan läsnäollessa Pariisin varakreivikunnan
seitsemässä linnoituspiirissä.
Kirjuri ryhtyi heti laatimaan tuomiota.
-- Jumal'auta! Siinäpä oli mainio tuomio! huusi nurkastaan tuo pieni
ylioppilas Jehan Frollo du Moulin.
Kaupunginvouti kääntyi ja kiinnitti Quasimodoon säkenöivän katseensa.
-- Luulenpa, että se roisto sanoi _jumal'auta!_ Kirjuri, lisätkää
kaksitoista denieriä sakkoa kirouksesta, ja puolet siitä tulee
Saint-Eustachen kirkkorahastoon. Minä kunnioitan erityisesti
Saint-Eustachea.
Hetken päästä oli tuomio valmis. Sisällys oli lyhyt ja
yksinkertainen. Pariisin kaupunginvoudin- ja varakreivikunnan
oikeudenkäyttöä eivät presidentti Thibaut Baillet ja kuninkaallinen
asianajaja Roger Barmne vielä olleet uudistaneet. Sitä ei vielä
rasittanut tuo viisastelujen ja mutkikkaitten menetelmäin viidakko,
jonka nuo kaksi lainoppinutta siihen istuttivat kuudennentoista
vuosisadan alussa. Kaikki oli selvää, suoraa ja yksinkertaista.
Käytiin suoraan päämäärään, ja heti nähtiin jokaisen polun päässä,
joita pensaikot ja poikkitiet eivät hämmentäneet, teili, hirsipuu tai
kaakinpuu. Tiedettiin ainakin minne mentiin.
Kirjuri ojensi kaupunginvoudille tuomion, jonka alle tämä painoi
sinettinsä ja lähti sen jälkeen salista tehdäkseen kierroksen
oikeussalien läpi sellaisessa mielentilassa, joka sinä päivänä
varmasti täytti kaikki Pariisin vankilat. Jehan Frollo ja Robin
Poussepain nauroivat partaansa. Quasimodo seurasi kaikkea
välinpitämättömän ja hämmästyneen näköisenä.
Tällä välin oli kirjuri, mestari Florianin vuorostaan lukiessa
tuomiota kirjoittaakseen nimensä sen alle, tuntenut sääliä
vankiraukkaa kohtaan ja toivoen lievennystä tuomioon lähentynyt
tutkintotuomarin korvaa niin lähelle kuin saattoi ja Quasimodoa
osoittaen sanonut hänelle:
-- Mies on kuuro.
Hän toivoi tämän yhteisen onnettomuuden herättävän mestari
Florianissa myötätuntoa tuomittua kohtaan. Mutta ensiksikään ei
mestari Florianista ollut mieluisaa havaita -- kuten jo olemme
nähneet -- että joku sai selville hänen kuuroutensa, ja toiseksi oli
hän niin kuuro, ettei kuullut sanaakaan siitä, mitä kirjuri hänelle
sanoi. Hän tahtoi kuitenkin, että näyttäisi siltä kuin hän olisi
kuullut, ja vastasi:
-- No, se muuttaa asian! En tiennyt sitä lainkaan. Tunti lisää
kaakinpuuta siinä tapauksessa.
Ja hän allekirjoitti siten muutetun tuomion.
-- Se oli oikein, sanoi Robin Poussepain, jolla oli kaunaa Quasimodoa
kohtaan. Se opettaa häntä olemaan kolhimatta ihmisiä!