Lukijattaremme suonevat anteeksi, että tässä hetkeksi pysähdymme
tutkimaan, mikä ajatus saattoi piillä noissa arkkidiakonin
arvoituksellisissa sanoissa: _Tämä surmaa tuon. Kirja surmaa
rakennuksen_.
Omasta puolestamme uskomme, että ajatus oli kaksinainen. Ensiksikin
pappisajatus. Siinä oli papin pelkoa uutta voimaa, kirjapainotaitoa
kohtaan. Siinä oli kirkonmiehen hämmästystä Gutenbergin loistavan
kirjapainon edessä. Saarnatuoli ja käsikirjoitus, puhuttu sana ja
kirjoitettu sana siinä pelkäsi painettua sanaa; jotain sen tapaista
kuin varpusen hämmennys, joka näkee enkeli Légion levittävän kuusi
miljoonaa siipeään. Se oli profeetan huudahdus, joka jo kuulee
vapautuneen ihmiskunnan kohisevan ja liikehtivän, -- joka näkee älyn
tulevaisuudessa hävittävän luulon, ajattelun murtavan uskon, maailman
järkyttävän Roomaa. Filosofin ennustus, joka näkee inhimillisen
ajatuksen kirjapainon siivillä haihtuvan teokratian säiliöstä.
Sotilaan kauhistusta, joka tutkii muurinsärkijän pronssipäätä ja
sanoo: Torni murtuu. Se merkitsi, että toinen valta seuraisi toista.
Se lausui toisin sanoen: Kirjapaino surmaa kirkon.
Mutta tämän ajatuksen alla, joka epäilemättä oli ensimmäinen ja
yksinkertaisin, oli meidän mielestämme toinen ja uudempi, joka johtui
edellisestä. Sitä oli vaikeampi huomata ja helpompi vastustaa, se
oli aivan yhtä filosofinen eikä enää yksinomaan papin, vaan myös
tiedemiehen ja taiteilijan käsitys. Siinä ilmeni aavistus, että
ihmisajatus muuttaessaan muotoa myös muuttaisi ilmaisutapaa, että
kunkin sukupolven johtavaa ajatusta ei enää kirjoitettaisi samalla
aineella ja samalla tavalla, että luja ja kestävä kivikirja jättäisi
sijan vielä lujemmalle ja kestävämmälle painetulle kirjalle. Tässä
mielessä oli arkkidiakonin hämärällä lauseella uusi merkitys. Se
tahtoi sanoa, että toinen taito syrjäyttäisi toisen. Se merkitsisi:
Kirjapainotaito surmaa rakennustaiteen.
Itse asiassa onkin aikain alusta kristillisen ajanlaskun
viidenteentoista vuosisataan saakka rakennustaide ihmiskunnan
suuri kirja, ihmisen tärkein voiman tai älyn ilmaus hänen eri
kehitysasteillaan.
Kun vanhimpien ihmisrotujen muistia rasitti liiallinen kuormitus,
kun inhimillisten muistojen määrä kävi niin raskaaksi ja sekavaksi,
että paljas lentävä sana oli vaarassa eksyä siihen, kirjoitettiin
ne maaperään samalla kertaa havainnollisimmalla, kestävimmällä ja
luonnollisimmalla tavalla. Jokaiselle perinteelle pystytettiin
muistomerkki.
Ensimmäiset muistomerkit olivat yksinkertaisia kivilohkareita, _jotka
eivät olleet rautaa tunteneet_, sanoo Mooses. Rakennustaide alkoi
niinkuin kaikki kirjoitustaito. Se oli aluksi aakkosia. Pystytettiin
kivi, ja se oli kirjain, ja jokainen kirjain oli hieroglyfi, ja
jokaisessa hieroglyfissä oli ryhmä ajatuksia, aivan kuin kapiteeleja
pylväiden päissä. Niin menettelivät kaikki rodut, kaikkialla, samaan
aikaan, koko maapallolla. Kelttien pystyttämiä kiviä tapaa Siperiassa
samoin kuin Amerikan aroilla.
Myöhemmin muodostettiin sanoja. Asetettiin kiviä päällekkäin,
yhdistettiin näitä graniittitavuja, ja sana aloittelihe muutamilla
yhdistelmillä. Kelttien dolmen ja cromlech, etruskien tumulus ja
heprealaisten galgal ovat sanoja. Jotkut niistä, erikoisesti tumulus,
ovat henkilönnimiä. Toisinaan tapahtui, että kun oli viljalti kiviä
ja laaja tasanko, kirjoitettiin kokonainen ajatus. Kamakin suunnaton
röykkiö on jo kokonainen lauselma.
Viimein kirjoitettiin kirjoja. Tarut olivat synnyttäneet symboleja,
joiden alle ne hävisivät kuin puunrunko lehvien alle. Kaikki
nuo symbolit, joihin ihmiskunta uskoi, kasvoivat, lisääntyivät,
sekoittuivat, kehittyivät yhä enemmän; ensimmäiset muistomerkit
eivät enää riittäneet niitä sisällyttämään itseensä; ne paisuivat
joka puolelta niiden yli. Nämä muistomerkit kykenivät töin tuskin
ilmaisemaan vanhinta perinnettä, joka itsekin oli yksinkertainen,
alaston, maassa lepäävä. Symbolin täytyi saada laajentua
rakennukseksi. Rakennustaide kehittyi nyt inhimillisen ajatuksen
keralla; siitä tuli jättiläinen, jolla oli tuhansia päitä ja
käsivarsia ja joka ilmaisi kestävässä, havaittavassa, ruumiillisessa
muodossa koko tuon häilyvän symboliikan. Samalla kun Dedalus,
joka on voima, mittasi, samalla kun Orfeus, joka on äly, lauloi,
alkoivat pylväs, joka on kirjain, arkadi, joka on tavu, pyramidi,
joka on sana, samalla sekä mittausopillisen että runollisen lain
liikkeelle panemina ryhmittyä, yhdistyä, sulautua, laskeutua,
nousta, asettua rinnan maassa, kerrostua kohden taivasta, kunnes ne
aikakauden johtavan ajatuksen sanelun mukaan olivat kirjoittaneet
nuo ihmeelliset kirjat, jotka myös olivat ihmeellisiä rakennuksia:
Eklingan pagodin, Egyptin Ramseionin, Salomonin temppelin.
Ajatus-äiti, sana, ei ollut ainoastaan kaikkien näiden rakennusten
perustana, vaan se ilmeni myös niiden muodossa. Niinpä ei esimerkiksi
Salomonin temppeli ollut ainoastaan pyhän kirjan kuori, se oli pyhä
kirja itse. Sen jokaisessa samakeskisessä ympärysmuurissa saattoivat
papit lukea sanan käännettynä ja juhlistettuna silmälle, ja he
seurasivat siten sen muutoksia pyhäköstä pyhäkköön, kunnes viimein
löysivät sen viimeisessä tabernaakkelissaan konkreettisimmassa
muodossa, joka vielä oli rakennustaidetta: arkissa. Siten oli sana
suljettu rakennukseen, mutta sen kuva oli muovailtu kuoreen niinkuin
ihmiskasvot muumioarkkuun.
Eikä yksin rakennus vaan myös niiden valitsema paikka ilmaisi
ajatuksen, jota ne edustivat. Sitä mukaa, oliko ajatus, jota
niiden tuli ilmaista, valoisa vai synkkä, koristi Kreikka vuorensa
silmälle sopusointuisilla temppeleillä, kaivoi Intia vuorensa
ontoiksi, laatiakseen noita maanalaisia, muodottomia pagodeja, joita
kannattavat lukemattomat rivit graniittielefantteja.
Siten on ihmismaailman ensimmäisen kuudentuhannen vuoden aikana,
Hindustanin vanhimmista pagodeista Kölnin tuomiokirkkoon saakka,
rakennustaide ollut ihmiskunnan varsinainen kirjoitus. Ja tämä
on niin totista totta, ettei ainoastaan kullakin uskonnollisella
symbolilla, vaan myös jokaisella inhimillisellä ajatuksellakin on
sivunsa, muistomerkkinsä tässä mittaamattomassa kirjassa.
Kaikki sivistys alkaa teokratialla ja päättyy demokratiaan. Tämä
vapauden laki, joka seuraa yhteyttä, on rakennustaiteen kirjaan
kirjoitettuna. Meidän ei kuitenkaan pidä luulla, -- sitä haluamme
erityisesti painottaa --, että rakennustaide kykenee pystyttämään
ainoastaan temppeleitä, ilmaisemaan taruja ja pappissymboliikkaa
sekä kivilehdilleen kirjoittamaan lain salaperäiset taulut. Jos niin
olisi, niin silloin se ei voisi ilmaista ihmishengen uutta tilaa, sen
toiselta puolelta täydet lehdet jäisivät takasivuiltaan tyhjiksi, sen
teos olisi puolinainen, sen kirja vaillinainen, kun jokaisen kansan
elämässä tulee hetki, jolloin pyhä symboliikka kuluu pois ja häviää
vapaan ajatuksen vallan alle, kun ihminen vapautuu papista, kun
filosofisten järjestelmäin rehevä kasvu kuihduttaa uskonnon kasvot.
Mutta niin ei ole asianlaita.
Ottakaamme esimerkiksi keskiaika, jonka me näemme selvemmin, koska
se on meitä lähempänä. Sen ensimmäisen ajanjakson aikana, jolloin
teokratia järjestää Eurooppaa, jolloin Vatikaani kerää ja järjestää
ympärilleen aineksia Roomaksi, joka rakennettiin siitä Roomasta,
joka on Kapitoliumin raunioissa, jolloin kristinusko kiertää
vanhan sivistyksen raunioilla ja keräilee kaikki yhteiskunnan
kerrokset ja rakentaa raunioista uuden, pappisvaltaisen maailman,
jonka päätekivenä on papillisuus, kuullaan tästä kaaoksesta aluksi
salaisesti, sitten nähdään vähitellen kristinuskon elävöittävän
hengen vaikutuksesta ja barbaarien kätten avulla syntyvän kuolleesta
kreikkalaisesta ja roomalaisesta rakennustaiteesta tuon salaperäisen
romaanisen rakennustaiteen, joka on Egyptin ja Intian teokraattisen
rakennustaiteen sisar, puhtaan katolisuuden muuttumaton vertauskuva,
paavillisen yhteyden horjumaton hieroglyfi. Koko sen kauden ajatus
on itse asiassa tähän synkkään romaaniseen tyyliin kirjoitettuna.
Siinä tuntee kaikkialla vallan, yhteyden, läpäisemättömyyden,
ehdottomuuden, Gregorius VII:n; kaikkialla papin, ei missään ihmistä;
kaikkialla yhteiskuntaluokan, ei missään kansaa.
Mutta sitten tulee ristiretkien aika. Ne ovat suuria kansanliikkeitä,
ja jokainen suuri kansanliike, olkoon sen syy ja tarkoitus mikä
tahansa, on aina viime kädessä ihmishengen vapautusta. Uutuudet
raivaavat itselleen tien. Nyt alkaa jacquerioiden, praguerioiden ja
liigojen ajanjakso. Auktoriteettia uhataan, yhteyttä järkytetään.
Feodalismi tahtoo jakaa saaliin teokratian kanssa, odotellen
kansaa, joka myöhemmin nousee vastustamattomana ja, kuten aina,
näyttelee leijonan osaa, _Quia nominor leo_ [Sillä nimeni on
leijona]. Aatelisvalta kohoaa siis siten pappisvallan, porvarisvalta
aatelisvallan alta. Euroopan ulkomuoto on muuttunut. No niin,
rakennustaiteen muoto on myös muuttunut. Se on niinkuin sivistyskin
kääntänyt lehteä, ja aikojen uusi henki löytää sen valmiina
kirjoittamaan sanelunsa mukaan. Se on palannut ristiretkiltä
suippokaaren samoin kuin kansat vapauden kera. Rooman pala palalta
muretessa kuolee romaaninen rakennustaide. Hieroglyfi hylkää
tuomiokirkon ja ryhtyy vaakunakilpien kuvilla koristamaan linnoja
ja luomaan feodalismiin loistoa. Tuomiokirkko itse, tuo ennen
niin dogmaattinen rakennus, joutuu nyt kaupungin porvariston,
kunnan, vapauden haltuun, papilta taiteilijan käsiin. Taiteilija
rakentaa sen makunsa mukaan. Hyvästi, mysteeri, taru, laki. Nyt
hallitsee mielikuvitus ja oikku. Kunhan pappi saa basilikansa ja
alttarinsa, hän antaa toisten pitää huolen lopusta. Neljä seinää ovat
taiteilijan. Rakennustaiteellinen kirja ei enää kuulu papistolle,
uskonnolle, Roomalle; se on mielikuvituksen, runouden, kansan oma.
Siitä ne nopeat ja lukemattomat muutokset, jotka hämmästyttävät tässä
rakennustaiteessa, joka kesti vain kolmesataa vuotta, kun jäykän
liikkumaton romaaninen rakennustyyli kesti kuusi tai seitsemän.
Taide edistyy jättiläisaskelin. Kansan keskuudesta noussut nero ja
alkuperäisyys on ottanut käsiinsä johdon, joka ennen oli piispoilla.
Jokainen polvi kirjoittaa ohimennen rivinsä kirjaan. Se raapii
vanhat romaaniset hieroglyfit tuomiokirkkojen julkisivuista;
enintään näkee siellä täällä dogmin pistävän esiin uuden symbolin
alta. Kansanomainen päällys antaa tuskin aavistaakaan uskonnollista
luurankoa sen alta. On mahdotonta kuvitella kaikkia niitä vapauksia,
joita arkkitehdit nyt ottavat, vieläpä kirkkoa vastaankin. On
pylväänpäitä sellaisia kuin Palais de Justicen lämpiössä, joissa
munkit ja nunnat lepäävät häpeällisesti toisiinsa kietoutuneina.
Pääportaaleita sellaisia kuin Bourges'in tuomiokirkossa, jossa Noakin
seikkailu on täydellisenä kuvattu kiveen. Pesuasioita sellaisia
kuin Bochervillen luostarikirkossa, jossa juopunut, aasinkorvilla
varustettu munkki nauraa malja kädessä vasten seurakunnan kasvoja.
Tähän aikaan on kiveen kirjoitetulla sanalla etuoikeuksia, joita
täysin voi verrata nykypäivien sanomalehtien vapauksiin.
Tämä vapaus menee sangen pitkälle. Joskus ilmaisee portaali,
otsikko, koko kirkkokin symbolisen ajatuksen, joka on aivan vieras
jumalanpalvelukselle, vieläpä suorastaan vihollismielinenkin kirkkoa
kohtaan. Kolmannellatoista vuosisadalla on Guillaume de Paris,
viidennellätoista Nicolas Flamel kirjoittanut sellaisia sivuja.
Saint-Jacques-de-la-Boucherie oli kokonaan vastustuskirkko.
Ainoastaan siten oli ajatus siihen aikaan vapaa, ja se
kirjoitettiinkin kokonaan vain noihin kirjoihin, joita nimitetään
rakennuksiksi. Ellei se olisi pukeutunut rakennuksen muotoon,
vaan ollut niin varomaton, että olisi uskoutunut käsikirjoituksen
muotoon, olisi pyöveli sen julkisesti polttanut. Kirkon portaalin
ajatuksen olisi ollut pakko todistaa vapaan ajatuksen teloitus.
Kun sillä ei näin ollen ollut muuta ilmaisumahdollisuutta kuin
rakennustaide, käytti se sitä hyväkseen kaikkialla. Siitä se
ääretön määrä tuomiokirkkoja, jotka peittävät Euroopan, luku niin
suunnaton, että on vaikea uskoa sitä, vaikkakin on vakuuttautunut
sen todenperäisyydestä. Kaikki yhteiskunnan aineelliset ja henkiset
voimat suuntautuivat samaan päämäärään: rakennustaiteeseen. Rakentaen
muka kirkkoja Jumalalle kehittyi taide suurenmoiseen kukoistukseen.
Siihen aikaan tuli jokaisesta, joka oli syntynyt runoilijaksi,
arkkitehti. Se nerous, joka oli hajallaan joukkojen keskuudessa
ja tunsi feodalismin painavan ja likistävän itseään kuin
pronssikilpisen katon, tapasi ainoan johdattimen rakennustaiteessa,
ja sen iliaadit saivat tuomiokirkon muodon. Kaikki muut taiteet
asettuivat kuuliaisina arkkitehtien käytettäväksi. He olivat
noiden suurten teosten rakentajia. Arkkitehti, runoilija, mestari
sisällytti itseensä kuvanveiston, joka koristi hänen julkisivunsa,
maalaustaiteen, joka väritti hänen ikkunansa, soitannon, joka
sai hänen kellonsa kaikumaan ja hänen urkunsa soimaan. Itse
runousraukankin varsinaisessa mielessä, joka itsepintaisesti asusti
käsikirjoituksissa, täytyi jotakin merkitäkseen astua joukkoon
kirkkolaulun muodossa, mikä oikeastaan oli sama osa, jota Aiskyloksen
tragediat olivat esittäneet Kreikan uskonnollisissa juhlissa ja
Genesis Salomonin temppelissä.
Siten on rakennustaide Gutenbergiin saakka merkittävin yleisin
kirjoitus. Tähän graniittikirjaan, joka aloitettiin itämailla ja jota
jatkettiin kreikkalaisena ja roomalaisena muinaisaikana, on keskiaika
kirjoittanut viimeisen lehden. Tuo ilmiö, että luokkarakennustaidetta
seuraa kansanrakennustaide, jonka juuri olemme huomanneet
keskiajalla, toistuu muuten kaikkien samanluontoisten ihmishengen
liikkeiden keralla historian muiden suurten ajanjaksojen aikana.
Niinpä esimerkiksi, kosketellaksemme tässä ainoastaan muutamalla
sanalla lakia, jonka laveampi esittäminen vaatisi kokonaisia teoksia,
seurasi kaukana idässä vanhimpain aikain kehdossa, intialaista
rakennustaidetta foinikialainen, arabialaisen rakennustaiteen rikas
äiti; klassillisella muinaisajalla egyptiläistä rakennustaidetta,
josta etruskilainen tyyli ja kyklooppi-muistomerkit olivat vain
toisintoja, kreikkalainen, jonka piirissä roomalainen tyyli on vain
kartaagolaisen kupolin liiaksi kuormitettua jatkoa; ja uudempana
aikana romaanista rakennustaidetta goottilainen. Ja jos yhdistää
nämä kolme sarjaa, löytää kolmessa vanhemmassa sisaruksessa,
intialaisessa, egyptiläisessä ja romaanisessa rakennustaiteessa,
saman symbolin: se on, teokratian, luokan, yhteyden, dogmin, tarun,
Jumalan; ja kolmessa nuoremmassa sisaruksessa, foinikialaisessa,
kreikkalaisessa ja goottilaisessa rakennustyylissä, olkoonpa niiden
luonteesta kasvava muoto miten erilainen tahansa, myös saman
ilmaisun, se on, vapauden, kansan, ihmisen.
Intialaisessa, egyptiläisessä ja romaanisessa rakennustaiteessa
tuntee aina papin, ei muuta kuin papin, nimitettäköön häntä
sitten brahmaaniksi, magiksi tai paaviksi. Niin ei ole kansan
rakennustaiteen laita. Sen tuotteet ovat rikkaampia, eivätkä
niin pyhiä. Foinikialaisessa tuntee kauppiaan, kreikkalaisessa
tasavaltalaisen, goottilaisessa porvarin.
Kaikkien teokraattisten rakennustaiteitten yleiset pääpiirteet ovat
muuttumattomuus, kehityksen kammo, sitkeä pysyminen perinnäisissä
viivoissa, alkuperäisten tyyppien pyhittäminen, kaikkien ihmisen
ja luonnon muotojen pysyvä alistuminen symbolin käsittämättömiin
oikkuihin. Ne ovat hämäriä kirjoja, joita vain vihityt saattavat
selittää. Muuten on jokaisella muodolla, vieläpä jokaisella
muodottomuudellakin merkityksensä, joka tekee sen loukkaamattomaksi.
Älkää vaatiko intialaisia, egyptiläisiä ja romaanisia arkkitehteja
muuttamaan piirustuksiaan tai parantamaan kuvanveistoaan.
Täydellisyys on heistä jumalattomuutta. Näissä rakennustaiteissa
näyttää dogmin jäykkyys levinneen kiven ylle uutena kivettymisenä.
Kaikkien kansanrakennustaiteitten yleiset pääpiirteet ovat
sitävastoin moninaisuus, kehitys, omaperäisyys, runsaus, alituinen
liike. Ne ovat jo tarpeeksi vapautuneet uskonnosta ajatellakseen
teostensa kauneutta, hoitaakseen sitä ja korjatakseen lakkaamatta
sen veistokuva- tai lehtikuviokoristusta. Ne kuuluvat vuosisataansa.
Niissä on inhimillistä, jota ne lakkaamatta sekoittavat jumalalliseen
symboliin, jonka alaisina ne vielä näyttäytyvät. Siksi nämä
rakennukset ovat kaikkien sielujen, kaikkien älyjen, kaikkien
mielikuvituksien saavutettavissa; ne ovat vielä symbolisia, mutta
helppotajuisia kuin luento. Teokraattisen rakennustaiteen ja tämän
välillä on sama ero kuin pyhän kielen ja kansankielen, hieroglyfin ja
taiteen, Salomonin ja Feidiaksen välillä.
Jos nyt tiivistämme muutamaan sanaan ytimen siitä, mitä olemme
lyhyesti kosketelleet, jättämällä pois joukon todistuksia ja
yksityiskohtaisia huomautuksia, tulemme siihen tulokseen, että
rakennustaide aina viidenteentoista vuosisataan saakka on ollut
ihmiskunnan tärkein kirjaanpanoväline, että tänä aikana ei ole
maailmassa esiintynyt ainoatakaan kehittyneempää ajatusta, joka
ei olisi muodostunut kirkoksi, että jokaisella kansanomaisella
aatteella samoin kuin jokaisella uskonnollisella lailla on ollut
muistomerkkinsä; sanalla sanoen, ettei ihmissuku ole ajatellut
ainoatakaan vaikuttavampaa ajatusta, jota se ei olisi kirjoittanut
kiveen. Ja miksi? Siksi, että jokainen ajatus, olipa se uskonnollinen
tai filosofinen, pyrkii jatkuvaan elämään; siksi, että aate,
joka on elähdyttänyt yhtä sukupolvea, pyrkii elähdyttämään
toistakin ja jättämään jälkiä itsestään. Mutta miten heikko
onkaan käsikirjoituksen kuolemattomuus! Miten kestävä, luja ja
säilyvä kirja onkaan siihen verrattuna rakennus! Kirjoitetun sanan
hävittämiseen tarvittiin vain soihtu tai turkkilainen. Rakennetun
sanan hävittämiseen vaadittiin yhteiskunnallinen vallankumous tai
maanjäristys. Barbaarit ovat vyöryneet Kolosseumin yli, vedenpaisumus
mahdollisesti pyramidien yli.
Viidennellätoista vuosisadalla kaikki muuttuu.
Ihmisajatus keksii keinon jatkaakseen olemassaoloaan, keinon, joka ei
ainoastaan ole pysyvämpi ja kestävämpi kuin rakennustaide, vaan myös
yksinkertaisempi ja helpompi. Rakennustaide syöstään valtaistuimelta.
Orfeuksen kivikirjaimia seuraa Gutenbergin lyijykirjaimet.
_Kirja surmaa rakennuksen_.
Kirjapainotaidon keksintö on historian suurin tapaus. Se on
päävallankumous. Se on ihmiskunnan ilmaisutavan täydellinen uudistus;
ihmisajatus riisuu yhden muodon pukeutuakseen toiseen; vanha
symbolinen käärme, joka on edustanut älyä Aatamin ajoista asti, luo
täydellisesti ja ratkaisevasti nahkansa.
Kirpapainotaidon muodossa on ajatus tullut katoamattomammaksi kuin
milloinkaan ennen; se on lentävä, saavuttamaton, hävittämätön. Se
sekoittuu ilmaan. Rakennustaiteen aikana se muodostui kallioksi
ja valtasi vuosisadan ja kappaleen maata. Nykyään se muodostuu
lintuparveksi, joka hajaantuu kaikkiin ilmansuuntiin ja valtaa
yhtaikaa kaikki ilman ja tilan kohdat.
Toistamme vielä: kukapa ei näkisi, että se tällä lailla on paljoa
hävittämättömämpi? Oltuaan kivikova se tulee elinvoimaiseksi. Se
astuu kestävyydestä kuolemattomuuteen. Saattaa hajoittaa maan tasalle
röykkiön, mutta miten hävittää sitä, joka on kaikkialla? Tulkoon vain
vedenpaisumus: kun vuori aikoja sitten on hävinnyt sen kuohuihin,
niin linnut lentävät yhä. Ja jos vain yksikin arkki liikkuu
laineilla, laskeutuvat ne sille, uivat sen mukana, näkevät sen kera
vetten laskeutuvan, ja uusi maailma, joka kasvaa tästä kaaoksesta,
on herätessään näkevä haudatun maailman ajatuksen leijailevan yllään
siivitettynä ja elävänä.
Ja kun havaitsee, että tämä ilmaisutapa ei ole ainoastaan kestävin,
vaan myös yksinkertaisin, mukavin, käytännöllisin, kun ajattelee,
ettei se tarvitse suuria varastoja eikä monimutkaista koneistoa, ja
kun vertaa ajatusta, jonka rakennukseksi muuttuakseen on pakko panna
liikkeelle neljä viisi muuta taidelajia ja tynnyrittäin kultaa,
kokonainen vuori kiviä, kokonainen metsä hirsiä, kokonainen kansa
rakentajia, kun vertaa sitä ajatukseen, joka muodostuu kirjaksi ja
tarvitsee vain vähän paperia, vähän mustetta ja kynän, voiko silloin
ihmetellä, että ihmishenki on hylännyt rakennustaiteen ja omaksunut
kirjapainotaidon? Katkaiskaa äkkiä virran uoma sen pohjaan kaivetulla
viemärillä, niin se jättää entisen uomansa.
Niinpä näemmekin, miten rakennustaide kirjapainotaidon keksimisestä
saakka vähitellen kuihtuu, surkastuu ja paljastuu. Miten selvästi
näkeekään, että vesi laskeutuu, että mehu katoaa, että aikojen
ja kansojen ajatus jättää sen! Kylmeneminen on viidennellätoista
vuosisadalla miltei huomaamaton, kirjapaino on vielä liian heikko ja
riistää mahtavalta rakennustaiteelta ainoastaan muotojen runsauden.
Mutta kuudenneltatoista vuosisadalta lähtien on rakennustaiteen
sairaus ilmeinen; se ei ilmaise enää oleellisesti yhteiskunnan
ajatusta; se muodostuu kurjaksi klassillisen taiteen jäljittelijäksi;
gallialaisesta, eurooppalaisesta, kotimaisesta se muuttuu
kreikkalaiseksi ja roomalaiseksi, todellisesta ja uudenaikaisesta
pseudo-antiikkiseksi. Tätä rappeutumista nimitetään renessanssiksi.
Se on komeaa rappeutumista kuitenkin, sillä vanha goottilainen
nerous, tuo Mainzin kirjapainon taakse painuva aurinko, valaisee
vielä viimeisillä säteillään koko tuota latinalaisten arkaadien ja
korinttilaisten pylvästöjen teennäistä yhdistystä.
Me luulemme laskevaa aurinkoa aamuruskoksi.
Mutta siitä lähtien, kun rakennustaide on vain taide muiden joukossa,
siitä lähtien, kun se ei enää ole koko taide, hallitseva taide,
yksinvaltias taide, ei se enää voi hallita muita taiteita, Ne
itsenäistyvät, katkaisevat arkkitehdin ikeen ja hajaantuvat kukin
taholleen. Ne voittavat kaikki tästä erosta. Eristäytyminen suurentaa
kaikki. Kivenvuolu kehittyy kuvanveistoksi, miniatyyrimaalaus
maalaustaiteeksi, kirkkolaulu musiikiksi. Voisi sanoa maailmanvallan
hajoavan Aleksanterinsa kuoleman jälkeen ja sen maakuntain kehittyvän
kuningaskunniksi.
Niin syntyvät Raffaello, Michel-Angelo, Jean Goujon, Palestrina, nuo
häikäisevän kuudennentoista vuosisadan loistavat hahmot.
Samaan aikaan kuin taiteet vapautuu kaikkialla myös ajatus. Keskiajan
kerettiläisruhtinaat olivat jo antaneet katolilaisuudelle tuntuvia
iskuja. Kuudestoista vuosisata murtaa uskonnollisen ykseyden. Ennen
kirjapainotaitoa oli uskonpuhdistus ollut ainoastaan eripuraisuutta;
kirjapainotaito tekee siitä vallankumouksen. Poistakaa kirjapaino,
niin kerettiläisyys on voimaton. Olkoon kohtalon tai kaitselmuksen
ansiota, mutta Gutenberg on Lutherin edelläkävijä.
Mutta kun keskiajan aurinko oli mennyt mailleen, kun goottilainen
nerous oli ainiaaksi sammunut taiteen taivaanrannalta, käy
rakennustaide yhä värittömämmäksi ja himmeämmäksi ja sammuu
vähitellen kokonaan. Painettu kirja, tuo rakennusta kalvava mato,
imee sen kuiviin ja nielee sen. Sen lehdet varisevat, se laihtuu
silminnähtävästi. Se on yksinkertainen, köyhä, tyhjä. Se ei enää
ilmaise mitään, ei edes menneen ajan taiteen muistoa. Yksin jääneenä,
muiden taiteiden hylkäämänä, koska ihmisajatus hylkää sen, kutsuu
se taiteilijain puutteessa käsityöläisiä avukseen. Lasiruutu karvaa
lasimaalauksen. Kivenhakkaaja seuraa kivenvuolijaa. Hyvästi kaikki
mehu, kaikki omaperäisyys, kaikki elämä, kaikki henkevyys. Kurjana
atelierikerjäläisenä se laahustaa jäljennöksestä jäljennökseen.
Michel-Angelossa, joka kuudennellatoista vuosisadalla huomasi, että
se oli kuoleman kielissä, heräsi viimeinen aate, epätoivon aate.
Tämä taiteen jättiläinen oli latonut Pantheonin Partenonille ja
luonut Rooman San Pietron. Se on suurteos, joka olisi ansainnut
jäädä ainoaksi laatuaan, rakennustaiteen viimeiseksi omaperäiseksi
teokseksi; se on taiteilijajättiläisen nimikirjoitus tuon
suunnattoman kiviluettelon lopussa, joka oli päättymässä. Mutta mitä
tekee Michel-Angelon kuoltua tämä vaivainen rakennustaide, joka eli
oman itsensä varjona? Se ryhtyy jäljittelemään ja vääristelemään
Rooman San Pietroa. Se on villitystä. Se on säälittävää. Jokaisella
vuosisadalla on Rooman San Pietronsa; seitsemännellätoista
vuosisadalla Val-de Grâce, kahdeksannellatoista Sainte-Geneviève.
Jokaisella maalla on Rooman San Pietronsa. Lontoolla on omansa,
Pietarilla omansa. Pariisilla on kaksi tai kolme. Elähtäneen,
ennen kuolemaansa jälleen lapseksi muuttuvan suurtaiteen
testamenttipahanen, viimeinen soperrus.
Jos sellaisten luonteenomaisten rakennusten sijasta, joita tässä
olemme luetelleet, tutkimme taiteen yleistä muotoa kuudenneltatoista
kahdeksannelletoista vuosisadalle, huomaamme samoja heikkenemisen ja
kuihtumisen merkkejä. Frans II:n ajoista lähtien häviää rakennuksen
taiteellinen muoto yhä enemmän ja antaa mittausopillisen muodon
pistää yhä enemmän esiin aivan kuin luitten laihtuneessa potilaassa.
Taiteen kauniit viivat väistyvät mittausopin kylmien ja ankarien
viivojen tieltä. Rakennus ei ole enää rakennus, vaan monisärmiö.
Rakennustaide koettaa epätoivoisesti peittää tätä alastomuutta. Näkee
kreikkalaisia otsikkoja piirtyneen roomalaisiin ja päinvastoin.
Aina Panthéon Partenonilla, San Pietro di Roma. Niitä on Henrik
IV:n kivikulmauksilla varustetut tiilipalatsit; Place Royale,
Place Dauphine. Niitä on Ludvig XIII:n raskaat, puristuneet,
matalat, kyttyrämäisellä kupolilla varustetut kirkot. Mazarinin
rakennustaide, Osakuntaintalon kehno italialainen pasticcio. Ludvig
XIV:n palatsit, pitkät, jäykät, jääkylmät, kuolettavan yksitoikkoiset
kurtisaanikasarmit. Ja lopuksi Ludvig XV näkinkenkäkiemuroineen ja
lierokiehkuroineen ja kaikkine käsnineen ja kasvannaisineen, jotka
rumentavat tuota vanhaa, elähtänyttä, hampaatonta ja keimailevaa
rakennustaidetta. Frans II:sta Ludvig XV:een on sairaus kasvanut
geometrisessa sarjassa. Taiteessa on enää vain luu ja nahka. Se on
henkihieverissä.
Miten on tällä välin käynyt kirjapainotaidon? Koko se elämä,
joka häviää rakennustaiteesta, muuttaa siihen. Samassa määrin
kuin rakennustaide näivettyy, kasvaa ja paisuu kirjapaino. Sen
voimamäärän, jonka ihmisajatus ennen pani rakennuksiin, panee se nyt
kirjoihin. Niinpä näemmekin kuudenneltatoista vuosisadalta lähtien
kirjapainon, joka on kasvanut kuihtuvan rakennustaiteen tasalle,
taistelevan sen kanssa ja surmaavan sen. Seitsemännellätoista
vuosisadalla on se jo kyllin yksinvaltias, kyllin voittoisa, kyllin
varma menestyksestään, tarjotakseen maailmalle suuren kirjallisen
vuosisadan juhlan. Pitkän levon jälkeen Ludvig XIV:n hovissa
tarttuu se jälleen Lutherin vanhaan miekkaan, aseistaa sillä
Voltairen ja ryhtyy hyökkäykseen tuota vanhaa Eurooppaa vastaan,
jonka rakennustaiteellisen ilmaisutavan se oli jo surmannut.
Kahdeksannentoista vuosisadan päättyessä se on hajoittanut kaiken.
Yhdeksännellätoista se alkaa rakentaa uutta.
Kysymme nyt, kumpi näistä kahdesta taidosta on viimeisen kolmen
vuosisadan aikana todellisesti edustanut inhimillistä ajatusta?
Kumpi esittää sitä? Kumpi ei ainoastaan ilmaise sen kirjallista
ja skolastista intoilua, vaan myös sen valtavaa, syvää, yleistä
liikettä? Kumman näemme joka hetki, alati ja keskeytymättä johtavan
ja hallitsevan vaeltavaa ihmiskuntaa, tuota tuhatjalkaista hirviötä?
Rakennustaiteen vai kirjapainotaidon?
Kirjapainotaidon. Älkäämme erehtykö siitä; rakennustaide on kuollut,
auttamattomasti kuollut, kirjapainon surmaama, kuollut siksi, että se
ei ole niin säilyvä, kuollut siksi, että se maksaa enemmän. Jokainen
tuomiokirkko on miljardi. On vaikeata kuvitella, millaisia rahasummia
vaatisi rakennustaiteellisen kirjan uudelleen kirjoittaminen, maan
peittäminen uudelleen tuhansilla kirkoilla, palaaminen takaisin
noihin aikoihin, jolloin rakennusmuistomerkkejä oli sellainen määrä,
että, erään silminnäkijän sanoja käyttääksemme, "olisi luullut,
että maailma oli riisunut vanhat vaatteensa pukeutuakseen pelkkien
kirkkojen valkeaan pukuun". _Erat enim ut si mundus, ipse excutiendo
semet, rejecta vestutate, candidam ecclesiarum vestem indueret.
(Glaber Radulphus.)_
Kirja valmistuu nopeasti, se on halpa ja voi kulkea kauas! Onhan
luonnollista, että inhimillinen ajatus virtaa tätä rinnettä myöten.
Tällä emme halua sanoa, ettei rakennustaide vielä siellä täällä
pystyttäisi kaunista muistomerkkiä, yksinäistä mestariteosta.
Kirjapainonkin aikana saa vielä aika ajoin nähdä pylväitä
kohoavan, vaikkapa esimerkiksi kokonaisen armeijan pystyttämiä
yhteenjuotetuista tykeistä, aivan kuin rakennustaiteen valta-aikana
oli Iliadeja, Romanceroita, Mahabharatoja ja Niebelungenlauluja,
jotka olivat koko kansan tekemiä toisiinsa liitetyistä ja yhteen
juotetuista katkelmista. Ei ole lainkaan mahdotonta, että
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla saattaisi nousta joku
nerokas arkkitehti yhtä hyvin kuin Dante kolmannellatoista. Mutta
rakennustaide ei ole enää yhteiskunnallinen taide, ryhmätaide,
hallitseva taide. Ihmiskunnan suurta runoelmaa, sen suurta
rakennusta, sen suurta teosta ei enää rakenneta, se painetaan.
Ja jos rakennustaide vielä kerran nousisikin, ei se enää ole
hallitsija. Se alistuu kirjallisuuden lakiin, joka ennen alistui
sen valtaan. Nuo kaksi taidetta ovat vaihtaneet keskenään asemaa.
Varmaa on, että rakennustaiteen valta-aikana yleensä harvinaiset
runoteokset muistuttavat rakennusmuistomerkkejä. Intiassa on
Vyasa kömpelö, omituinen, käsittämätön kuin pagodi. Egyptissä on
runoudessa niinkuin rakennuksissakin viivojen suuruutta ja rauhaa,
vanhassa Kreikassa niiden kauneutta, selkeyttä ja tasasuhtaisuutta,
kristillisessä Euroopassa katolista majesteetillisuutta, naiivia
katsantotapaa, uudistusajanjakson rikasta ja rehevää kasvullisuutta.
Raamattu muistuttaa pyramideja, Iliadi Partenonia, Homeros Feidiasta.
Dante kolmannellatoista vuosisadalla on viimeinen romaaninen kirkko;
Shakespeare kuudennellatoista on viimeinen goottilainen tuomiokirkko.
Yhdistääksemme muutamaan sanaan, mitä yllä olemme luonnollisestikin
epätäydellisesti ja typistetysti lausuneet, on ihmiskunnalla siis
kaksi kirjaa, kaksi luetteloa, kaksi testamenttia: rakennustaide
ja kirjapainotaito, kiviraamattu ja paperiraamattu. Kun tarkastaa
näitä kahta raamattua, jotka ovat vuosisatoja olleet selkoselälleen
avattuina, on epäilemättä aihetta kaivata graniittikirjoituksen
ilmeistä majesteetillisuutta, noita jättiläismäisiä pylvästöiksi,
pyloneiksi ja obeliskeiksi järjestyneitä aakkosia, noita ihmiskäden
kohottamia vuoria, jotka peittävät maailman ja muinaisuuden Keopsin
pyramidista Strassburgin tuomiokirkon torniin saakka. Meidän tulee
näiltä kivisivuilta lukea menneisyyttä, meidän tulee ihailla ja alati
selailla rakennustaiteen kirjoittamaa kirjaa, mutta meidän ei pidä
kieltää sen rakennuksen suuruutta, jonka kirjapaino on pystyttänyt.
Tämä rakennus on suunnaton. Joku tilastotieteilijä, en tiedä varmaan
kuka, on laskenut että latomalla päällekkäin kaikki nidokset, jotka
Gutenbergin ajoista lähtien ovat ilmestyneet painosta, saataisiin
maan ja kuun välimatka täytetyksi; mutta tällaisesta suuruudesta
emme tahdo puhua. Kun koettaa ajatuksissaan muodostaa kokonaiskuvaa
kaikista kirjapainon tuotteista meidän päiviimme saakka, eikö se
kokonaisuutena tunnu meistä suunnattomalta rakennukselta, jonka
pohjana on koko maailma, jota ihmiskunta lakkaamatta rakentaa ja
jonka valtavat huiput häipyvät tulevaisuuden läpinäkymättömään
usvaan? Se on älyn muurahaiskeko. Se on mehiläispesä, jonne kaikki
mielikuvitukset, nuo kultaiset mehiläiset, tuovat hunajansa.
Tuossa rakennuksessa on lukemattomia kerroksia. Siellä täällä
näkee sen pohjalta tieteen pimeitten luolien tunkeutuvan syvälle
sen uumeniin. Kaikkialle sen pinnalle on taide tuhlaavasti
kylvänyt lehtikoristeitaan, ruusustojaan ja huippujaan. Siinä on
jokaisella yksityisellä työllä, niin oikulliselta ja erilliseltä
kuin se tuntuukin, oma paikkansa ulkonemallaan. Kaikki muodostaa
yhdessä sopusointuisen kokonaisuuden. Shakespearen tuomiokirkosta
Byronin moskeijaan saakka kohoaa tuhansia pieniä kellotorneja
järjestymättömässä joukossa tässä inhimillisen ajatuksen
pääkaupungissa. Jalustaan on kirjoitettu muutamia ihmiskunnan vanhoja
kunnianimiä, joita rakennustaide ei ole merkinnyt luetteloon. Niinpä
on käytävän vasemmalle puolelle liitetty seinään Homeroksen vanha
valkomarmorinen korkokuva; oikealla kohottaa monikielinen raamattu
seitsemää päätään. Etäämpänä näkyy Romanceron lohikäärme ja muutamia
muita sekasikiömuotoja, Vedat ja Niebelungen. Tämä suunnaton rakennus
ei muuten milloinkaan valmistu. Kirjapaino, tuo jättiläiskone, joka
alati imee yhteiskunnan kaiken älyllisen mehun, valmistaa lakkaamatta
uusia aineksia teokseensa. Koko ihmiskunta on rakennustelineillä.
Jokainen pää on muurari. Mitättöminkin täyttää kolonsa tai kantaa
kivensä. Rétif de la Bretonne [viime vuosisadan alussa elänyt
romaanikirjailija] tuo korillisen täytesoraa. Joka päivä kasvaa
rakennus kerroksen. Ja paitsi kunkin kirjailijan yksityisiä ja
omia lisiä, on kokoomateoksiakin. Kahdeksastoista vuosisata antaa
_Encyclopédien_, vallankumous _Moniteurin_. Sekin on totisesti
rakennus, joka kasvaa ja kohoaa kohden korkeutta rajattomissa
kierteissä, siihenkin sisältyy kielten sekoitus, lakkaamaton aherrus,
väsymätön työ, koko ihmiskunnan yhteisponnistus, ajatuksen pakopaikka
uuden vedenpaisumuksen varalta, raakalaisten tulvan varalta. Se on
ihmissuvun uusi Baabelin torni.