Dom Clauden maine oli levinnyt laajalle, ja se aiheutti suunnilleen
samoihin aikoihin, kun hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan madame
de Beaujeutä, vierailun, joka kauan tuotti hänelle päänvaivaa.
Oli ilta. Hän oli juuri messun jälkeen sulkeutunut kammioonsa
Notre-Damen luostarissa. Lukuun ottamatta joitakin nurkkaan
asetettuja pulloja, jotka sisälsivät epäilyttävän näköistä jauhetta,
joka suuresti muistutti kullantekojauhetta, ei tuossa pienessä
huoneessa ollut mitään tavatonta tai salaperäistä. Siellä täällä
seinillä oli tosin kirjoituksia, mutta ne olivat tunnustetusti
hyvien kirjailijoiden filosofisia tai uskonnollisia ajatelmia.
Arkkidiakoni oli juuri istuutunut suuren, käsikirjoitusten peittämän
kaappipöydän ääreen, jota kolmiliekkinen vaskilamppu valaisi. Hän
nojasi kyynärpäätään Honorius d'Autunin avonaiseen teokseen _De
praedestinatione et libero arbitrio_ [ennaltamääräyksestä ja vapaasta
tahdosta] ja selaili mietteissään painettua kaksitaitteista kirjaa,
jonka hän oli tuonut mukanaan ja joka oli ainoa painotuote hänen
kammiossaan. Kesken mietteitään hän kuuli kolkutettavan ovelleen.
-- Kuka siellä? huusi oppinut nälkäisen koiran äänensävyllä, jolta
riistetään luunpalanen. Ääni ulkopuolelta vastasi:
-- Ystävänne Jacques Coictier.
Hän meni avaamaan.
Siellä oli todellakin kuninkaan lääkäri, noin viisikymmenvuotias
mies, jonka kovia kasvonpiirteitä ei parantanut vaaniva katse. Hänen
seurassaan oli joku toinen mies. Kummallakin oli yllään nilkkoihin
ulottuva, tummanharmaa, oravannahalla vuorattu takki, vyötäisillä vyö
ja päässä lakki samasta kankaasta kuin takki. Heidän kätensä olivat
hihojen, jalkansa takinliepeitten ja silmänsä lakin peitossa.
-- Herra armahtakoon, hyvät herrat! sanoi arkkidiakoni johtaen
heidät sisälle, -- enpä odottanut niin kunnioitettavia vieraita näin
myöhään. Näitä kohteliaita sanoja lausuessaan hän loi katseensa
lääkäristä hänen seuralaiseensa, jota hän tarkasti tutkivin ja
levottomin katsein.
-- Ei ole milloinkaan liian myöhäistä tulla tervehtimään niin
kuuluisaa tiedemiestä kuin dom Claude Frollo de Tirechappea, vastasi
tohtori Coictier, joka franche-comtelaisella murteellaan lausui
sanansa laahustavan viitan koko majesteettisuudella.
Nyt alkoi lääkärin ja arkkidiakonin välillä onnentoivotusten
vaihto, jolla siihen aikaan oppineet aina aloittivat keskustelun
keskenään, mikä ei estänyt heitä sydämensä pohjasta halveksimasta
toisiaan. Niinhän asianlaita on vielä tänäkin päivänä; toiselle
kohteliaisuuksia latelevan tiedemiehen suu on hunajaisella sapelia
täytetyn pikarin kaltainen.
Claude Frollon onnittelut koskivat etupäässä niitä monia ajallisia
etuja, joita tuo arvon lääkäri oli kadehdittavan uransa aikana
osannut puristaa jokaisesta kuninkaan sairaudesta; parempi ja
varmempi alkemistinen toimi kuin viisasten kiven etsintä.
-- Todellakin! herra tohtori Coictier, -- minua on suuresti
ilahduttanut sisarenpoikanne, kunnianarvoisan herra Pierre Verser
nimitys piispaksi. Eikö hän ole Amiens'in piispana?
-- On kyllä, herra arkkidiakoni, Jumalan erikoisesta suosiosta ja
armosta.
-- Tiedättekö, että te näytitte oikein komealta jouluna tiliviraston
virkamieskomppanian etunenässä, herra presidentti?
-- Ainoastaan varapresidentti, dom Claude, ei muuta!
-- Miten edistyy mahtava talonne Rue Saint-André-des-Arcs'in
varrella? Sehän on oikea Louvre. Pidän erikoisesti portin päälle
veistetystä aprikoosipuusta, jossa on tuo hauska sanaleikki: _À
l'abri-cotier_. [Muodossa: _à l'abricotier_, aprikoosipuussa;
muodossa: _à l'abri côtier_, satamassa.]
-- Ah, mestari Claude, se nielee minulta tavattomia summia tuo
rakennus. Se saattaa minut puille paljaille.
-- No, no, onhan teillä palatsin vankila- ja tuomioistuintulonne sekä
vuokrat kaikista taloista, lihakaupoista, liikkeistä ja myymälöistä
sen alueella; onhan siinä lehmää lypsää.
-- Linnapahaseni Poissyssä ei ole tänä vuonna tuottanut minulle
mitään.
-- Mutta ovathan tullitulonne Trielistä, Saint-James'ista ja
Saint-Germain-en-Laye'sta melkoiset.
-- Satakaksikymmentä livreä, eikä edes pariisilaista.
-- Ja sitten on teillä kuninkaallisen neuvosherran toimi. Se on varma
tulolähde.
-- Niinpä kyllä, arvoisa virkaveli, mutta tuo kirottu Poligny, josta
on pidetty niin paljon puhetta, ei tuota vuodessa kuuttakymmentäkään
kultataaleria, tulipa sato miten hyvä tahansa.
Niissä kohteliaisuuksissa, joita dom Claude lausui Jacques
Coictier'lle, oli pilkallinen, ivallinen ja kujeileva sävy, jolla
etevämpi ja onneton persoonallisuus hetken huvikseen leikittelee
mitättömän henkilön pyylevällä menestyksellä. Toinen ei sitä
huomannut.
-- Kunniani kautta, sanoi lopuksi Claude ja puristi hänen kättään,
minua ilahduttaa suuresti nähdä teidät niin hyvissä voimissa.
-- Kiitos, mestari Claude.
-- Mutta kesken kaiken, huudahti Claude, miten voi teidän
kuninkaallinen potilaanne?
-- Hän palkitsee huonosti lääkärinsä, vastasi tohtori ja vilkaisi
salavihkaa seuralaiseensa.
-- Niinkö luulette, veli Coictier? sanoi hänen toverinsa. Nämä
sanat, jotka lausuttiin hämmästyneellä ja moittivalla äänensävyllä,
saivat arkkidiakonin jälleen kiinnittämään huomionsa tuntemattomaan,
josta hän ei oikeastaan ollut hetkeksikään kokonaan kääntänyt
katsettaan sen jälkeen, kun vieras astui hänen kammioonsa. Ainoastaan
niistä monista syistä, jotka estivät häntä loukkaamasta tohtori
Jacques Coictier'ta, Ludvig XI:n kaikkivoipaa lääkäriä, hän oli
vastaanottanut hänet tuntemattoman henkilön seurassa. Hänen ilmeensä
ei osoittanutkaan erikoista tyytyväisyyttä, kun Coictier lausui:
-- Kesken kaiken, dom Claude, tuon luoksenne virkatoverin,
joka teidän kuuluisuutenne vuoksi on halunnut tutustua teihin
henkilökohtaisesti.
-- Onko herra tiedemies? kysyi arkkidiakoni ja kiinnitti Coictier'n
seuralaiseen läpitunkevan katseensa. Katse, joka häntä kohtasi
vieraan tuuheitten kulmakarvojen alta, oli yhtä läpitunkeva ja
epäilevä kuin hänenkin.
Vieras oli, mikäli lampun himmeässä valossa saattoi arvostella,
noin kuusikymmenvuotias, keskikokoinen, sairaalloisen ja raihnaisen
näköinen ukko. Vaikka piirteet olivatkin porvarilliset, oli hänen
kasvoissaan kuitenkin jotain mahtavaa ja ankaraa; hänen silmänsä
loistivat harvinaisen kaarevain kulmain alta kuin valo luolasta; ja
syvälle painetun hatun alta saattoi aavistaa suuria suunnitelmia
hautovan nerokkaan otsan.
Hän kiirehti itse vastaamaan arkkidiakonin kysymykseen.
-- Kunnioitettava mestari, sanoi hän vakavalla äänellä, teidän
maineenne on tunkeutunut korviini ja olen tahtonut kysyä teiltä
neuvoa. Olen vain mitätön aatelismies maaseudulta ja riisun kengät
jaloistani astuessani oppineitten luokse. Tuleehan teidän tietää
nimeni. Nimeni on ukko Tourangeau.
-- Omituinen nimi aatelismiehelle! ajatteli arkkidiakoni. Samalla
hän tunsi seisovansa jonkin merkitsevän ja vakavan edessä. Hänen
terävä älynsä sai hänet heti aavistamaan yhtä terävän älyn tuon
tuntemattoman turkiksilla reunustetun hatun alta, ja kun hän tarkasti
noita vakavia kasvoja, katosi vähitellen kuin illanhämärä yöhön se
ironinen ilme, jonka Jacques Coictier'n läsnäolo oli tuonut hänen
synkkiin kasvoihinsa. Hän oli synkkänä ja äänetönnä istuutunut
suureen nojatuoliinsa, kyynärpää oli asettunut entiselle paikalleen
pöydälle ja otsa nojautunut käteen. Hetkisen mietittyään hän viittasi
kumpaakin vierasta istuutumaan ja sanoi ukko Tourangeaun puoleen
kääntyen:
-- Te tulette siis kysymään minulta neuvoa, mestari, ja missä
tieteessä?
-- Kunnioitettava mestari, vastasi ukko Tourangeau, olen sairas,
hyvin sairas. Sanotaan, että te olette suuri eskulapius, ja minä
tulen pyytämään teiltä erästä lääketieteellistä neuvoa.
-- Lääketieteellistä! sanoi arkkidiakoni ja pudisti päätään. Hän
näytti miettivän hetkisen ja jatkoi:
-- Ukko Tourangeau, sehän on nimenne, kääntäkää päätänne, niin te
näette vastaukseni valmiina seinällä.
Tourangeau noudatti kehoitusta ja luki päänsä kohdalta seinästä
seuraavan kaiverretun kirjoituksen: Lääketiede on _unelmien tytär_.
-- _Jamblikhos_.
Tohtori Jacques Coictier oli harmistuen kuullut seuralaisensa
kysymyksen, ja dom Clauden vastaus lisäsi sitä yhä. Hän kumartui ukko
Tourangeaun puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei
arkkidiakoni saattanut sitä kuulla:
-- Enkö sanonut teille, että hän on hullu? Mutta te halusitte
sittenkin nähdä hänet!
-- Saattaa hyvinkin olla niin, että tämä hullu on oikeassa, tohtori
Jacques, vastasi ukko yhtä hiljaa ja katkerasti hymähtäen.
-- Kuten haluatte! sanoi Coictier kuivasti ja kääntyi arkkidiakonin
puoleen:
-- Te sivuutatte varsin kevyesti kaikki, dom Claude, ja Hippokrates
ei tuota teille suurempaa vaivaa kuin pähkinä apinalle. Lääketiede
unelmaa! Luulenpa melkein, että apteekkarit ja tieteen mestarit
kivittäisivät teidät, jos olisivat läsnä. Te kiellätte siis
rakkausjuoman vaikutuksen vereen ja voiteitten lihaan? Te kiellätte
ikuisen kasvi- ja metallilääketaidon, jota sanotaan maailmaksi ja
joka on yksinomaan tehty tätä ikuista sairasta varten, jota sanotaan
ihmiseksi?
-- En kiellä, sanoi dom Claude kylmästi, lääketaitoa enkä sairasta.
Kiellän lääkärin.
-- Ei ole siis totta, vastasi Coictier kuumeten, että kihti
on sisäistä savipuolta, että tykinluodin haavoja parannetaan
paistetuilla rotilla hautomalla, että nuori veri sopivalla tavalla
johdettuna nuorentaa vanhoja suonia; ei ole siis totta, että kaksi ja
kaksi on neljä, ja että emprosthotonos seuraa opisthotonosta!
Arkkidiakoni vastasi liikahtamatta:
-- On tiettyjä seikkoja, joista ajattelen tietyllä tavalla.
Coictier punastui kiukusta.
-- No, no, hyvä Coictier, älkää innostuko, sanoi ukko Tourangeau.
Herra arkkidiakoni on ystävämme.
Coictier rauhoittui mutisten itsekseen: -- Hän on todellakin hullu!
-- Te teette minut, Herra paratkoon, neuvottomaksi, mestari Claude,
virkkoi ukko Tourangeau oltuaan hetken ääneti. Aioin kysyä teiltä
neuvoa kahdessa asiassa, joista toinen koskee terveyttäni, toinen
tähteäni.
-- Jos se oli asianne, herrani, vastasi arkkidiakoni, olisitte
tehnyt viisaammin, jos ette olisi vaivautunut luokseni. En usko
lääketieteeseen; en usko tähdistäennustamiseen.
-- Niinkö! virkkoi ukko hämmästyen.
Coictier naurahti väkinäisesti.
-- Näettehän, että hän on hullu, sanoi hän hiljaa ukko Tourangeaulle.
-- Hän ei usko astrologiaan!
-- Miten on selitettävissä, jatkoi dom Claude, -- että jonkin tähden
jokainen säde on jonkun ihmisen päähän kiinnitetty lanka!
-- No mihin te sitten uskotte? huudahti ukko Tourangeau.
Arkkidiakoni oli hetken kahden vaiheilla, sitten hän vastasi
surullisesti hymyillen, mikä tuntui kumoavan hänen sanansa:
-- _Credo in Deum_. [Uskon Jumalaan.]
-- _Dominum nostrum_ [Meidän Herraamme], lisäsi ukko Tourangeau
tehden ristinmerkin.
-- _Amen_, sanoi Coictier.
-- Kunnioitettava mestari, jatkoi ukko, minua ilahduttaa teidän hyvä
uskonne. Mutta miten suuri oppinut olettekin, ette kai ole vielä
sillä asteella, että kiellätte tieteen?
-- En, sanoi arkkidiakoni tarttuen ukko Tourangeaun käsivarteen, ja
innostunut leimaus välähti hänen himmeissä silmissään, -- en kiellä
tiedettä. En ole voinut niin pitkiä aikoja turhaan ryömiä luolan
lukemattomia käytäviä näkemättä kaukana pimeän käytävän päässä
valoa, liekkiä, ehkä hohdetta siitä häikäisevästä työpajasta, jossa
kärsivälliset ja viisaat ovat yllättäneet Jumalan.
-- Ja mitä sitten pidätte lopulta varmana, virkkoi Tourangeau.
-- Alkemiaa.
-- Mutta Herran nimessä, dom Claude, huudahti Coictier, -- alkemialla
on oikeutuksensa kylläkin, mutta miksi pilkata lääketiedettä ja
astrologiaa?
-- Tietonne ihmisestä ei ole mitään! tietonne taivaasta ei ole
mitään! lausui arkkidiakoni painavasti.
-- Silläpä suoriudutaan ylen helposti Epidauruksesta ja Khaldeasta,
virkkoi lääkäri pilkallisesti nauraen.
-- Kuulkaa, herra Jacques. Olen ilmaissut vakaumukseni. En ole
kuninkaan henkilääkäri, eikä hänen majesteettinsa ole antanut
minulle Dedalus-puutarhaa tähtien tutkimista varten. -- Älkää
kiihtykö, vaan kuunnelkaa minua. -- Minkä totuuden olette löytänyt,
en tahdo sanoa lääketieteestä, sillä sehän on pelkkää hullutusta,
vaan astrologiasta? Sanokaapa mitä olette toimittanut pystysuoralla
bustrofedonilla, mitä löytöjä olette tehnyt luvuilla ziruf ja zefirod?
-- Kiellättekö olkaluun sympaattisen voiman ja sen että
kabbalistiikka perustuu siihen?
-- Erehdys, herra Jacques! ei ainoakaan teidän lauselmistanne perustu
todellisuuteen. Alkemialla sitä vastoin on löytönsä. -- Voitteko
väittää sellaisia seikkoja vastaan, kuin että jää tuhat vuotta
maattuaan maan sisässä muuttuu vuorikristalliksi, ja että lyijy on
kaikkien metallien isä? (Sillä kulta ei ole metalli, kulta on valo.)
-- Lyijy tarvitsee vain neljä aikakautta, joista kukin kaksisataa
vuotta, muuttuakseen ensin punaiseksi arsenikiksi, sitten tinaksi
ja viimein hopeaksi. -- Eikö asianlaita ole niin? Mutta uskoa
olkaluuhun, ympyräviivaan ja tähtiin on yhtä naurettavaa kuin Suuren
Katayn asukasten tavoin uskoa, että kuhankeittäjä muuttuu myyräksi ja
jyvät karppikaloiksi.
-- Olen tutkinut hermetiikkaa, huusi Coictier, ja vakuutan...
Innostunut arkkidiakoni ei antanut hänen lopettaa.
-- Ja minä olen tutkinut lääketiedettä, astrologiaa ja hermetiikkaa.
Tässä yksin on totuus (näin sanoen hän otti lippaalta yhden noista
pulloista, joista edellä mainitsimme), tässä yksin on valo!
Hippokrates on unelma, Urania on unelma, Hermes on ajatus. Kulta on
aurinko, kullantekijä on jumala. Se on ainoa tiede. Olen käynyt läpi
koko lääketieteen ja astrologian, sanon sen teille vielä kerran, enkä
ole löytänyt mitään! Ihmisruumis, pimeyttä; tähdet, pimeyttä!
Ja hän vaipui takaisin nojatuoliinsa mahtavan ja innoittuneen
näköisenä. Tourangeau tarkasti häntä ääneti. Coictier koetti
naurahtaa, kohautti huomaamatta olkapäitään ja toisti hiljaa:
-- Hän on hullu!
-- Ja tuo suuri päämäärä, virkkoi yhtäkkiä Tourangeau, -- oletteko
saavuttanut sen? Onko teidän onnistunut tehdä kultaa?
-- Jos minun olisi onnistunut, sanoi arkkidiakoni painostaen hitaasti
sanojaan kuten ainakin henkilö, joka on mietteisiinsä vaipunut, --
olisi Ranskan kuninkaan nimi Claude eikä Ludvig.
Ukko rypisti kulmakarvojaan.
-- Mitä sanonkaan? jatkoi dom Claude ylpeän halveksivasti hymyillen.
-- Mitä merkitsisi minulle Ranskan valtaistuin, kun voisin uudelleen
rakentaa itämaisen keisarikunnan!
-- Todellakin! virkkoi ukko.
-- Tuota hupsuraukkaa! mutisi Coictier.
Arkkidiakoni, joka näytti oikeastaan puhelevan itsekseen, jatkoi:
-- Mutta minä ryömin vielä; revin rikki kasvoni ja polveni
maanalaisen käytävän kiviin. Näen vasta vilauksen, en enempää; en
osaa lukea, vain tavailla.
-- Ja kun osaatte vihdoin lukea, voitteko silloin tehdä kultaa? ukko
kysyi.
-- Epäilemättä! sanoi arkkidiakoni!
-- Pyhä Neitsyt tietää, että olen rahan tarpeessa ja haluaisin
mielelläni oppia lukemaan kirjojanne. Sanokaa minulle, kunnioitettava
mestari, onko tieteenne Pyhän Neitsyen vihollinen tai hänelle
vastenmielinen?
Dom Claude vain suoristi itseään ja vastasi tyynen arvokkaasti:
-- Kenen arkkidiakoni minä olen?
-- Se on totta, hyvä mestari. No niin, ettekö haluaisi perehdyttää
minua taitoonne? Opettakaa minua tavailemaan kanssanne.
Claude ryhdistyi Samuelin tapaiseen majesteettiseen ja
ylimmäispapilliseen asentoon.
-- Vanhus, tarvitaan monin verroin enemmän vuosia, kuin teillä
on jäljellä, tuohon matkaan salattujen tietojen valtakunnassa.
Teidän päänne on jo harmaa! Luolasta ei astuta ulos ennen kuin
valkohapsisena, mutta sinne on mentävä jo mustatukkaisena. Tiede
kykenee omin päinkin vallan hyvin uurtamaan, kuihduttamaan ja
vanhentamaan ihmiskasvot, ilman että vanhuuden tarvitsee lahjoittaa
hänelle kurttujaan. Mutta jos te siitä huolimatta tunnette
vastustamatonta halua vielä tuossa iässä ruveta oppilaaksi ja oppia
selittämään viisaitten kauheita aakkosia, niin tulkaa luokseni, minä
koetan. En kehoittaisi teitä, vanhusraukka, tutkimaan pyramidien
hautakammioita, joista vanha Herodotos puhuu, tai Babylonin
tiilitornia, tai Eklingan suunnatonta valkomarmoritemppeliä Intiassa.
En ole enempää kuin tekään nähnyt kaldealaisia rakennuksia, jotka
oli rakennettu Sihran pyhän kaavan mukaan, en Salomonin hävitettyä
temppeliä enkä israelilaisten kuninkaitten hautojen murrettuja
kiviovia. Me saamme tyytyä niihin Hermeksen kirjan katkelmiin, joita
meillä täällä on käsillä. Minä selitän teille pyhän Kristoforoksen
kuvapatsaan, Kylväjän sekä Sainte-Chapellen portaalin kahden enkelin
symbolin, noiden, joista toinen pitää kättään maljassa, toinen
pilvessä.
Tässä keskeytti hänet Jacques Coictier, jonka arkkidiakonin
innostuneet sanat olivat heittäneet satulasta, mutta joka nyt jälleen
nousi selkään ja huudahti oppineen väittelijän voitonriemulla, kun
hän luulee keksineensä oikein musertavan vastaväitteen:
-- _Erras, amice Claudi_ [Erehdyt, Claude ystävä]. Symboli ei ole
luku. Te sekoitatte Orfeuksen ja Hermeksen.
-- Te erehdytte itse, vastasi arkkidiakoni rauhallisesti. -- Dedalus
on kivijalka, Orfeus on muuri, mutta Hermes on rakennus. Siinä on
kaikki. -- Tulkaa, milloin haluatte, hän jatkoi kääntyen Tourangeaun
puoleen,-- niin näytän teille kultajyväset Nicolas Flamelin
sulattimon pohjasta, ja voitte verrata niitä Guillaume de Paris'n
kultaan. Opetan teille kreikkalaisen _peristera_ sanan salaiset
ominaisuudet. Mutta ennen kaikkea opetan teitä lukemaan aakkosten
marmorikirjaimia, kirjan graniittisivuja. Lähdemme piispa Guillaumen
ja Saint-Jean-le-Rondin portaalilta Sainte-Chapelleen, sitten menemme
Nicolas Flamelin taloon Rue Marivault'n varrella, hänen haudalleen
Saints-Innocents'in hautuumaalle, hänen kahteen sairaalaansa Rue
Montmorencyn varrella. Opetan teitä lukemaan hieroglyfejä, jotka
peittävät nuo neljä suurta rautajalustaa Saint-Gervais'n ja Rue de
la Ferronnerien sairaalain portaaleissa. Tavailemme yhdessä lävitse
Saint-Cômen, Sainte-Geneviève-des-Ardents'in, Saint-Martinin,
Saint-Jacques-de-la-Boucherien julkisivut...
Tourangeau ei ollut enää pitkään aikaan näyttänyt ymmärtävän
dom Claudea, niin älykkäänä kuin hänen katseensa seurasikin
arkkidiakonia. Hän keskeytti hänet:
-- Herra paratkoon! mitä ne teidän kirjanne sitten ovat?
-- Tuossa on yksi, sanoi arkkidiakoni.
Ja avaten kammionsa ikkunan hän osoitti suunnatonta
Notre-Dame-kirkkoa, joka torneineen, kiviseinineen ja valtavine
selkineen piirtyi mustana varjokuvana tähtitaivasta vasten ikään kuin
kaksipäinen, jättiläismäinen, keskellä kaupunkia istuva sfinksi.
Katseltuaan hetken ääneti tuota jättiläismäistä kirkkoa hän ojensi
huoaten oikean kätensä edessään olevaa avointa kirjaa ja vasemman
Notre-Damea kohden ja lausui, samalla kun hänen surullinen katseensa
siirtyi kirjasta kirkkoon:
-- Niin, tämä surmaa tuon.
Coictier, joka innokkaana oli kumartunut kirjan puoleen, ei malttanut
olla huudahtamatta:
-- Mutta mitä tässä sitten niin ihmeellistä on? _Glossa in epistolas
D. Pauli. Norimbergae, Antonius Koburger, 1474_. Sehän ei ole mikään
uutuus. Se on Petrus Lombarduksen, magister sententiarumin kirja.
Siksikö että se on painettu?
-- Tepä sen sanoitte, vastasi Claude, joka näytti vaipuneen syviin
mietteisiin ja seisoi etusormi painettuna folianttia vasten, joka
oli lähtenyt Nürnbergin kuuluisasta kirjapainosta. Sitten hän lausui
seuraavat mystilliset sanat:
-- Niin, niin, pikku seikat hallitsevat suuria; hammas voittaa
ainepaljouden. Niilinrotta surmaa krokodiilin, miekkakala surmaa
valaan, kirja surmaa rakennuksen.
Luostarin kello alkoi soida samassa, kun tohtori Jacques taas
kuiskasi seuralaisensa korvaan ainaisen kertosäkeensä:
-- Hän on hullu.
Toinen vastasi siihen tällä kertaa:
-- Luulenpa melkein.
Iltasoiton jälkeen ei kukaan vieras saanut enää oleskella
luostarissa. Vieraat tekivät lähtöä.
-- Mestari, sanoi ukko Tourangeau hyvästellessään arkkidiakonia, minä
pidän oppineista ja nerokkaista miehistä ja pidän teitä erikoisessa
arvossa. Tulkaa huomenna Tournelles-palatsiin ja kysykää Saint-Martin
de Tours'in apottia.
Arkkidiakoni palasi kammioonsa hämmästyneenä; hänelle selvisi
vihdoin, kuka ukko Tourangeau oli; hän muisti seuraavan kohdan
Saint-Martin de Tours'in kartulariumista: _Abbas beati Martini,
Scilicet Rex Franciae, est canonicus de consuetudine et habet
parvam praebendam quam habet sanctus Venantius et debet sedere
in sede thesaurarii_. [Pyhän Martinuksen luostarin apotti, se on
Ranskan kuningas, on itseoikeutettu kaniikki ja P. Venantiuksen
pienen palkkapitäjän omistaja ja on oikeutettu istumaan pöydässä
rahastonhoitajan paikalla.]
Vakuutettiin arkkidiakonin tästä lähtien olleen usein keskusteluissa
Ludvig XI:n kanssa Olivier le Daimin ja Jacques Coictier'n suureksi
harmiksi, joista jälkimmäinen tapansa mukaan löylytti ankarasti
kuningasta.