Olemme koettaneet lukijalle kuvata ihanaa Notre-Damea sen
alkuperäisessä asussa. Olemme lyhyesti luetelleet suurimman osan
niistä kauneuksista, jotka se viidennellätoista vuosisadalla omisti.
Mutta emme ole maininneet parasta: sitä näköalaa yli Pariisin, joka
sen torneista avautui.
Kun kauan kavuttuaan pimeitä kiertoportaita, jotka kohtisuoraan
nousevat pitkin tornin paksua muuria, viimein saapui toiselle noista
korkeista, valossa ja ilmassa kylpevistä katoista, avautui silmien
eteen ihana näköala joka taholle, aivan erikoinen näytelmä, josta
helposti voivat saada käsityksen ne lukijat, joilla on ollut onni
nähdä joku täydellinen, läpeensä goottilainen kaupunki, joku niistä
harvoista, joita vielä on jäljellä, Nürnberg Baijerissa, Vittoria
Espanjassa, tai joku vielä pienemmistä, mikäli ne ovat hyvin
säilyneet, kuten Vitré Bretagnessa tai Nordhausen Preussissa.
Pariisi kolmesataaviisikymentä vuotta sitten, viidennentoista
vuosisadan Pariisi, oli jo jättiläiskaupunki. Me pariisilaiset
erehdymme tavallisesti siitä alasta, jonka sen luulemme sen jälkeen
vallanneen. Pariisi ei ole Ludvig XI:n ajoista lähtien kasvanut juuri
enemmällä kuin kolmanneksella. Se on varmaankin menettänyt paljon
enemmän kauneutta kuin kasvanut kokoa.
Pariisi syntyi, kuten tiedetään, vanhalle Citén saarelle; joka
on kehdon muotoinen. Tämän saaren ranta oli sen ensimmäisenä
ympärysmuurina, Seine sen ensimmäisenä vallihautana. Pariisi
jäi useiksi vuosisadoiksi saareksi, jonne vei kaksi siltaa,
toinen pohjoisesta, toinen etelästä; molempain siltain päät
olivat samalla sen portteja ja linnoituksia: Grand-Châtelet
oikealla ja Petit-Châtelet vasemmalla rannalla. Jo ensimmäisen
kuningassuvun aikana laajeni Pariisi joenhaarain yli ahtauden ja
liikennevaikeuksien vuoksi. Nyt alkoi sekä suuren että pienen
Châtelet'n ulkopuolelle kasvaa avoimelle kentälle sekä pohjoiseen
että etelään ympärysmuuri valleineen ja torneineen. Tästä vanhasta
vallituksesta oli vielä viime vuosisadalla jäljellä joitakin
jäännöksiä; nykyään on paitsi muistoa jäljellä ainoastaan muutamia
nimiä, kuten Baudets- eli Baudoyer-portti, _Porta Bagauda_. Kaupungin
sydämestä alati ulospäin virtaava talojen tulva paisuu viimein
ympärysmuurin yli, kalvaa, kuluttaa ja lakaisee sen pois. Filip
August rakentaa uuden padon tulvaa vastaan. Hän sulkee Pariisin
korkeiden ja lujien tornien muodostamaan ympyräkehään. Enemmän kuin
vuosisadan ajan ovat talot sullottuina tähän altaaseen niinkuin
vesi patoon. Ne kasvavat korkeammiksi, latovat kerroksen toisensa
päälle, nousevat toistensa olkapäille ja kurottautuvat ylöspäin,
kuten kaikki pidätetyt voimat; jokainen koettaa kohottaa päänsä
muita ylemmäksi saadakseen hiukan ilmaa. Katu käy yhä syvemmäksi ja
kapeammaksi; kaikki aukiot katoavat. Viimein nousevat talot Filip
Augustin muurin yli ja leviävät iloisena sekamelskana karkulaisten
tavoin lakeudelle. Siellä ne levittäytyvät, raivaavat itselleen
puutarhoja ja asettautuvat yleensä niin mukavasti kuin mahdollista.
Jo v. 1367 ovat esikaupungit siinä määrin laajentuneet, että uusi
ympärysmuuri on välttämätön, ainakin oikealla rannalla. Kaarle V
rakensi sen. Mutta sellainen kaupunki kuin Pariisi on alati kasvava
virta. Ainoastaan sellaisista kaupungeista tulee pääkaupunkeja. Ne
ovat niitä viemäreitä, joihin johtavat maan kaikki maantieteelliset,
poliittiset, siveelliset ja älylliset rinteet, kansan kaikki
luonnolliset vieremät; sivistyksen lähteitä, niin sanoakseni, joihin
kertyy ja joista pulppuilee lakkaamatta, pisara pisaralta, vuosisata
vuosisadalta kauppa, teollisuus, äly, asutus, koko kansakunnan voima,
elämä ja sielu. Kaarle V:n ympärysmuurin kävi siis samoin kuin Filip
Augustin rakennuttaman: jo viidennentoista vuosisadan lopulla asutus
tulvi sen yli, ja esikaupunki laajeni edelleen. Kuudennellatoista
näyttää siltä kuin muuri vetäytyisi yhä kauemmas taaksepäin vanhaan
kaupunkiin, siinä määrin paisuu ja tihenee uusi. Viidennellätoista
vuosisadalla, pysähtyäksemme tähän, oli Pariisi siis kuluttanut
kolmet samankeskiset ympärysmuurit, joiden siemenet Julianus
Apostatan aikoina olivat suuri ja pieni Châtelet. Tuo kasvava
kaupunki oli särkenyt neljä ympärysmuuriansa toisen toisensa jälkeen,
niinkuin kasvava lapsi vuoden vanhat vaatteensa. Ludvig XI:n aikana
nähtiin tässä talomeressä siellä täällä vanhoja torninraunioita,
jätteitä muinaisista muureista jonkinlaisena kukkulakruununa tulvan
aikana, saarina vanhasta, uuden alle hautautuneesta Pariisista.
Sen jälkeen on Pariisi yhä edelleen muuttunut, onnettomuudeksi meidän
silmissämme, mutta se on noussut vain yhden ympärysmuurin yli, Ludvig
XV:n, tuon kehnon muurin, joka on sen kuninkaan arvoinen, joka sen
rakensi, ja sen runoilijan, joka siitä lauloi:
Le mur murant Paris rend Paris murmurant.
[Pariisia ympäröivä muuri saa Pariisin napisemaan.]
Viidennellätoista vuosisadalla oli Pariisi vielä jaettuna kolmeen
täysin erilaiseen ja eristettyyn kaupunkiin, joilla kullakin oli
oma muotonsa, omat omituisuutensa, omat tapansa ja tottumuksensa,
omat etuoikeutensa, oma historiansa: Citéhen, Yliopistoon ja
Kaupunkiin. Cité, joka oli Seinen saarella, oli vanhin, pienin ja
molempain toisten äiti sijaiten niiden välissä niin kuin pieni
vanha rouva kahden suuren ja kauniin tyttären keskellä, jos
meidän sallitaan tehdä tämä vertaus. Yliopisto käsitti vasemman
Seinen rannan Tournellesta Nesle-torniin, jotka kohdat nykyisessä
Pariisissa vastaavat viinihalleja ja rahapajaa. Sen ympärysmuuri
leikkasi siis melkoisen alan siitä lakeudesta, jolle Julianus oli
rakentanut kylpylänsä, ja sulki piiriinsä myös Sainte Genevièven
mäen. Korkein kohta tätä muurikaarta oli Papale-portti, joka oli
suunnilleen sillä kohdalla, missä nykyään on Panthéon. Kaupunki,
joka oli suurin Pariisin kolmesta osasta, käsitti oikealla rannalla
olevan alueen. Sen rantakatu kulki Seinen vartta Tour de Billystä
Tour du Bois'han, se on, siitä paikasta, missä Grenier d'abondance
nykyään on, Tuilerieoihin. Niitä neljää kohtaa, joissa Seine leikkasi
pääkaupungin ympärysmuurin, Tournelle ja Tour de Nesle vasemmalla,
Tour de Billy ja Tour de Bois oikealla rannalla, nimitettiin
_Pariisin neljäksi torniksi_. Kaupunki ulottui kauemmaksi tasangolle
kuin Yliopisto. Kaupungin ympärysmuurin (Kaarle V:n) kulminatiokohta
oli Saint-Denis- ja Saint-Martin-porttien vaiheilla, joiden asema ei
ole muuttunut.
Kuten sanottu, oli kukin näistä Pariisin kolmesta suuresta osasta
kaupunki, mutta liian omalaatuinen kaupunki ollakseen täydellinen,
kaupunki, joka ei voinut tulla toimeen ilman noita kahta muuta.
Niiden ulkomuotokin oli aivan erilainen. Cité oli täynnä kirkkoja,
Yliopisto kouluja, Kaupunki palatseja. Jättääksemme vanhan Pariisin
toisarvoiset erikoisuudet ja vero-oikeuden oikut, tahdomme vain
aivan yleisesti ilman kunnallisen oikeuskielenkäytön runsaita
yksityisseikkoja sanoa, että saari kuului piispalle, oikea ranta
kauppiaskunnan esimiehelle, vasen ranta rehtorille. Kaikki yhteensä
kuului Pariisin kaupunginvoudin hallintoon, joka oli kuninkaallinen
eikä kunnallinen virkamies. Citéllä oli Notre-Dame, Kaupungilla
Louvre ja Hôtel-Dieu, Yliopistolla Pré-aux-Clercs. Ylioppilaiden
rikoksia vasemmalla rannalla tuomittiin saaren Oikeuspalatsissa,
mutta tuomiot pantiin täytäntöön oikealla rannalla Montfauconissa,
ellei rehtori, joka tunsi Yliopiston voimakkaaksi ja kuninkaan
heikoksi, puuttunut asiaan; sillä ylioppilaiden etuoikeuksiin kuului
riippua hirressä kotonaan.
Suurin osa näistä etuoikeuksista, joita oli parempiakin kuin äsken
mainittu, oli hankittu kuninkaalta kapinain ja väkivaltaisuuksien
avulla. Se on tuo ikivanha marssi: "kuningas myöntyy, kun
kansa sy'äntyy". On olemassa vanha asiakirja, joka naiivilla
avomielisyydellä ilmaisee oikean asianlaidan; -- _Civibus
fidelitas in reges, quae tamen aliquoties seditionibus interrupta,
multa peperit privilegia_. [Kansalaiset osoittavat kuninkaalle
uskollisuutta, jonka kuitenkin kapinat ovat toisinaan katkaisseet
tuottaen suuren joukon etuoikeuksia.]
Viidennellätoista vuosisadalla huuhteli Seine viittä saarta Pariisin
ympärysmuurin sisäpuolella: Louviers'ta, jossa siihen aikaan vielä
kasvoi puita, mutta jossa nykyään on vain puuta, Île aux Vaches'ia
ja Île Notre-Damea, jotka molemmat olivat autioita, lukuunottamatta
muuatta vanhaa rauniota, ja kuuluivat piispalle (seitsemännellätoista
vuosisadalla nämä kaksi saarta yhdistettiin yhdeksi ja rakennettiin,
ja sen nimi on nykyään Saint-Louis); ja lopuksi Citétä ja sen
vasemmassa kärjessä pientä Passeur-aux-Vaches'ia, joka nykyään on
Pont-Neufin kiviarkkujen alla. Citéllä oli silloin viisi siltaa:
kolme oikealla puolella, kiviset Pont Notre-Dame ja Pont-au-Change
sekä puinen Pont-aux-Meuniers; kaksi vasemmalla, kivinen Petit-Pont
ja puinen Pont Saint-Michel; kaikki täynnä rakennuksia. Yliopistolla
oli kuusi Filip Augustin rakennuttamaa porttia. Ne olivat
Tournelle-tornista lukien: Porte Saint-Victor, Porte Bordelle,
Porte-Papale, Porte-Saint-Jacques, Porte Saint-Michel ja Porte
Saint-Germain. Kaupungilla oli kuusi Kaarle V:n rakennuttamaa
porttia. Ne olivat Billy-tornista lukien: Porte Saint-Antoine, Porte
du Temple, Porte Saint-Martin, Porte Saint-Denis, Porte Montmartre
ja Porte Saint-Honoré. Kaikki nämä portit olivat hyvin varustettuja
ja myös kauniita, mikä ei suinkaan häpäise voimaa. Leveä ja syvä
vallihauta, jossa talvisateiden aikana kävi voimakas virta, huuhteli
vallien juurta ympäri koko Pariisin. Seinestä saatiin niihin vettä.
Yöksi suljettiin portit, varustettiin joki kaupungin kummassakin
päässä paksuilla rautaketjuilla, ja Pariisi nukkui turvassa.
Linnun silmillä nähtynä näytti jokainen näistä kolmesta
kaupunginosasta selvittämättömältä rykelmältä mitä omituisimmin
sotkeutuneita katuja. Ensi silmäyksellä näki kuitenkin heti, että
nämä kolme osaa muodostivat kokonaisuuden. Näki heti kaksi pitkää
samansuuntaista katua, jotka keskeytymättä ja miltei suoraan
pohjoisesta etelään kohtisuoraan Seineä vastaan halkaisivat nuo
kolme kaupunkia päästä päähän, sitoivat ja sekoittivat ne yhteen,
lakkaamatta vuodattivat ja ammensivat toisen väestöä toiseen ja
tekivät noista kolmesta yhden kaupungin. Ensimmäinen näistä kaduista
kulki Saint-Jacques-portista Saint-Martin-portille. Sen nimi
oli Yliopistossa Rue Saint-Jacques, Citéssä Rue de la Juiverie,
Kaupungissa Rue Saint-Martin. Se kulki joen poikki kahdessa
kohdassa nimellä Petit-Pont ja Pont Notre-Dame. Toinen, jonka
nimi oli vasemmalla rannalla Rue de la Harpe, saaressa Rue de la
Barillerie, oikealla rannalla Rue Saint-Denis, toisen Seinen haaran
kohdalla Pont Saint-Michel, toisen Pont-au-Change, kulki Yliopiston
Saint-Michel-portilta Kaupungin Saint-Denis-portille. Muuten olivat
ne monista eri nimistään huolimatta vain kaksi katua, Pariisin kaksi
emäkatua, sen vähemmät, sen valtimot, joista tuon kolmiosaisen
kaupungin muut suonet ammensivat tai joihin ne tyhjensivät sisältönsä.
Paitsi näitä kahta valtakatua, jotka halkaisivat Pariisin sen koko
leveydeltä ja olivat yhteisiä koko kaupungille, oli Kaupungilla
ja Yliopistolla kummallakin oma suuri pääkatunsa, joka halkaisi
ne koko pituudeltaan Seinen suuntaisena ja kohtisuorassa noita
kahta valtimokatua vastaan. Niinpä saattoi Kaupungissa kulkea
suoraviivaisesti Saint-Antoine-portilta Saint-Honoré-portille,
Yliopistossa Saint-Victor-portilta Saint-Germain-portille. Nämä neljä
ristikkäin kulkevaa suurkatua muodostivat sen pohjakudoksen, jolle
Pariisin sokkeloinen katuverkko muotoutui. Tässä joka suunnalle
haarautuvain kuteiden verkossa erotti, jos sitä lähemmin tarkasteli,
kaksi kimppua suuria katuja, jotka Yliopistossa ja Kaupungissa
säteittäin kulkivat silloilta porteille.
Tästä mittausopillisesta pohjakaavasta on vieläkin yhtä ja toista
jäljellä.
Minkä näyn tarjosi nyt tämä kaikki Notre-Damen tornista katsottuna
vuonna 1482? Koetamme antaa siitä kuvauksen.
Kun katselija hengästyneenä pääsi ylös, hän näki aluksi sekavan
vyyhdin kattoja, savupiippuja, katuja, siltoja, toreja ja
torninhuippuja. Kaikki pisti silmään yhtaikaa, porraspääty,
suippokatto, riipputorni, kivipyramidi yhdenneltätoista vuosisadalta,
liuskakiviobeliski viidenneltätoista, pyöreä ja alaston linnantorni,
nelikulmainen ja koristettu kirkontorni, suuri, pieni, raskas,
ilmava. Katse harhaili kauan tässä labyrintissä, jossa ei ollut
mitään, jolla ei olisi ollut omituisuuttaan, merkitystään,
erikoisuuttaan, kauneuttaan, ei mitään pienimmästä talosta alkaen
maalattuine ja koristettuine päätyineen, mataline portteineen,
ulkonevine yläkerroksineen kuninkaalliseen Louvreen saakka,
jossa silloin oli sarja torneja; ei mitään, jossa ei olisi ollut
taidetta. Kun silmä alkoi tottua tuohon talojen kaaokseen, olivat
huomattavimmat ryhmät, mitkä se erotti, seuraavat.
Ensiksi Cité. "Citén saari", sanoo Sauval, jolla kaiken sanapaljouden
joukossa on joskus sattuviakin lausetapoja, "Citén saari on suuren,
Seinen mutaan vajonneen laivan muotoinen". Kuten mainitsimme,
oli tämä laiva viidennellätoista vuosisadalla kiinnitetty
molempiin rantoihin viidellä sillalla. Tämän laivan muoto ei ollut
jäänyt huomaamatta vaakunatieteilijöiltäkään, sillä siitä, eikä
normannien piirityksestä, on peräisin laiva Pariisin vanhassa
vaakunakilvessä, kuten Favyn ja Pasquier osoittavat. Sille, joka
osaa selittää vaakunakilpeä, se on algebraa, kieltä. Koko myöhemmän
keskiajan historia on kirjoitettu vaakunakilpiin, samoin kuin
varhemman keskiajan historia romaanisten kirkkojen symboliikkaan.
Läänityslaitoksen hieroglyfit seuraavat teokratian hieroglyfejä.
Ensimmäisenä pisti siis silmään Cité, keula länteen, perä itään
päin. Kun kääntyi keulaan päin, näki edessään lukemattoman joukon
vanhoja kattoja, joiden yläpuolelle kohosi Sainte-Chapellen
leveä, pyöristetty lyijykatto muistuttaen tornilla varustettua
elefantinselkää. Mutta tämä torni oli rohkein, hienoin, vaimein
ja ilmavin torninhuippu, mikä milloinkaan on antanut taivaan
loistaa suippokaarikeilansa lävitse. Aivan Notre-Damen edessä
päättyi kolme katua tuomiokirkon toriin, joka oli kaunis, vanhojen
rakennusten reunustama. Tämän torin eteläpäässä näkyi Hôtel-Dieun
synkkä, ajan kolhima julkisivu, samalla kun oikealla, vasemmalla,
idässä, lännessä tätä Citén verrattain ahdasta piiriä kohosi sen
kahdenkymmenenyhden kirkon tornit ja huiput, noiden kaiken ikäisten,
muotoisien ja kokoisten kirkkojen Saint-Denys-du-Pas'n, _carcere
Glaucin'in_ matalasta ja madonsyömästä romaanisesta kellotornista
Saint-Pierre-aux-Boeufs'in ja Saint-Landryn neulanhienoihin
huippuihin saakka. Notre-Damen takana oli pohjoisessa luostari
goottilaisine kaarikäytävineen, etelässä piispan puolittain
romaaninen palatsi ja idässä autio rantapenger. Tässä talopaljoudessa
saattoi silmä vielä noista korkeista, läväistyistä kivihiipoista,
jotka koristivat palatsien ylimpiä kattoikkunoita, erottaa sen
palatsin, jonka kaupunki Kaarle VI:n hallitessa oli antanut Juvénal
des Ursins'ille; edelleen hieman etäämpänä tervatut parakit
Marché-Palus-torilla; vielä etäämpänä Saint-Germain-le-Vieux'n
uuden absiidin, jota vuonna 1458 pidennettiin Febves-kadulle päin;
siellä täällä väkeä jollakin pienellä torilla; häpeäpaalun jossakin
kadunkulmassa; kaistaleen Filip Augustin kaunista katukiveystä,
oivallisia, hevosenkavioita varten uurrettuja paasia, jotka oli
asetettu keskelle katua ja jotka kuudennellatoista vuosisadalla
vaihdettiin vaivaisiin pikkukiviin, ns. liigan kiveykseen; edelleen
aution takapihan, jossa oli tuollaiset läväistyt portaat, joita
rakennettiin viidennellätoista vuosisadalla ja joista voi vielä
nähdä näytteen Bourdonnais-kadulla. Lopuksi näkyi saaren länsiosassa
Sainte-Chapellen oikealla puolen kohoavan Oikeuspalatsin torniryhmä
joen vartta pitkin. Kuninkaallinen puutarha, jonka hallussa oli Citén
läntinen niemi, peitti puineen näkyvistä Paimensaaren. Joesta ei
näkynyt miltään puolelta mitään Notre-Damen tornista katsoen: Seine
oli siltain, sillat talojen peitossa.
Ja kun katse sivuutti nämä sillat, joiden rakennusten kosteuden
homehduttamat katot vivahtivat vihreälle, ja kääntyi vasemmalle
Yliopistoon päin, oli ensimmäinen rakennus, jonka se kohtasi, paksu
ja matala kimppu torneja, Petit-Châtelet, jonka ammottava portti
nieli Petit-Pont'in eteläpään. Jos se sitten kulki joenvartta idästä
länteen, Tournellesta Nesle-torniin päin, näki se pitkän rivin
taloja, joissa oli koristetut kattohirret ja maalatut ikkunat ja
jotka kerros kerrokselta ulkonivat kadulle, loppumattoman vinkuran
porvarillisia päätyjä, joiden jonon usein katkaisi kadun pää, silloin
tällöin myös suuri kivipalatsi julkisivuineen tai kulmauksineen,
joka pihoineen ja puutarhoineen, kylki- ja päärakennuksineen
levittäytyi mukavasti tuon yhteenpuristetun talorahvaan keskellä,
aivan kuin kartanonherra talonpoikain joukossa. Näitä palatseja
oli rantakadun varrella viisi, kuusi, Logis de Lorrainesta, joka
bernhardilaisluostarin kanssa jakoi suuren, lähinnä Tournelle-tornia
sijaitsevan korttelin, Hôtel de Nesleen, jonka päätorni oli Pariisin
rajana sillä suunnalla ja jonka terävä katto kolme kuukautta vuodesta
mustine kolmioineen leikkasi kaistan laskevan auringon tulipallosta.
Tämä Seinen ranta oli muuten se, joka vähimmin muistutti
kauppakaupunkia. Ylioppilaat pitivät siellä pahempaa melua kuin
käsityöläisoppipojat, ja varsinaista rantakatua ei ollut muuta kuin
Saint-Michel-sillan ja Nesle-tornin välillä. Muu osa Seinen rantaa
oli osaksi, kuten bernhardilaisluostarin toisella puolen, alastonta
hietikkoa, osaksi, kuten noiden kahden sillan välissä, rykelmä
taloja, jotka seisoivat jalat vedessä. Pesijättäret siellä pitivät
kovaa melua, huusivat, mekastivat, nauroivat, lauloivat ja hakkasivat
kovasti vaatteitaan aivan kuin meidänkin päivinämme. Se ei ole
pienintä iloa Pariisissa.
Yliopisto näytti kiinteältä ryhmältä. Laidasta laitaan muodosti
se samankaltaisen, suljetun kokonaisuuden. Nuo tuhannet, tiheään
ahdetut, terävät, toisiinsa yhtyvät, samojen mittausopillisten
muotojen hallitsemat katot näyttivät ylhäältä katsoen saman aineen
kiteytymiltä. Katujen oikulliset uurrokset eivät jakaneet tätä
talojoukkoa kovinkaan erilaisiin osiin. Neljäkymmentäkaksi koulua
oli verrattain säännöllisesti jakautunut ja niitä oli kaikkialla.
Näiden kauniiden rakennusten moninaisin muodoin vaihtelevat päädyt
olivat saman taiteen tuotteita kuin ne yksinkertaiset porvaristalot,
joiden yli ne kohosivat, eivätkä oikeastaan olleet muuta kuin saman
mittausopillisen kuvion neliömäistä ja kuutiomaista monistamista.
Ne rikastuttivat siis kokonaisuutta häiritsemättä sitä, täydensivät
kuormittamatta sitä liiaksi. Mittausoppi on sopusointua. Jokin
kaunis palatsi pisti siellä täällä esille vasemmalta reunalta
maalauksellisten porvaristalojen välistä, esimerkiksi Logis de
Nevers, Logis de Rome, Logis de Reims, jotka kaikki nyt ovat
hävinneet, sekä Hôtel de Cluny, joka taiteilijan lohduksi vielä on
jäljellä, mutta jonka torni jokin vuosi sitten niin päättömästi
typistettiin. Roomalainen, kaunis pyörökaaripalatsi Clunyn lähellä oli
Julianuksen kylpylä.
Siellä näkyi myös kirkkoja, joiden kauneus oli ankarampaa ja suuruus
vakavampaa kuin palatsien, mutta jotka olivat silti yhtä kauniita,
yhtä uhkeita. Ne, jotka ensinnä kiinnittivät huomion puoleensa,
olivat bernhardilaiskirkko kolmine torneineen, Sainte-Geneviève,
jonka nelikulmainen, säilynyt torni saa meidät sitä enemmän
kaipaamaan sen häviämistä; Sorbonne, puoliksi koulu, puoliksi
luostari, jonka ihana päälaiva vieläkin on jäljellä; mathuriinien
kaunis nelisivuinen luostari, sen naapuri Saint-Benoît, jonka
raunioille on tämän kirjan seitsemännen ja kahdeksannen painoksen
välillä ehditty pystyttää teatteri; Kordelieri-kirkko kolmine
suunnattomine rinnakkaisine päätyineen; ja augustiinilaiskirkko,
jonka kevyt torninhuippu kohoaa lähinnä Nesle-tornia talojoukon yli
lännestä lukien. Koulut, jotka muodostavat yhdyssiteen luostarin ja
maailman välille, olivat tuossa monumentaalisessa sarjassa palatsien
ja kirkkojen keskivälillä: ne olivat ankaria kaikessa loistossaan,
kohtuullisempia kuvakoristelussaan kuin palatsit eivätkä niin
vakavia rakennustaiteessaan kuin luostarit. Onnettomuudeksi ei ole
jäljellä mitään näistä rakennuksista, joissa goottilainen taide niin
onnellisesti kulki tuhlaavaisuuden ja säästäväisyyden keskitietä.
Kirkot (ja niitä oli Yliopistossa paljon ja kaikki loistavia ja
peräisin rakennustaiteen kaikilta ikäkausilta Saint-Julienin
pyörökaarista Saint-Séverinin suippokaariin saakka) hallitsivat
kaikkea ja puhkaisivat ikään kuin sopusointulisänä tämän sopusoinnun
keskellä talonpäätyjen vaihtelevan joukon runsaasti koristetuilla,
läväistyillä torninhuipuillaan ja siroilla fiaaleillaan, joiden
viivat olivat vain katon terävän kulman komeata liioittelua.
Yliopiston maaperä oli vuorista. Pyhän Genovevan vuori muodosti
sen kaakkoisosassa mahtavan mäen, ja se näky, jonka se tarjosi
Notre-Damen tornista, oli näkemisen arvoinen: joukko ahtaita ja
mutkittelevia katuja (nykyään _le pays latin_ [latinalaismaa]),
joiden varsilla rykelmä taloja, joita kukkulan huipulta ulottui
rinteitä pitkin joka suunnalle aina veden rajaan saakka ja joista osa
näytti putoavan, toinen osa vaivalloisesti pyrkivän ylöspäin rinnettä
pitkin ja kaikki tarrautuvan kiinni toisiinsa. Tuhansien mustien
pilkkujen lakkaamaton liike maassa sai kaiken liikkumaan silmissä. Se
oli väen vilinä kaduilla ylhäältä nähtynä.
Näiden kattojen, näiden torninhuippujen, näiden lukemattomien,
vaihtelevien, Yliopiston ääriviivaa niin omituisesti taivuttelevien,
vääntelevien ja mutkistuttavien rakennusmuotojen aukeamissa näki
lopuksi siellä täällä kaistan rappeutunutta muuria, pyöreän tornin,
ampuma-aukoilla varustetun kaupunginportin: se oli Filip Augustin
ympärysmuuri. Sen takaa aukeni vihertäviä, teiden leikkaamia
niittyjä, jotka häipyivät kaukaisuuteen ja joilla vielä siellä
täällä näkyi jokin esikaupungin talo, mutta yhä harvemmassa, kuta
kauemmas tultiin. Muutamilla näistä esikaupungeista oli jonkin
verran merkitystä. Niitä oli ennen kaikkea Tournelle-tornista
lukien Saint-Victorin kauppala holvattuine, Bièvren yli
johtavine siltoineen, luostareineen, jossa oli Ludvig Paksun
hautapatsas, _epitaphium Ludovici Grossi_, ja kirkkoineen, jossa
oli kahdeksankulmainen torninhuippu ja neljä pienempää tornia
sen ympärillä ja joka oli peräisin yhdenneltätoista vuosisadalta
(sellaisen näkee vielä Étampes'issa); ja Saint-Marceaun kauppala,
jossa jo oli kolme kirkkoa ja luostari. Jos jätti gobeliinitehtaan
neljine valkeine muureineen vasemmalle, näki edessään
Saint-Jacques'in kaupungin, kauniisti koristettu kiviristi pienellä
torillaan, Saint-Jacques du Haut-Pas-kirkon, joka siihen aikaan oli
ihana goottilainen suippokaarikirkko, Saint-Magloiren, kauniin,
neljänneltätoista vuosisadalta polveutuvan temppelin, jonka Napoleon
muutti heinäladoksi, sekä Notre-Dame des Champs'n bysanttilaisine
mosaiikkeineen.
Lakeudella näkyi lopuksi kartusiiniluostari, komea, Palais de
Justicen ikäinen rakennus pienine puutarhoineen, ja Vauvert'in
huonomaineiset rauniot, ja kun jätti luostarin vasemmalle,
Saint-Germain-des-Prés'n kolme romaanista tornia. Sen takana
sijaitsi Saint-Germainin kauppala, jossa oli viisitoista tai
kaksikymmentä katua ja joka oli jo koko suuri kunta. Sen yhtä kolkkaa
koristi Saint-Sulpicen terävä kellotorni. Aivan sen vieressä näkyi
Saint-Germainin markkinapaikkaa ympäröivä nelikulmainen muuri,
samalla paikalla, missä nyt on kauppatori; edelleen apotin kaakinpuu,
pieni, sievä, keilanmuotoisella lyijykatolla varustettu torni.
Hieman kauempana oli tiilitehdas ja Rue du Four, joka vei kauppalan
yhteiseen leipomoon, tuulimylly mäellänsä, ja spitaalisairaala,
yksinäinen ja yleisesti kammoksuttu pieni rakennus. Mutta ennen
kaikkea ja kauimmin kiinnitti huomiota puoleensa itse luostari.
Sillä varmaa on, että tämä rakennusryhmä, jolla sekä luostarina
että herraskartanona oli ylhäinen leima, tämä apotinpalatsi, josta
Pariisin piispat pitivät kunniana saada yösijan, tämä ruokasali,
jolle arkkitehti oli antanut tuomiokirkon muodon ja kauneuden ja
samalla sen muhkean otsikkoruususton, tämä Pyhälle Neitsyelle vihitty
kappeli, tämä monumentaalinen makuuhuonerakennus, nämä laajat
puutarhat, tämä nostoristikko, tämä nostosilta, tämä ampuma-aukoilla
varustettu ympärysmuuri, joka loi varjonsa ympäröivien niittyjen
vehreyteen, nämä pihat, joilla liikkui rautapukuisia sotilaita ja
kultaviittaisia kirkonmiehiä, tämä kaikki ryhmittyneenä kolmen
korkean, goottilaisella absiidilla lepäävän pyörökaaritornin
ympärille, muodosti muhkean taulun taivaanrannalla.
Kun Yliopistoa kylliksi tarkastettuaan viimein kääntyi oikeata
rantaa, Kaupunkia kohden, muutti näky äkkiä muotoaan. Vaikka se
olikin paljoa suurempi kuin Yliopisto, ei se muodostanut yhtä ehjää
kokonaisuutta. Ensi silmäyksellä näytti se jakautuvan useampaan
jyrkästi toisistaan eroavaan ryhmään. Ensinnä näkyi idässä,
siinä kaupunginosassa, jolla vieläkin on nimensä suosta, johon
Camulogène houkutteli Caesarin, joukko palatseja, joita ulottui
jokeen saakka. Neljä niistä, Jouy, Sens, Barbeau ja Logis de la
Reine, oli miltei yhdessä ja kuvasteli Seineen pienillä kevyillä
torneilla varustettua liuskakivikattoaan. Nämä neljä rakennusta
peittivät alan Nonaindières-kadusta selestiiniläisluostariin,
jonka torninhuippu kohosi sirosti niiden pääty- ja huippuviivan
yläpuolelle. Ne vihertävät talorähjät, jotka näiden muhkeitten
palatsien edessä kenottivat joen äyräällä, eivät estäneet katselijaa
näkemästä palatsifasadin kauniita kulmauksia, niiden suuria,
kivikaarisia ikkunoita, niiden veistokuvilla ylen määrin koristettuja
suippokaariportaaleja, aina puhdaspiirteisten muurien jyrkkää
sulkuvyötä ja kaikkia noita ihastuttavia rakennustaiteellisia
pikkuseikkoja, joista saa sen vaikutelman kuin pyrkisi goottilainen
taide joka hetki uusiin yhdistelmiin. Näiden palatsien takana
levittäytyi joka suunnalle milloin mutkitellen, paalutettuna ja
ampuma-aukoilla varustettuna kuin linnoitus, milloin suurien puiden
varjostamana kuin kartusiiniluostari ihmeellisen Saint-Polin
palatsin valtava rakennusryhmä, jossa Ranskan kuningas saattoi mitä
loistavimmin ottaa vastaan ja pitää vieraanaan kaksikymmentäkaksi
dauphinin ja Burgundin herttuan arvoista ruhtinasta palvelijoineen ja
seurueineen, puhumattakaan suurista läänitysherroista ja keisarista,
kun hän tuli katsomaan Pariisia, ja leijonista, joilla oli oma
asuntonsa kuninkaallisessa palatsissa. Tässä pitänee huomauttaa, että
ruhtinaan asuntoon siihen aikaan aina kuului vähintäin yksitoista
salia, juhlasalista alkaen aina rukoushuoneeseen saakka, lukuun
ottamatta niitä pylväskäytäviä, kylpyhuoneita ja muita "ylimääräisiä
huoneita", joilla joka kerros oli varustettu, kunkin kuninkaan
vieraan erikoisia puutarhoja, keittiöitä, kellareita, palveluskunnan
huoneita, yleisiä ruokasaleja, piharakennuksia, joissa oli
kaksikymmentäkaksi huoneistoa kaikkia taloustoimia varten leipomosta
alkaen aina juomanlaskijan virkahuoneeseen saakka, kaikenlaisia
pelihuoneita, pallo-, mailapeli- ja rengaspelikenttiä, kanatarhoja,
kalalammikoita, eläinnäyttelyitä, talleja ja navetoita, kirjastoja,
asevarastoja ja tykkivalimoita. Sellainen oli siihen aikaan
kuninkaallinen palatsi, Louvre, Hôtel Saint-Pol: kaupunki kaupungissa.
Tornista katsoen, jossa parhaillaan olemme, tarjosi Hôtel Saint-Pol,
vaikka olikin puolittain äsken mainitun neljän suuren palatsin
varjossa, siitä huolimatta sangen suurenmoisen näyn. Saattoi varsin
selvästi havaita ne kolme kylkirakennusta, jotka Kaarle V pitkillä
lasi- ja pylväskäytävillä oli yhdistänyt päärakennukseen; Hôtel
du Petit Mucen ja sen hienot kattoa reunustavat pitsikaiteet;
linnoitusmaisen Hôtel de l'abbé de Saint-Maurin ja sen valtavat
tornit, muurinulkonemat, ampumareiät, rautavarpuset sekä nostosillan
kahden syvennyksen välissä olevan suuren romaanisen portaalin, jonka
yllä oli apotin vaakunoita; Hôtel d'Étampes'in, jonka rappeutuneen
vartiotornin kattokaide näytti nyhdetyltä kukonharjalta. Siellä
täällä oli kolme, neljä vanhaa tammea, joiden yhdistyneet lehvät
näyttivät suunnattomilta kukkakaalinpäiltä; kirkkaita vedenkalvoja,
joissa joutsenet soutelivat, joukko pihoja, joissa saattoi erottaa
maalauksellisia taustoja; lyhyillä romaanisilla pylväillä oleva
leijonarakennus, jossa oli matalat suippokaaret ja rautaristikot
ja josta kuului alituisia karjahduksia; keskellä Ave-Maria-tornin
suomuinen huippu: vasemmalla Pariisin kaupunginvoudin palatsi, jota
ympäröi neljä hienosti uurrettua pikkutornia, ja lopuksi keskellä
taustaa varsinainen Hôtel Saint-Pol monine erilaisine julkisivuineen
ja lisärakennuksineen, jotka olivat peräisin Kaarle V:n ajoilta,
sekasukuisia kasvannaisia, joilla arkkitehtien mielikuvitus oli
kahden vuosisadan kuluessa sitä kuormittanut, kappeliabsiideja,
pylväskäytäväpäätyjä, lukemattomia tuuliviirejä, kaksi korkeata
lähekkäin olevaa tornia, joiden keilanmuotoiset, harjakkaalla
reunuksella varustetut katot muistuttivat suunnattomia suippolakkeja,
joiden lierit oli käännetty ylös.
Katse kohosi yhä tämän palatsiamfiteatterin eri rivejä pitkin ja
siirtyi syvän, kattojoukkoon uurretun vaon yli, joka osoitti Rue
Saint-Antoinen paikkaa, sekä pysähtyi vihdoin Logis d'Angoulêmeen,
eri aikoina rakennettuun valtavaan rakennukseen, jossa oli osia,
jotka näyttivät aivan uusilta eivätkä sopineet toisiin sen paremmin
kuin punainen paikka siniseen nuttuun. Mutta koristeellisilla
vesikouruilla varustettu palatsin korkea ja terävä katto
lyijylaakapeitteineen, jossa loistavat, kullatut kupariupotukset
kiehkuroivat lukemattomina, mielikuvituksellisina lehtikoristeina,
kohosi kuitenkin hauskasti tuon vanhan palatsin mustien raunioiden
yläpuolelle, jonka suuret, vanhat, iän lyyhistämät, ylhäältä alas
saakka halkeilleet tornit muistuttivat suunnattomia pullistuneita
vatsoja. Sen takana kohosi Tournelles-palatsin tornimetsä. Ei mikään
rakennus maailmassa, ei Chambord eikä Alhambra, voinut tarjota
lumoavampaa, ilmavampaa, loistavampaa näkyä kuin tämä lukematon
joukko torninhuippuja, savutorvia, tuuliviirejä, kiertoportaita,
lyhtyjä, joiden lävitse päivä näytti kirkkaasti paistavan, somia
pikkutorneja, _tournelles_, jotka kaikki olivat erikorkuisia,
-muotoisia ja -asentoisia. Olisi luullut näkevänsä suunnattoman
kivisen shakkilaudan.
Tournelles-palatsin oikealla puolella kohoaa kimppu valtavia,
mustia, yhteen ahdettuja ja niin sanoakseni ympyränmuotoisella
vallihautapunoksella kapaloituja torneja. Tämä linnoitus, jossa on
paljon enemmän ampumareikiä kuin ikkunoita, jonka nostosillat ovat
aina ylhäällä ja rautaiset nostoristikot aina alaslaskettuina, on
Bastilji. Ne mustat esineet, jotka pistävät esiin katonaukoista ja
jotka meistä näyttävät vesitorvilta, ovat tykkejä.
Niiden suiden edessä, tuon pelottavan rakennuksen juurella on portti
Saint-Antoine -- kahden torninsa kätkössä.
Tournelles-palatsin toisella puolella levittäytyi Kaarle V:n
muuriin saakka vehreinä ja kukkaisina ruutuina peltojen ja
kuninkaallisten puistojen samettimatto; niiden joukossa erotti puu- ja
käytäväsokkeloistaan aikoinaan kuuluisan Dédalus-puutarhan, jonka
Ludvig XI antoi Coictierille. Tohtorin tähtitorni kohosi tämän
puulabyrintin yli suuren yksinäisen pylvään näköisenä, päässä pieni
rakennus ikään kuin pylväänpäänä. Tässä tähtitornissa harjoitettiin
kauheata astrologiaa.
Siellä on nykyään Place Royale.
Kuten sanottu, täytti se palatsikortteli, jota juuri olemme
koettaneet kuvata, sen kulmauksen, jonka Kaarle V:n ympärysmuuri
muodosti Seinen kanssa. Kaupungin keskustassa oli kansan asuntoja.
Siihen johtivat nuo kolme Citéstä tuovaa siltaa, ja sillat luovat
yksinkertaisia taloja ennen palatseja. Nuo porvarilliset talot,
jotka muodostivat omalaatuisen kauniin rykelmän, olivat ahtautuneet
yhteen kuin lokerot vahakakussa. Pääkaupungin kattojen laita on
samoin kuin meren laineiden: niissä on jotakin suurenmoista.
Ensinnäkin muodostivat mutkittelevat ja risteilevät kadut tuossa
kattojoukossa omituisia kuvioita; hallien ympärillä oli kuin
tähti lukemattomine sateineen; Saint-Denis- ja Saint-Martin-kadut
lukemattomine haaroineen olivat kuin kaksi rinnakkaista puuta,
joiden oksat kiertyvät toisiinsa, kun taas Plâtrerie-, Verrerie-,
Tixeranderie-kadut ym. kiemurtelivat koko tällä alalla. Tästä
talonpäätyjen kivettyneestä aallokosta pisti siellä täällä esiin
myös jokin kaunis rakennus. Rahanvaihtajiensillan pohjoispäässä,
jonka takana Seine näkyi vaahtoavan myllynpyörissä Mylläriensillan
luona, kohosi Châtelet, joka ei enää ollut roomalainen torni, kuten
Julianus Apostatan aikoina, vaan feodaalinen torni kolmanneltatoista
vuosisadalta ja niin kovaa kivilajia, ettei muurinsärkijä kolmessa
tunnissa saanut siitä irtautumaan edes nyrkinkokoista kiveä.
Siellä näkyi edelleen Saint-Jacques-de-la-Boucherien muhkea
kellotorni veistokuvain kokonaan pyöristämine kulmineen; se oli jo
viidennellätoista vuosisadalla ihmeellinen, vaikkakaan se ei vielä
silloin ollut valmis. Siitä puuttui etupäässä nuo neljä vieläkin
paikoillaan olevaa kummitusta katon kulmauksista, nuo sfinksejä
muistuttavat kuvat, jotka kehoittavat uutta Pariisia arvaamaan
vanhan arvoituksen. Kuvanveistäjä Rault asetti ne paikoilleen
vasta 1526 ja sai kaksikymmentä frangia vaivoistaan. Siellä näkyi
Pylvästalo, joka oli Grève-torille päin, jota jo olemmekin hiukan
lukijalle kuvailleet. Saint-Gervais, sittemmin pilattu "hyvää
makua" edustavalla portaalilla; edelleen Saint-Méry, jonka vanhat
suippokaaret olivat vielä miltei pyörökaaria; Saint-Jean, kuuluisa
komeasta torninhuipustaan; ja parikymmentä muuta loistorakennusta,
jotka eivät hävenneet kätkeä ihmeitään tähän pimeitten, ahtaitten
ja syvien katujen kaaokseen. Lisättäköön tähän toreilla sijaitsevat
veistetyt kiviristit, joita oli vielä enemmän kuin hirsipuita;
Innocents-kirkkotarha, jonka monumentaalinen ympärysmuuri näkyi yli
kattojen; hallien viereinen mestauslava, jonka huippu pisti esiin
kahden savutorven välistä Cosonnerie-kadun varrella; Viljahallin
ympyränmuotoinen rakennusrähjä; Croix-du-Trahoirin portaat, jonka
risteyksessä oli aina ihmisvirta; osia Filip Augustin vanhasta
ympärysmuurista, jota näkyi sieltä täältä talojen välistä, muratin
peittämiä torneja, rikkoutuneita portteja, rappeutuneita ja
murtuneita muurinkaistoja; rantakatu lukemattomine myymälöineen
ja lihakauppoineen; Seine, jolla vilisi veneitä Port-au-Foinistä
Port-l'Évêque'iin. Tässä hämärä kuva siitä, miltä Kaupungin
puolisuunnikkaan muotoinen keskus näytti vuonna 1482.
Näihin kahteen, palatsien ja porvaristalojen kortteliin liittyi
vielä kolmantena osana siihen näkyyn, minkä Kaupunki tarjosi,
luostarien pitkä vyö, joka ympäröi miltei koko sen piiriä idästä
länteen ja linnoitusvyön sisäpuolella muodosti toisen luostari- ja
kappelimuurin. Niin oli heti Tournelles-palatsin puiston vieressä
Saint-Antoine-kadun ja vanhan Temple-kadun välillä Sainte-Catherine
laajoine pelto- ja niittymaineen, jotka ulottuivat ympärysmuuriin
saakka. Vanhan ja uuden Temple-kadun välillä oli Le Temple, synkkä
kimppu korkeita torneja, jotka kohosivat yksinäisinä ampuma-aukoilla
reunustetun muurin ympäröimällä suurella linnanpihalla. Uuden
Temple-kadun ja Saint-Martin-kadun välillä oli puutarhojensa
siimeksessä Saint-Martinin luostari, muhkea, linnoitettu
kirkko, jonka torneilla koristetun ympärysmuurin ja keveäin
torninhuippujen hiipan voitti voimassa ja loistossa ainoastaan
Saint-Germain-des-Prés. Saint-Martin- ja Saint-Denis-katujen välillä
sijaitsi La Trinitén hautuumaa. Lopuksi näkyi Saint-Denis- ja
Montorgueil-katujen välillä Les Filles-Dieu'n luostari. Syrjemmällä
saattoi erottaa Ihmeiden pihan kyyröttävät katot ja lyyhistyneet
seinät. Se oli ainoa maallinen rengas tässä luostarien hurskaassa
ketjussa.
Neljäs ryhmä lopuksi, joka selvästi erottautui oikean rannan
kattojoukosta ja käsitti sen ja ympärysmuurin välisen länsikulman,
oli uusi palatsisikermä, joka ympäröi Louvrea. Filip Augustin vanha
Louvre, tuo suunnaton rakennus, jonka suuren tornin ympärillä oli
kaksikymmentäkolme muuta tornia, lukuun ottamatta pikkutorneja,
näytti kaukaa siltä, kuin se olisi asetettu Hôtel d'Alençonin ja
Petit-Bourbonin goottilaisiin katonharjoihin. Tämä tornihirviö,
Pariisin jättiläismäinen vartija, jonka kaksikymmentäneljä päätä
olivat aina kohotettuina ja jonka suunnaton selkä loisti metalli- ja
suomuspeitteisenä, päätti vaikuttavalla tavalla kaupungin länsipään.
Siis suuri joukko, _insula_, kuten roomalaiset sanoivat,
porvarillisia taloja, oikealla ja vasemmalla palatsiryhmän
ympäröimänä, joista toisen kruunasi Louvre, toisen Tournelles,
pohjoisessa pitkän luostari- ja peltovyön rajoittamana ja sulautuen
katseelle yhdeksi kokonaisuudeksi; näiden rakennusten yllä, joiden
tiili- ja liuskakivikatot muodostivat yhteen liittyessään mitä
kummallisimpia kuvioita, oikeanpuoleisen rannan neljänkymmenenneljän
kirkon tatuoidut, uurroksilla ja kiehkuroilla koristetut tornit;
lukemattomat risteilevät kadut; toisella puolella rajana puoliympyrän
muotoinen muuri, jossa oli nelikulmaisia torneja (Yliopiston puolella
ne olivat pyöreitä), toisella siltojen katkoma ja aluksia vilisevä
Seine: siinä Kaupunki viidennellätoista vuosisadalla.
Muurien toisella puolella oli porttien kohdalla muutamia
esikaupunkeja, mutta harvemmassa ja hajanaisempina läikkinä kuin
Yliopistossa. Niinpä oli Bastiljin takana parikymmentä vanhaa
talorähjää Croix-Faubinin omituisten veistosten ja Saint-Antoine
des Champs'in luostarin tukipylväiden ympärillä; edelleen keskellä
peltoja Popincourt; sitten Courtille, pieni iloinen kylä, jossa
oli paljon kapakoita; Saint-Laurent'in kauppala kirkkoineen, jonka
torni kaukaa katsoen näytti sulautuvan Porte Saint-Martinin terävään
torniin; Saint-Denis'n esikaupunki, jossa oli Saint-Ladren laaja
haka; Porte Montmarten ulkopuolella Grange-Batelière valkeine
muureineen; sen takana Montmartren liitukallio, jolla silloin oli
miltei yhtä monta kirkkoa kuin tuulimyllyä, mutta jolla nykyään
on vain tuulimyllyjä. Lopuksi näkyi Louvren toisella puolella
olevilla niityillä Saint-Honorén esikaupunki, joka jo silloin
oli varsin merkittävä, lehväin varjostama Petite-Bretagne sekä
Marché-aux-Pourceaux, jonka keskellä oli kauhea uuni, johon väärän
rahan tekijät heitettiin. Courtillen ja Saint-Laurent'in välillä
oli silmä jo huomannut erään yksinäisen, autiolla lakeudella
sijaitsevan mäen harjalla eräänlaisen rakennuksen, joka kaukaa näytti
temppelinrauniolta, jossa joitakin pylväitä seisoi murtuneilla
jalustoillaan. Se ei ollut mikään Parthenon eikä olympolaisen
Jupiterin temppeli: se oli Monfaucon.
Toivoen, ettei tämä rakennusluettelo, joka on kasvanut melko laajaksi
huolimatta siitä, että olemme koettaneet tehdä sen niin lyhyesti
kuin mahdollista, ole lukijan mielikuvituksesta kokonaan hämmentänyt
vanhan Pariisin kokonaiskuvaa, koetamme muutamalla sanalla tehdä
yhteenvedon kuvauksestamme. Keskessä Cité ojentaen tiilipeitteisiä
siltojaan kuin suunnaton kilpikonna suomuisia jalkojaan harmaan
kattopanssarinsa alta. Vasemmalla Yliopiston kiinteä, tiheä,
ahtautunut, harjakas, yhtenäinen puolisuunnikas; oikealla Kaupungin
valtava puoliympyrä, jossa oli paljon enemmän puutarhoja ja
monumentaalisia rakennuksia. Kaikki kolme ryhmää, Cité, Yliopisto,
Kaupunki, lukemattomien katujen ristiin rastiin uurtelemina.
Keskellä niitä Seine, "ravitseva Seine", kuten sanoi isä du Breul,
täynnä saaria, siltoja ja aluksia. Ylt'ympäri suunnaton lakeus
jaettuna niityiksi ja pelloiksi, ja siellä täällä kauniita kyliä:
vasemmalla Issy, Vanvres, Vaugirard, Montrouge, Gentilly pyöreine
ja nelikulmaisine torneineen ym.; oikealla parikymmentä muuta
Conflans'ista Ville-l'Évêque'iin. Taivaanrannalla piiri kukkuloita,
jotka muodostivat ikäänkuin altaan reunan. Lopuksi kaukana idässä
Vincennes ja sen seitsemän nelikulmaista tornia; etelässä Bicêtre ja
sen terävät pikkutornit; pohjoisessa Saint-Denis ja sen torninhuippu;
lännessä Saint-Cloud ja sen suuri linnoitustorni. Sellainen oli se
Pariisi, jonka näkivät Notre-Damen tornin huipulta ne korpit, jotka
elivät vuonna 1482.
Ja kuitenkin on Voltaire tästä kaupungista sanonut, että sillä
_ennen Ludvig XIV:tä oli vain neljä kaunista rakennusta:_ Sorbonnen
kupooli, Val-de-Grâce, uusi Louvre ja jokin neljäs, en tiedä mikä,
ehkä Luxembourg. Onneksi on Voltaire yhtäkaikki luonut _Candide'n_, ja
kaikkien niiden miesten joukossa, jotka ovat renkaina inhimillisen
sivistyksen sarjassa, on hän se, joka omasi eniten pirullista naurua.
Se osoittaa, että saattaa olla suuri nero eikä siitä huolimatta
ymmärrä vierasta taidetta. Niinpä luuli Molière osoittavansa
Raffaellolle ja Michelangelolle suurta kunniaa nimittämällä heitä
_oman aikansa Mignardeiksi_.
Mutta palatkaamme viidennentoista vuosisadan Pariisiin.
Se ei ollut ainoastaan kaunis kaupunki, vaan myös läpeensä
samanlaatuinen kaupunki, keskiajan lapsi niin hyvin
rakennustaiteellisessa kuin historiallisessa suhteessa, kiveen
kaiverrettu kronikka. Se oli kaupunki, jonka muodosti ainoastaan
kaksi kerrosta, romaaninen ja goottilainen, sillä roomalainen kerros
oli jo aikoja sitten hävinnyt, lukuun ottamatta Julianuksen kylpylää,
jossa se vielä pisti esiin keskiajan paksun maakerroksen alta. Mitä
kelttiläiseen kerrokseen tulee, ei siitä enää löydetty minkäänlaisia
jälkiä edes syvimmissä kaivonkaivauksissa.
Viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun renessanssi tähän niin ankaraan,
mutta samalla niin vivahdusrikkaaseen yhtenäisyyteen sekoitti
loistavan runsauden kuvitelmiaan ja järjestelmiään, roomalaisten
pyörökaarien, kreikkalaisten pylväiden ja matalain goottilaisten
suippokaarien mässäilynsä, herkän ja ihanteellisen veistotaiteensa,
erikoisen taipumuksensa lehtikiehkura- ja akantuskoristeihin,
Lutherin aikuisen rakennustaiteellisen pakanuutensa, oli Pariisi ehkä
vielä kauniimpi, mutta ei niin sopusuhtainen silmälle ja ajatukselle.
Mutta tämä loistava ajankohta ei kestänyt kauan. Renessanssi ei
ollut puolueeton; se ei tyytynyt rakentamaan, se tahtoi repiä alas.
Onhan totta, että se tarvitsi tilaa. Ja niinpä ei goottilainen
Pariisi ollut täydellinen kuin hetken. Saint-Jacques-de-la-Boucherien
rakentaminen oli tuskin lopetettu, kun alettiin repiä vanhaa Louvrea.
Siitä lähtien on tuo suuri kaupunki päivä päivältä käynyt
kehnommaksi. Goottilainen Pariisi, jonka alle romaaninen Pariisi
hävisi, on vuorostaan hävinnyt, mutta voiko kukaan sanoa, mikä
Pariisi on noussut sen sijalle?
Meillä on Katharina de' Medicin Pariisi Tuileries'ssa [Romaaninsa
viidenteen painokseen kirjoittamassaan, huhtikuun 7 päivänä 1831
päiväämässään alahuomautuksessa Victor Hugo ilmaisee paheksumisensa
tämän palatsin laajentamis- ja muutossuunnitelmien johdosta, joiden
hän sanoo johtavan tämän Philibert Delormen luoman hienoaistisen
renessanssipalatsin turmelemiseen. Romaaninsa täydelliseen painokseen
lokakuun 20 päivänä 1832 kirjoittamassaan ja päiväämässään
uudessa esipuheessa hän paheksuu niitä muutoksia, joita näiden
suunnitelmien pohjalla oli suoritettu ja pitää niitä skandaalina.
Näitä huomautuksia ei ole otettu suomennokseen sentähden, ettei
palatsia enää ole olemassa: vallankumouksen aikana 1871 kommunardit
polttivat tuon entisten kattotiilitehtaitten paikalle rakennetun
kuninkaallisen palatsin. _Tuilerie_ merkitsee kattotiilitehdasta.
-- Suomentajan huomautus.], Henrik II:n Pariisi Hôtel de Villessä,
nuo kaksi rakennusta, joissa vielä on korkeamman maun leima; Henrik
IV:n Pariisi Place Royalessa: tiiliotsikoita kulmakivineen ja
liuskakivikattoineen, kolmivärisiä taloja; Ludvig XIII:n Pariisi
Val-de-Grâcessa: matalaa ja tanakkaa rakennustaidetta, jonka
holvit muistuttavat korinsankoja ja jonka pylväät ovat ikäänkuin
möhömahaisia ja kupooli kyttyräselkäinen; Ludvig XIV:n Pariisi
Invalides'issa: suuri, komea, kullattu, kylmä; Ludvig XV:n Pariisi
Saint-Sulpicessä: kiehkuroita, nauharuusukkeita, pilvenhattaroita,
lierukoita ja kierukoita, kaikki kivestä; Ludvig XVI:n Pariisi
Panthéonissa: huono jäljennös Rooman San Pietrosta (rakennus on
ikävästi laskenut, mikä ei suinkaan ole parantanut sen viivoja);
tasavallan Pariisi École de Medicinessä: kehnoa kreikkalaista
ja roomalaista tyyliä, joka muistuttaa yhtä vähän Colosseumia
tai Parthenonia kuin vuoden III:n valtiomuoto Minoksen lakeja
ja jota rakennustaiteessa nimitetään messidoriseksi mauksi;
Napoleonin Pariisi Vendôme-torilla: ylevä, kanuunoista muodostettu
pronssipylväs; restauraation Pariisi Pörssissä: hyvin valkea pylvästö
kantaa sangen sileätä friisiä, kaikki nelikulmaista, maksanut
kaksikymmentä miljoonaa.
Jokainen näistä luonteenomaisista rakennuksista liittyy tyylin ja
ulkomuodon yhtäläisyyden puolesta moniin eri kaupunginosissa oleviin
rakennuksiin, jotka tuntijan silmä helposti erottaa ja sijoittaa. Kun
osaa nähdä, saattaa yksin portinkolkuttimessakin tuntea vuosisadan
hengen ja hallitsijan luonteen.
Nykyisellä Pariisilla ei niin ollen ole yleistä muotoa. Se on
näytekokoelma useammalta vuosisadalta, ja kauneimmat osat ovat
hävinneet. Pääkaupunki kasvaa nyt ainoastaan rakennuksilla, ja
millaisilla rakennuksilla! Jos se tätä vauhtia muuttuu, on se
uusi joka viideskymmenes vuosi. Päivä päivältä häviääkin sen
rakennustaiteen historiallinen merkitys. Monumentaaliset rakennukset
käyvät siellä yhä harvemmiksi, ja tuntuu siltä kuin näkisi niiden
toisen toisensa jälkeen häviävän talojoukkojen kasvavaan virtaan.
Meidän isäimme Pariisi oli kiveä, meidän poikaimme on muurilaastia.
Mitä uuden Pariisin uusiin rakennusmuistomerkkeihin tulee,
olemme mieluummin niistä puhumatta. Asianlaita ei ole suinkaan
niin, ettemme niitä ihailisi, kuten tulee. Herra Soufflot'n
Sainte-Geneviève on varmaankin kaunein koruleivos, mikä milloinkaan
on kivestä valmistettu. Kunnialegioonan palatsi on myös oivallinen
sokerileipurin tuote. Viljahallin kupoli on englantilainen
kilparatsastajanlakki suuressa mittakaavassa. Saint-Sulpicen
tornit ovat kaksi suunnatonta klarinettia, ja onhan se yhtä hyvä
muoto kuin jokin muukin; köynnöksenä virnottava sähkölennätin sen
katolla on varsin sievä lisä. Saint-Rochin portaalia voi loistossa
verrata Saint-Thomas d'Aquinin portaaliin. Siinä on myös eräässä
luolassa Golgata korkokuvana ja aurinko kullatusta puusta, mikä
on epäilemättä sangen ihmeellistä. Labyrintin lyhty Jardin des
Plandes'issa on myös erittäin nerokas. Mitä pörssipalatsiin tulee,
tuohon rakennukseen, joka on kreikkalainen pylvästönsä, roomalainen
oviensa ja ikkunainsa pyörökaarien ja renessanssiin kuuluva suuren
matalan holvinsa puolesta, se on epäilemättä sangen moitteeton ja
puhdastyylinen rakennusmonumentti. Sitä todistaa sekin, että sillä
ylhäällä katonrajassa on attika, jollaista tuskin nähtiin Ateenassa,
kaunis suora viiva, jonka savutorvet siellä täällä hauskasti
katkaisevat. Lisätkäämme, että jos on sääntönä, että rakennuksen
tyylin tulee noudattaa sen tarkoitusta, niin että tämä tarkoitus
heti ensi silmäyksellä selviää, ei voi kyllin ihmetellä rakennusta,
joka voi yhtä hyvin olla kuninkaallinen palatsi, parlamenttitalo,
kaupungintalo, koulu, maneesi, akatemia, makasiini, oikeusistuin,
museo, kasarmi, hautakammio, temppeli, teatteri, mikä tahansa.
Toistaiseksi se on pörssi. Rakennuksen tulee lisäksi sopia ilmastoon.
Tämä onkin yksinomaan aiottu meidän kylmää ja sateista ilmanalaamme
varten. Sen katto on miltei yhtä tasainen kuin itämailla on tapana,
mistä aiheutuu, että kun talvella sataa lunta, kattoa täytyy
lakaista, ja kattohan on totisesti tehty lakaisemista varten. Ja mitä
merkitykseen tulee, rakennus vastaa sitä mainiosti; se on pörssi
Ranskassa, niinkuin se olisi ollut temppeli Kreikassa. Totta on,
että arkkitehti on nähnyt paljon vaivaa peittääkseen kellotaulun,
joka olisi häirinnyt otsikon kauniita viivoja, mutta onhan meillä
toki tuo pylvästö, joka kiertää koko rakennusta ja jossa suurina
uskonnollisina juhlapäivinä vekseliasioitsijat ja kaupanvälittäjät
voivat mahdikkaasti kehitellä periaatteitaan.
Nämä kaikki ovat epäilemättä sangen mahtavia muistomerkkejä. Kun
lisätään tähän joukko kauniita, hauskoja ja vaihtelevia katuja, kuten
Rue de Rivoli, en suinkaan epäile, ettei Pariisi ilmapallosta katsoen
tarjoisi katseelle sitä viivojen vaihtelua, sitä yksityiskohtien
rikkautta, sitä näköalojen moninaisuutta, sitä suurenmoista
yksinkertaisuutta ja hämmästyttävää kauneutta, mikä on ominaista
tammipelille.
Mutta miten ihmeteltävältä teistä nykyinen Pariisi näyttääkin,
tahtoisin kuitenkin kehoittaa teitä loihtimaan mielikuvituksessanne
ilmi viidennentoista vuosisadan Pariisin. Katselkaa päivänvaloa tuon
ihmeellisen huippu-, fiaali- ja kellotornihäkin lävitse; antakaa
Seinen vyöryttää vihreätä ja keltaista vesipaljouttaan, joka välkkyy
kuin käärmeen nahka, tuon suunnattoman kaupungin lävitse; antakaa
sen taittua saarien kärkiä vasten, väistää siltojen holveja; antakaa
tuon vanhan Pariisin goottilaisen kuvan selvästi piirtyä taivaan
sineä vasten; antakaa sen ääriviivojen häilyä talvisessa usvassa,
joka kietoutuu sen savutorvien ympärille; vajottakaa se pimeään yöhön
ja tarkastelkaa varjojen ja valonliekkien omituista leikkiä tässä
tummassa rakennuslabyrintissä; suunnatkaa sinne kuunsäde, joka saa
sen häämöttämään himmeässä valaistuksessa ja loihtii tornien valtavat
huiput sumusta esille; tai antakaa sen vaipua takaisin pimeään,
luokaa huippujen ja päätyjen teräviin kulmiin vielä tummempi varjo
ja antakaa sitten tuon mustan varjokuvan, joka on piikikkäämpi kuin
haikalan leuka, kuvastua vaskenkarvaista iltataivasta vasten ja
verratkaa!
Ja jos haluatte saada vanhasta kaupungista vaikutelman, jota uusi
ei enää voi teille antaa, niin menkää varhain jonakin pääsiäis- tai
helluntaiaamuna jollekin korkealle paikalle, mistä näette yli koko
pääkaupungin, ja kuunnelkaa kirkonkellojen aamusoittoa! Katsokaa,
miten taivaan merkinanto, sillä aurinko sen antaa, saa kaikki nämä
lukemattomat kirkot värähtelemään yhtaikaa. Aluksi kuuluu yksinäisiä
läppäyksiä, joita kirkot vaihtavat, ikäänkuin orkesterin preludeja
ennen alkusoittoa. Katsokaa sitten -- sillä korvakin tuntuu eräinä
hetkinä omistavan näkövoiman -- katsokaa sitten, miten äkkiä samassa
silmänräpäyksessä jokaisesta kellotornista kohoaa ilmoille, tahtoisin
sanoa, säveleiden sopusointujen pylväs. Ensin kohoavat sävelaallot
jokaisesta kellotornista erikseen puhtaina, sekoittumattomina,
eristettyinä kohden kirkasta aamutaivasta. Sitten ne vähitellen
paisuessaan yhtyvät, sekoittuvat, haipuvat toisiinsa sulautuen
suurenmoiseksi konsertiksi. Nyt on vain yksi ainoa sävelaaltojen
virta, joka lakkaamatta tulvii noista lukemattomista torneista,
vyöryy eteenpäin, lainehtii, hyppii, paisuu yli kaupungin ja
kaukana taivaanrannalla avartaa värähdystensä huumaavaa piiriä.
Mutta tämä sopusoinnun meri ei silti ole mikään kaaos. Niin kuohuva
ja syvä kuin se onkin, ei se ole kadottanut kuulauttaan. Saatatte
erottaa jokaisen sävelryhmän, seurata pienen ja suuren kellon
milloin korkeaa, milloin matalaa vuoropuhelua; näette oktaavien
hyppäävän tornista toiseen; näette niiden keveinä, siivitettyinä ja
helähtelevinä soinnahtavan hopeakellosta, särähtelevinä ja ontuvina
putoavan puukellosta; te ihailette kesken kaiken sitä rikasta
sävelasteikkoa, joka Saint-Eustachen seitsemästä kellosta alati
nousee ja laskee; ja kesken niitä näette muutamain kirkkaitten ja
nopeitten sävelien piirtävän kolme, neljä viivaa ristiin rastiin ja
sitten katoavan kuin salamain. Tuolta kuuluu Saint-Martinin korkea
ja särähtelevä laulu; tuolta Bastiljin onnettomuutta ennustava,
äreä ääni; tuolta vastaiselta puolelta Louvren suuren tornin syvä
basso. Palatsin kuninkaallinen kello kylvää lakkaamatta ympärilleen
loistavia liverryksiä, joiden joukkoon Notre-Damen hälykellon
kumeat lyönnit putoavat kuin säkenöivät moukariniskut alasimelle.
Silloin tällöin näette parven kaikenlaisia mahdollisia sävelmuotoja
tulvivan Saint-Germain-des-Prés'n kolmesta kelloparista. Ja aika
ajoin vaimenee tämä ylevä jylinä tehden tilaa Ave-Maria-luostarin
pikalaukauksille, jotka sinkoutuvat ilmaan ja sähähtävät rikki
tähtisateeksi. Syvältä tämän kellokonsertin pohjalta erotatte
epäselvästi kirkoista kaikuvan laulun, joka tunkeutuu niiden holvien
ja seinäin värähtelevien hiukkasten lävitse. -- Se on ooppera,
jota kannattaa kuunnella. Tavallisesti on melu, joka päivisin
kuuluu Pariisista, puhuva kaupunki, ja öisin hengittävä Pariisi;
tässä on laulava kaupunki. Kuunnelkaa sen tähden tätä kellojen
_tutti_a, levittäkää sen kaiken ylle puolen miljoonan asukkaan
melu, virran ikuinen valitus, tuulen ainainen humina, neljän metsän
kvartettilaulu, joka suunnattomista uruista kohoaa taivaanrannan
kukkuloilta, hillitkää ikään kuin hämyyn kaikki, mikä tässä
säveljoukossa on liian karkeata tai terävää, ja sanokaa sitten,
tunnetteko maailmassa mitään rikkaampaa, iloisempaa, loistavampaa
ja häikäisevämpää kuin tämä kellojen pauhu, kuin tämä musiikin
sulatusuuni, kuin nämä kymmenentuhatta pronssiääntä, jotka yhtaikaa
kaikuvat kolmensadan jalan korkuisista kivitorneista, kuin tämä
kaupunkiorkesteri, kuin tämä sinfonia, jossa soi myrskyn pauhu.