Inehmon luokse ihminen käy! Viita,
veljemme meiltä menee kauas pois.
Oi kuule, mieti tarkoin, kaikki viita,
ken, mikä miehen mielen muuttaa vois?
Inehmon luokse ihminen käy! Viita,
veljemme itkee, kaihoo katkeraan!
Inehmon luokse! Häntä helli, viita,
vaan polkuaan ei pääse seuraamaan.
Suurta punaisen koiran taistelua ja Akelan kuolemaa seuranneena vuonna
Mowgli lienee ollut lähemmäs seitsemäntoista vuoden ikäinen. Hän näytti
vanhemmalta, sillä uuras aherrus, oivallinen ruoka ja vähimpäänkin
hiostumiseen tai pölyyntymiseen käytetty kylpy olivat antaneet hänelle
vartta ja voimia paljon enemmän kuin siinä iässä tavataan. Hän saattoi
riippua toisella kädellään latvaoksassa puolen tunnin ajan yhteen
menoon, tarkastellessaan lehvälatuja. Hän pystyi pysähdyttämään nuoren
kauriin keskellä juoksua ja heittämään sen sarvista tiepuoleen.
Jaksoipa hän riuhtaista kumoon isoja sinisiä villikarjujakin, jotka
asustivat pohjoisissa rämeissä. Viidakon väki, joka pelkäsi hänen
sukkeluuttaan, pelkäsi nyt hänen pelkkää voimakkuuttansakin, ja kun
hän hiljakseen liikkui asioillansa, puhdisti metsäpolut kuiske hänen
tulostansa. Ja kuitenkin oli hänen katseensa säveä. Tapellessakaan
eivät hänen silmänsä koskaan leimunneet kuten Bagheeran. Ne vain
kävivät yhä tarkkaavammaksi ja jännittyneemmiksi, ja se oli niitä
seikkoja, joita ei itse Bagheerakaan ymmärtänyt.
Hän kysyi asiaa Mowglilta, ja poika sanoi nauraen: "Iskiessäni tapossa
harhaan olen vihoissani. Joutuessani viettämään tyhjin vatsoin kaksi
päivää olen kovasti vihoissani. Eivätkö silmäni silloin puhu?"
"Suu on nälissään", vastasi Bagheera, "mutta silmät eivät sano mitään.
Metsällä, murkinalla tai uimassa -- yhtä kaikki, kuten kivi sateella ja
poudalla." Mowgli katsoi häneen untelosti pitkien silmäripsiensä alta,
ja pantterin pää painui alas, kuten aina. Bagheera tunsi herransa.
He makailivat ylhäällä eräällä Waingungan puolisella vuorenrinteellä,
ja aamun usvat leijuivat heidän alapuolellaan valkeina ja vihreinä
vöinä. Auringon noustessa ne vaihtuivat punaisen- ja kullankirjaviksi
aaltoileviksi ulapoiksi, vatvoutuivat pois ja antoivat vinosti
lankeavien säteiden juovittaa kulonurmea, jolla Mowgli ja Bagheera
lepäsivät. Kylmä sää oli lopussa, lehdet ja puut näyttivät
näivettyneiltä ja kauhtuneilta, ja tuulen puhaltaessa kuului kuivaa
rapisevaa kahinaa. Muuan ilmavirran tuivertelema yksinäinen pikku lehti
läpsähteli navakasti närettä vasten. Se herätti Bagheeran, sillä hän
henkäisi aamuilmaa ontosti rykäisten, paiskausi selälleen ja huiteli
yläpuolellaan lerkkuvaa lehteä etukäpälillään.
"Vuosi kääntyy", hän virkahti. "Viita edistyy. Uuden puheen aika on
lähellä. Tuo lehti tietää. Onpa se varsin hyvä."
"Ruoho on kuivaa", vastasi Mowgli nyhtäisten hyppysellisen.
"Keväänsilmäkin" -- pieni torvimainen, vahainen, punakukkainen
nurmikosta pilkistävä kasvi -- "Keväänsilmäkin on ummessa ja...
Bagheera, onko soveliasta Mustan Pantterin tuolla tavoin piehtaroida
hosuen käpälillänsä ilmaa kuin puukissa?"
"Aowh!" murahti Bagheera. Hän tuntui pohtivan muita asioita.
"Sanon, onko soveliasta Mustan Pantterin tuolla tavoin virnuilla,
köhiä, vongahdella ja teutaroida? Muista, että olemme viidakon herrat,
sinä ja minä."
"Tosiaan, kyllä; kuulen, ihmisenpenikka." Bagheera vierähti kiireisesti
jaloilleen ja pölyytti resuiset mustat kupeensa. (Hän oli juuri
luomassa talviturkkiansa.) "Totisesti olemme viidakon herrat! Kuka on
niin väkevä kuin Mowgli? Kuka on niin viisas?" Äänessä oli omituinen
venähdys, joka sai Mowglin pyörähtämään katsomaan, sattuisiko mitenkään
Musta Pantteri tekemään hänestä pilaa, sillä viidakko on täynnä sanoja,
jotka sointuvat toiselta ja merkitsevät toista. "Sanoin, että me
epäilemättä olemme viidakon herrat", toisti Bagheera. "Olenko tehnyt
väärin? En tiennyt, ettei ihmisenpenikka enää lojunut maassa. Lentääkö
hän siis?"
Mowgli istui kyynärpäät polviin tuettuina tähystellen päivänvalossa
hohtavaa laaksoa. Jossakin alhaalla metsikössä harjoitteli lintu
käheällä, säröisellä äänellä kevätlaulunsa alkusäveliä. Se oli pelkkää
varjoa siitä täysipainoisesta paisuvasta kutsusta, jota hän myöhemmällä
kajahutteli, mutta Bagheera kuuli sen.
"Sanoin, että uudenpuheen aika on lähellä", murisi pantteri häntäänsä
huiskautellen.
"Kuulen", vastasi Mowgli. "Bagheera, miksi väriset? Aurinko on lämmin."
"Tuo on Ferao, tulipunainen tikka", puheli Bagheera. "Hän ei ole
unohtanut. Nyt minunkin pitää muistaa lauluni", ja hän alkoi itsekseen
hyrrätä ja luritella, tyytymättömänä kuulostellen säveleitänsä yhä
uudestaan ja uudestaan.
"Ei ole mitään otuksia jalkeilla", sanoi Mowgli veltosti.
"Pikku Veikko, ovatko molemmat korvasi ummessa? Eihän tämä ole
tapposanoja, vaan lauluani valmistelen tarpeen varalle."
"Olin unohtanut. Tiedän milloin uudenpuheen aika tulee, sillä silloin
sinä ja muut juoksette tiehenne ja jätätte minut yksikseni." Mowgli
puhui jokseenkin nyrpeästi.
"Mutta, Pikku Veikko", aloitti Bagheera, "emmehän me toki aina --"
"Sanon, että te jätätte", kivahti Mowgli suuttuneesti kohottaen
etusormensa. "Te juoksette tiehenne, ja minun, joka olen viidakon
herra, täytyy vaellella yksikseni. Miten kävikään viime keväänä, kun
tahdoin kerätä sokeriruokoja ihmislauman vainioilta? Lähetin juoksijan
-- lähetin sinut! -- Hathin luo käskemään häntä tulemaan määrättynä
yönä poimimaan makeata ruohoa minulle kärsällään."
"Hän tuli ainoastaan kaksi yötä jälkeenpäin", sanoi Bagheera hiukan
luimistellen, "ja tuota pitkää makeaa ruohoa, joka miellytti sinua niin
suuresti, hän keräsi enemmän kuin yksikään ihmisenpenikka jaksaisi
syödä koko sadekauden öinä. Hänen vikansa ei ollut minun syyni."
"Hän ei saapunut sinä yönä, jona hänelle sanan toimitin. Ei, hän
töräytteli ja juoksenteli ja karjui pitkin laaksoja kuutamossa. Hänen
polkunsa oli kuin kolmen elefantin väylä, sillä hän ei huolinut
piileksiä puiden seassa. Hän tanssi kuutamossa ihmislauman talojen
edustalla. Minä näin hänet, eikä hän kuitenkaan suvainnut tulla
luokseni; ja minä olen viidakon herra!"
"Oli uudenpuheen aika", huomautti pantteri yhä hyvin nöyränä. "Kenties,
Pikku Veikko, sinä et sillä kertaa kutsunut häntä tietäjäsanalla?
Kuulehan Feraota!"
Mowglin ärtymys näytti kiehuneen kuiviin. Hän nojasi taaksepäin
kädet niskassa, silmät ummessa. "En tiedä -- enkä välitä", hän sanoi
uneliaasti. "Nukkukaamme, Bagheera. Painostaa. Annahan leposijaa
päälleni."
Pantteri laskeusi taas pitkäkseen ja huoahti, sillä hän kuuli Feraon
harjoittelevan ja kertaavan lauluansa uudenpuheen kevätaikaa varten,
kuten viidakossa sanotaan.
Intialaisessa viidakossa vuodenajat lipuvat toiseksensa melkein ilman
rajaa. Niitä tuntuu olevan ainoastaan kaksi -- märkä ja kuiva, mutta
jos tarkoin tutkii luontoa sadetulvain ja pölypilvien alla, niin
havaitsee kaikkien neljän kiertävän säännöllistä kehäänsä. Kevät on
ihmeellisin, sillä kun ei ole puhdas paljas maisema katettavanansa
uusilla lehdillä ja kukkasilla, vaan pyyhittävänä tieltään ja
syydettävänä syrjään se puolivihreiden rippeiden repalehtiva
paljous, minkä leuto talvi on antanut elää, sekä verestettävänä ja
nuorrutettavana osittain pukeutunut, mynnähtynyt maa. Ja tämän se
toimittaa niin, ettei ole maailmassa kevättä viidakon kevään vertaista.
Yhtenä päivänä kaikki on nääntynyttä, raskaassa ilmassa ajelehtivat
tuoksutkin vanhoja ja käytettyjä. Sitä ei voi selittää, mutta sen
tuntee. Sitten toisena päivänä -- silmälle minkään muuttumatta
-- kaikki tuoksut ovat uusia ja piristyttäviä, ja viidakon väen
viiksenjuuret värisevät ja talvikarva lähtee niiden kupeista pitkinä
hahtuvina. Sitten ehkä sataa hiukkasen, ja kaikki puut ja pensaat ja
bambut ja sammaleet ja mehevälehtiset kasvit heräävät melkein korvin
kuultavasti kasvamaan, ja tämän äänen pohjasäveleenä on yötä päivää
kohiseva humu. Se on kevään kohua -- jytisevää jymyä, joka ei ole
mehiläisten pörräystä, veden lorinaa tai puissa haastelevaa tuulta,
vaan lämpöisen, onnellisen maailman surinaa.
Tähän vuoteen asti oli vuodenaikojen vaihde aina riemastuttanut
Mowglia. Hän se yleensä näki ensimmäisen keväänsilmän syvällä
ruohikon kätkössä ja ensimmäisen kevätpilvien rykelmän, joka poikkeaa
näöltään kaikista muista. Hänen äänensä kuultiin kaikenlaisissa
tähtivaloisissa kukkakosteikoissa auttamassa isojen sammakkojen
kuorolauluja tai matkimassa pieniä pöllöjä, jotka huhuilevat valoisina
öinä. Kuten kaikki väkensä valitsi hänkin kevään retkeilyihinsä --
samoillen pelkästä lämpimän ilman henkäilyn ilosta kolme-, neljä-,
viisikymmentäkin mailia iltahämyn ja aamutähden tuikahduksen välillä
ja palaten hengästyneenä ja naurusuin sekä outojen kukkasien
seppelöimänä. Nuo neljä veljestä eivät häntä seuranneet näillä rajuilla
viidakkoharhailuilla, vaan läksivät laulelemaan toisten susien keralla.
Viidakon väki on keväisin kovin puuhakasta, ja Mowgli kuuli niiden
röhkivän ja kiljuvan ja viheltelevän, kunkin lakinsa jälkeen. Niiden
ääni on silloin erilainen kuin muina vuodenaikoina, ja siinä yksi syy,
minkä vuoksi kevättä nimitetään uudenpuheen ajaksi.
Mutta sinä keväänä hänen mielensä oli toinen, kuten hän Bagheeralle
sanoi. Aina siitä asti, kun bambunvesat kävivät ruskeantäplikkäiksi,
oli hän odotellut sitä aamua, jolloin tuoksut olisivat vaihtuneita.
Mutta kun se aamu koitti ja riikinkukko Mor pronssissa, sinivärissä
ja kullassa säihkyen julisteli sitä usmaisissa metsiköissä ja Mowgli
avasi suunsa toimittaakseen viestiä eteenpäin, niin tukahtuivatkin
sanat hänen hampaittensa rakoon ja hänet valtasi tunne, joka sävähti
varpaista hiusmartoon -- ihalan ankeuden tunne, ja hän silmäili
itseänsä nähdäkseen eikö ollut tullut polkeneeksi okaa. Mor huuteli
uusia tuoksuja, toiset linnut yhtyivät säestämään, ja Waingungan
rantakallioilta hän kuuli Bagheeran käheän kirkumisen, joka muistutti
sekä kotkan kiljuntaa että hevosen hirnumista. Bandar-log ulisi ja
rapisteli silmikkoisilla oksilla, ja alla seisoi Mowgli, Morille
vastaamaan paisunut rinta tyhjenemässä pikku ähkäyksin, kun tuo ankeus
litisti siitä ilman.
Hän tuijotteli, mutta ei muuta nähnyt kuin ilveilevän bandar-login
teuhaavan puissa ja Morin tanssivan alapuolellansa leviävillä rinteillä
pyrstö täyteen upeuteen laajenneena.
"Tuoksut ovat vaihtuneet", kirkui Mor. "Saalista saaos, Pikku Veikko!
Missä viipyy vastauksesi?"
"Pikku Veikko, saalista saaos!" vihelsivät Chil Sääksi ja hänen
puolisonsa, heidän rinnakkain tehdessään kaarroksen alaspäin.
Kumppanukset pyyhälsivät Mowglin ohi niin likekkäin, että häneen
häilähti valkeanhahtuva untuva.
Kepeä kevätsade -- elefanttisateeksi sitä sanotaan -- kulki viidakon
poikki puolen mailin levyisenä vyönä, jätti verekset lehdet märiksi ja
nyökkyviksi taakseen ja kuoleutui kaksinkertaiseen sateenkaareen ja
lievään ukkosenjymyyn. Keväthumu puhkesi hetkeksi ilmoille ja vaikeni
sitten, mutta kaikki viidakon väki tuntui käyneen haastamaan yht'aikaa.
Kaikki paitsi Mowgli.
"Minä olen syönyt hyvää ruokaa", hän puheli itsekseen. "Minä olen
juonut hyvää vettä. Eikä kurkkunikaan kipoittele ja kuroudu kuten
silloin, kun puraisin Oo kilpikonnan puhtaaksi ruuaksi kehumaa
sinitäpläistä juurakkoa. Mutta mieleni on raskas, ja minä olen syyttä
suotta puhunut kovin pahasti Bagheeralle ja muille, viidakon väelle
ja kansalleni. Olen kuumissani ja kylmissäni, ja sitten taas en ole
kumpaistakaan, vaan suutuksissani sille mitä en näe. Hu-huu! On aika
juosta retkeilylle! Ensi yönä samoan selänteiden yli; niin, teen
kevätjuoksun pohjoisiin rämeisiin ja sieltä takaisin. Olen liian kauan
metsästänyt liian huokeasti. Ne neljä tulkoot matkassani, sillä ne
uhoavat kuin valkeat toukat."
Hän huhusi, mutta niistä neljästä ei yksikään vastannut. Ne olivat
kaukana äänen kantamilta, luikkailemassa kevätlauluja -- kuu- ja
sambhur-lauluja -- lauman susien keralla, sillä viidakon väki ei
keväiseen aikaan pidä päivällä ja yöllä paljoa väliä. Hän päästi
terävän haukahdussäveleen, mutta sen ainoana vastauksena oli pienen
täplikkään puukissan pilkallinen "miau" sen pujottelehtiessa oksikoissa
aikaisten linnunpesien etsinnässä. Tämän kuullessaan hän tutisi
raivosta ja puolittain veti puukkonsa esille. Sitten hän röyhistäytyi
hyvin ylpeäksi, vaikkei ollut ketään katselijana, ja asteli terhakasti
alas mäen kuvetta leuka pystyssä ja kulmakarvat rypyssä. Mutta yksikään
hänen kansastaan ei kysynyt häneltä mitään, sillä kaikki olivat
kokonaan omiin hommiinsa kiintyneitä.
"Niin", haasteli Mowgli itsekseen, vaikka sydämessään tiesi syyttä
kiukuttelevansa. "Tulkoonpa punainen koira Dekkanista tai tanssikoonpa
Punakukka bambustossa, niin koko viidakko vinkuen kiitää Mowglin
luo mielistelemään häntä suurin elefanttinimityksin. Mutta kun nyt
keväänsilmä hohtaa punaisena ja Morin mukamas pitää näytellä alastomia
sääriänsä jossakin kevättanssissa, niin viidakko riivaantuu hulluksi
kuin Tabaqui... Minut lunastaneen mullin kautta, olenko minä viidakon
herra vai enkö! Hiljaa! Mitä te täällä teette?"
Kaksi nuorta lauman sutta laukkasi pitkin muuatta polkua etsimässä
avointa paikkaa tapellaksensa. (Muistattehan viidakon lain kiellon
tapella lauman nähden.) Niiden niskaharjakset törröttivät kankeina kuin
rautalanka, ja ne haukkuivat raivoisasti kyyristäytyen ensimmäistä
otetta varten. Mowgli hypähti esille ja kouraisi ojentautuneen kaulan
kumpaiseenkin käteensä, aikoen paiskata heidät nurinniskoin, kuten oli
useasti tehnyt karkeloissa ja lauma-ajoissa. Mutta hän ei ollut koskaan
ennen sekaantunut kevättaisteluun. Ne kaksi ponnahtivat eteenpäin ja
sinkosivat hänet pitkäkseen sivulle, sanaakaan tuhlaamatta kieriskellen
sitten toisiansa nujuuttaen.
Mowgli oli jaloillaan melkein ennen kuin kaatuikaan, puukko ja valkeat
hampaat paljastuneina, ja sinä hetkenä hän oli valmis tappamaan
molemmat pelkästään siitä syystä, että he tappelivat silloin kun
hän olisi suonut heidän pysyvän alallaan, vaikka jokaisella sudella
on täysi oikeus tapella lain mukaan. Hän pyöri heidän ympärillään
kumarruksissaan ja vapiseva käsi sojossa sivaltaakseen kaksinkertaisen
iskun milloin rynnistyksen ensimmäinen kimma lauhtuisi, mutta hänen
odottaessaan tuntui voima tiukkuvan pois hänen jänteistään, puukko
painui, ja hän työnsi sen huotraan ja katseli.
"Minä olen syönyt myrkkyä", hän sanoi vihdoin. "Siitä asti kun hajoitin
käräjät Punakukalla -- siitä asti kun tapoin Shere Khanin, ei laumassa
kukaan ole kyennyt paiskaamaan minua maahan. Ja nuo ovat vain lauman
häntäsusia, pikku metsästäjiä. Voimani on minusta kaikonnut ja pian
kuolen. Oih, Mowgli, miksi et tapa noita molempia?"
Kamppailua kesti kunnes toinen susi pakeni, ja yksikseen istahti Mowgli
tallatulle ja veriselle maalle katsellen milloin puukkoansa, milloin
sääriänsä ja käsivarsiansa, ennen kokemattoman ankeuden peittäessä
hänet kuin vesi peittää ajelehtivan tukin.
Hän tappoi aikaisin sinä iltana ja söi ainoastaan pahimpaan nälkään,
ollakseen täydessä kunnossa kevätjuoksuansa varten, ja söi yksinään,
sillä koko viidakon väki oli poissa laulamassa tai tappelemassa. Oli
ihan valkea yö, kuten viidakossa sanotaan. Kaikki vihanta kasvullisuus
näytti aamusta asti edistyneen kokonaisen kuukauden. Edellisen päivän
keltalehtisestä näreestä tippui mahlaa, kun Mowgli sen nyt taittoi.
Sammaleet kähertyivät syväksi ja pehmeäksi matoksi hänen jalkainsa yli,
nuoressa heinässä ei ollut vihlovia särmiä, ja kaikki viidakon soinnut
jymisivät kuin kuun näppäämä harpun alajänne -- uudenpuheen täysikuun,
joka syyti valoansa kahmaloittain kallioille ja lammikoille, pujotteli
sitä puunrungon ja köynnöksen väliin ja siivilöitsi sitä miljoonien
lehtien seulalla.
Lähtiessään taivaltamaan Mowgli ankeanakin laulahti ääneensä
riemastuksesta. Hänen samoilunsa oli enemmän lentämistä kuin mitään
muuta, sillä hän oli valinnut kiitämiselleen sen pitkän loivan rinteen,
joka viepi pohjoisiin rämeisiin pääviidakon sydämestä, missä kimmoinen
maaperä häivytti hänen jalkojensa töminän. Ihmisen kasvattama mies
olisi kompuroiden etsinyt tiensä tuossa eksyttävässä kuutamossa, mutta
Mowglin vuosikausien kokemuksen harjaannuttamat lihakset kannattelivat
häntä kuin höyhentä. Lahonneen hirren tai vajonneen kiven kääntyessä
hänen jalkansa alla hän pelastausi ponnistuksetta ja ajatuksetta,
hetkeksikään pidättämättä vauhtiansa. Väsyessään maalla samoamiseen hän
apinan tavoin kurotti kätensä sitkaaseen köynnökseen ja näytti pikemmin
leijuvan kuin kapuavan ylös hennoille oksille, mistä lähti rientämään
ilmapolkuja pitkin, kunnes mielensä vaihtui, jolloin taas pitkällä
kaarroksella sujahti alas maahan.
Hänen tielleen sattui hiljaisia, kuumia, märkien paateroitten
reunustamia notkelmia, missä hän hädin sai hengitetyksi yökukkasien
ja köynnös-umppujen sankoilta tuoksuilta; pimeitä kujanteita, missä
kuutamo näyttäysi vöinä yhtä säännöllisinä kuin marmoriviirut kirkon
pääkäytävän ristiraitaisessa permannossa; tiheikköjä, missä märkä
vesaikko yletti häntä rintaan ja syleili hänen vyötäröänsä; ja
louhikon kruunaamia mäenkukkuloita, missä hän poukkoili lohkareelta
lohkareelle pelästyneiden pikku kettujen luolain päällitse. Kaukaisena
heikkona kaikuna kuului torahampaitansa keloon hiovan karjun jyskytys;
myöhemmällä hän tapasi tuon ison pedon ypö yksikseen piirtelemässä ja
viileskelemässä puun punaista kaarnaa suu vaahdossa ja silmät tulessa;
tai käännähti karttamaan kalisevia sarvia ja puhkuvia myrähdyksiä ja
viisti ohi parin raivoisan sambhurin, jotka hoippuivat kumaraisina,
kuutamossa mustalta paistavan veren juomuttamina; tai kuuli jossakin
meuruavassa kaalamossa Jacala krokotiilin mylvinän; tai säikäytti
kimpullisen Myrkkyväkeä, mutta oli tipotiessään ennen kuin yksikään
ennätti puraista, kapaisten kiiltelevän somerikon yli taas syvälle
viidakon poveen. Niin hän juoksi, toisinaan hoilaten, toisinaan
laulellen itsekseen, sen yön onnellisimpana olentona viidakossa, kunnes
kukkien tuoksu hänelle ilmoitti rämeiden olevan lähellä, ja ne olivat
kaukana hänen etäisimpienkin metsästysmaittensa ulkopuolella.
Siellä olisi ihmisen kasvattama mies jälleen kolmella harppauksella
vajonnut, mutta Mowglin jaloilla oli silmät, ja ne kiidättivät hänet
mättäältä mättäälle ja nyppylältä hyllyvälle nyppylälle pyytämättä
apua päässä pälyileviltä silmiltä. Hän suuntasi matkansa keskelle
aapaa, juostessaan kaahaten hanhet lentoon, ja istahti mustaan
veteen retkahtaneelle sammaltuneelle hirrelle. Neva oli hereillä
ylt'ympärillä, sillä lintuväki nukkuu keväisin hyvin herkästi, ja
niitä parveili edestakaisin kaiken yötä. Mutta kukaan ei ottanut
huomatakseen Mowglia, joka korkeassa kaislikossa hyräili sanattomia
lauluja ja tutkisteli sarvettuneita ruskeita anturoitansa eksyneitten
okaitten varalta. Kaikki hänen ankeutensa tuntui jääneen hänen omaan
viidakkoonsa, ja hän aloitteli juuri muuatta laulua, kun se palasi --
kymmenen vertaa utalampana kuin ennen. Pahimmoikseen oli vielä kuukin
laskemaisillaan.
Tällä kertaa Mowgli säikähtyi. "Se on täälläkin!" hän virkahti
puoliääneen. "Se on kulkenut kintereilläni", ja hän vilkaisi yli
olkansa nähdäkseen eikö Se seisonutkin hänen takanaan. "Mutta täällä
ei näy ketään." Yön äänet kuolivat nevalla, mutta yksikään lintu tai
eläin ei puhutellut häntä, ja uusi viheliäisyyden tunto painosti yhä
lamauttavammin.
"Olen syönyt myrkkyä", hän puheli kammostuneella äänellä. "Olen
tietenkin varomattomasti saanut myrkkyä ruumiiseeni, ja voimani noruu
minusta pois. Minä olin peloissani -- ja silti minä en ollut peloissani
-- Mowgli oli peloissaan, kun nuo kaksi sutta tappelivat. Akela tai
Phaokin olisi vaientanut ne; mutta Mowgli oli peloissaan. Se on selvä
merkki siitä, että olen syönyt myrkkyä... Mutta mitä ne viidakossa
välittävät! Ne laulavat ja ulvovat ja tanssivat, juoksennellen
liutoina kuutamossa, ja minä -- hai mai! -- minä kuolen rämeessä siitä
myrkystä, jota syönyt olen." Hänen tuli itseänsä niin surku, että hän
oli itkeä. "Ja jälkeenpäin", hän pitkitti, "ne löytävät minut mustan
mutaveden liosta. Ei, lähdenkin takaisin omaan viidakkooni ja kuolen
Käräjäkalliolle, ja Bagheera, jota rakastan, Bagheera, ellei hän ole
laaksossa kirkumassa, vartioitsee ehkä jäännöksiäni kotvan, ettei minua
Chil niin pitelisi kuin Akelaa piteli."
Iso lämmin kyynel tipahti hänen polvelleen, ja kurjuudessaankin Mowgli
tunsi itsensä onnelliseksi siitä että oli niin onneton -- osaatte
sitten tajuta tuollaista ylös-alaista onnellisuutta tai ette. "Kuin
Chil Sääksi piteli Akelaa", hän kertasi, "sinä yönä, jona pelastin
lauman punaiselta koiralta". Hän oli tuokion vaiti, mietiskellen
Yksinäisen Suden viimeisiä sanoja, jotka te tietysti muistatte.
"Lausuipa minulle Akela monia hupsuja sanoja ennen kuolemaansa, sillä
kuolemaa tehdessä muuttuu mielemme. Hän sanoi... Siitä huolimatta minä
olen viidakon väkeä!"
Kiihtyneenä muistellessaan Waingungan rannassa käytyä taistelua
hän huusi viime sanat äänekkäästi, ja kaislikossa hätkähti villi
puhvelilehmä polvillensa, tuhahtaen: "Ihminen!"
"Uhh!" sanoi Mysa, villi puhvelihärkä (Mowgli kuuli sen kääntyvän
liejukossaan), "tuo ei ole ihminen. Sehän on Seeonee-lauman karvaton
susi. Tällaisina öinä se juoksentelee edestakaisin."
"Uhh!" vastasi lehmä, kurottaen päänsä jälleen rouhimaan kaislaa, "minä
luulin sitä ihmiseksi".
"Usko minua. Hoo, Mowgli, onko vaaraa?" ammui Mysa.
"Hoo, Mowgli, onko vaaraa?" kiusoitteli poika. "Siinä kaikki mistä
Mysa piittaa: Onko vaaraa? Mutta mitä piittaisitte te Mowglista, joka
vaeltaa viidakossa öisin vartioimassa?"
"Kuinka kovaa se huutaa!" sanoi lehmä.
"Niin ne huutavat", vastasi Mysa halveksivasti, "jotka ruohotukon
nyhtäistyänsä eivät tiedä mitenkä sen söisivät".
"Vähemmästä kuin tällaisesta", Mowgli voihkaisi itsekseen,
"vähemmästä kuin tällaisesta minä juuri viime sadekautena kutkutin
Mysan liejukostansa liikkeelle ja ratsastin hänellä halki suon
kahilapäitsillä". Hän ojensi kätensä taittamaan joustavaa
kahilankortta, mutta veti sen huoahtaen takaisin. Mysa yhä hartaasti
jauhoi märepalaansa ja pitkä ruoho repeili lehmän ylettyviltä. "En
aio kuolla täällä", hän jupisi vihoissaan. "Mysa, joka on yhtä verta
Jacalan ja sian kanssa, pilkkasi minua. Lähdenpä nevan tuolle puolle
katsomaan, mitä eteeni tulee. En ole kuuna päivänä juossut moista
kevätjuoksua -- kuumissani ja kylmissäni yhtähaavaa. Ylös, Mowgli!"
Hän ei voinut vastustaa kiusausta varkain hiipiä kaislikon läpi Mysan
luo ja kutkuttaa häntä puukkonsa kärjellä. Iso vettä noruva härkä
tempautui lietteestään kuin räjähtävä pommi, Mowglin nauraessa niin
että hänen oli pakko istuutua.
"Sano nyt, että Seeonee-lauman karvaton susi kerran paimensi sinua,
Mysa", huusi hän.
"Susi! Sinä?" myrähti härkä polkien mutaa. "Kaikki viidakko tietää,
että sinä olit kesyn karjan paimen -- sellainen ihmisen kakara,
jollainen tuolla vainioitten ääressä tomussa parkuu. Sinä viidakon
väkeä. Mikä metsästäjä olisi käärmeen tavoin matanut iilimatojen seassa
ja mutaisen pilan -- shakaalin pilan -- vuoksi häväissyt minua lehmäni
edessä? Tule tukevalle maalle, niin minä -- niin minä"... Mysan suu
vaahtosi, sillä hänellä on melkein pahin sisu, mitä viidakossa tavataan.
Silmiensä ilmeen vähääkään muuttumatta Mowgli katseli hänen
puhkumistansa ja huohotteluaan. Saadessaan äänensä kuuluviin
mutaroiskeessa hän kysyi: "Mikä ihmislauma pesii täällä rämeitten
varrella, Mysa? Tämä on minulle uutta viidakkoa."
"Mene sitten pohjoiseen", möyrysi vihainen härkä, sillä Mowgli oli
sohaissut häntä kipeänlaisesti. "Tuo oli alastoman lehmipaimenen
leikkiä. Mene kertomaan sitä kyläisille nevan reunaan."
"Ihmislauma ei pidä viidakkojutuista, eikä minun mielestäni, Mysa,
yhden lisäpiirron vuodassasi kannata joutua käräjillä kuultavaksi.
Mutta lähdenpä katsastamaan tuota kylää. Niin, minä lähden. Hiljaa nyt!
Eipä sinua viidakon herra joka yö paimentamaan tule."
Hän astahti rämeen reunassa hyllyvälle letolle, hyvin tietäen ettei
Mysa sen ylitse ryntäisi, ja juoksuun lähtiessään nauroi härän
suuttumusta.
"Voimani ei ole lopen hälvennyt", hän puheli. "Kenties ei myrkky
ole tunkeutunut luuhun asti. Tuolla kiiluu matalalla tähti." Hän
tähysteli sitä vakaasti kätensä kaukoputkeksi koukertaen. "Minut
lunastaneen mullin kautta, Punakukkahan se onkin -- Punakukka, jonka
äärellä muinoin nukuin, ennen kuin edes saavuin ensimmäiseenkään
Seeonee-laumaan! Kun nyt olen tuon nähnyt, niin palaan jo lopettamaan
juoksuni." Räme päättyi laajaan tasankoon, jolla tuikutti yksinäinen
tuli. Pitkään aikaan ei Mowgli ollut ihmisten hommista huolinut, mutta
tänä yönä Punakukan kimmellys veti häntä puoleensa kuin uusi otus.
"Menenpähän vielä katsomaan lähemmältä", hän sanoi, "nähdäkseni minkä
verran ihmislauma on muuttunut".
Unohtaen joutuneensa pois omasta viidakostaan, missä hän saattoi tehdä
mitä halusi, hän asteli huoletonna kasteisessa ruohikossa kunnes saapui
mökille, mistä valo pilkotti. Kolme, neljä luskuttavaa hallia rähähti
ääneen, sillä hän oli kylän laiteilla.
"Hoo!" virkkoi Mowgli, istuutuen äänettömästi sitten kun oli vastannut
kumealla sudenmurinalla, joka vaiensi rakit. "Tulkoonhan mitä tulee.
Mowgli, mitä on sinulla enää tekemistä ihmislauman pesillä?" Hän hieroi
huuliansa, muistaen toisen ihmislauman häätämänä saamansa kivenheiton.
Majan ovi avautui ja pimeään tirkisteli vaimo. Sisällä parkui lapsi, ja
vaimo lausui olkansa yli: "Nuku. Shakaali siellä vain koirat herätti.
Pian tulee aamu."
Mowgli alkoi ruohikossa vapista kuin horkan kohtaama. Hän tunsi hyvin
äänen, mutta varmistuakseen huusi säyseästi, hämmästyen ihmispuheen
helppoa paluuta käytettäväksensä: "Messua! Oi Messua!"
"Ken huutaa?" kysyi vaimo värähtelevällä äänellä.
"Oletko unohtanut?" kysyi Mowgli; hänen kurkkuansa kuivi puhuessa.
"Jos siellä sinä olet, niin minkä nimen sinulle annoin? Sano!" Hän oli
puoleksi sulkenut oven ja puristi kädellään rintaansa.
"Nathoo! Ohe Nathoo!" vastasi Mowgli, sillä senhän nimen Messua oli
hänelle antanut hänen ensin saapuessaan ihmislaumaan.
"Tule, poikani", kutsui hän. Mowgli astui valoon ja silmäili Messuaa,
vaimoa, joka oli ollut hänelle hyvä ja jonka hengen hän kauan sitten
oli ihmislaumalta pelastanut. Tämä oli vanhentunut, ja hänen hiuksensa
olivat harmaat, mutta silmät ja ääni eivät olleet muuttuneet.
Naisellisesti kylläkin, Messua odotti näkevänsä Mowglin sellaisena kuin
viimeksi erotessa, ja hänen silmänsä kohosivat ällistyneinä nuorukaisen
rinnasta päähän, joka kosketti oven poikkipienaa.
"Poikani", hän sopersi, ja sitten hänen jalkoihinsa lysähtäen: "mutta
eihän se enää ole poikani. Se on metsien jumalia! Ahei!"
Seisoessaan öljylampun punaisessa hohteessa, voimakkaana, kookkaana
ja kauniina, pitkä musta tukka yli olkain valuvana, puukko kaulaan
ripustettuna ja päässä valkea jasmiinikiehkura hän olisi helposti
saattanut käydä jostakusta viidakkotarinan metsäjumalasta.
Makuulavitsalla torkkuva lapsi kavahti ylös ja kirkui pelosta. Messua
kääntyi häntä viihdyttelemään, Mowglin seistessä alallaan, silmäillen
vesiruukkuja ja patoja, jyvähinkaloa ja kaikkia muita ihmiskojeita,
jotka hän havaitsi vielä hyvin muistavansa.
"Mitä haluaisit syödä tai juoda?" haasteli Messua. "Tämä on kaikki
sinun. Olemme henkemme sinulle velkaa. Mutta oletko sinä se, jota
nimitin Nathooksi, vai tosiaankin jumala?"
"Minä olen Nathoo", vakuutti Mowgli. "Olen hyvin kaukana
asuinpaikoiltani. Näin tämän valon ja tulin tänne. En tiennyt sinun
olevan täällä."
"Khanhiwaraan tultuamme", huomautti Messua arasti, "englantilaiset
tahtoivat auttaa meitä noita kyläläisiä vastaan, jotka aikoivat meidät
polttaa. Muistatko?"
"Enpä ole unohtanut."
"Mutta kun englantilaisen lain ehtiessä tähän asiaan valmiiksi läksimme
tuon pahan väen kylään, niin sitä ei enää ollut olemassakaan."
"Senkin muistan", virkkoi Mowgli ja hänen sieraimensa nyähti.
"Mieheni sen vuoksi ryhtyi vainioille työhön, ja vihdoin, sillä hän oli
todella väkevä mies, me pääsimme omistamaan hiukan omaa maata täällä.
Niin hedelmällistä se ei ole kuin vanhassa kylässä, mutta me emme
tarvitse paljoa -- me kaksi."
"Missä on hän -- mies joka kaiveli multaa, kun oli peloissaan tuona
yönä?"
"Hän kuoli -- vuosi sitten."
"Ja hän?" Mowgli viittasi lapseen.
"Poikani, joka syntyi kaksi sadekautta takaperin. Jos sinä olet
jumalanuorukainen, niin anna hänelle viidakon suosio, jotta hän olisi
turvassa sinun -- sinun väkesi joukossa kuten me olimme turvassa
silloin."
Hän nosti ylös lapsen, joka säikkynsä unohtaen kurottausi leikkimään
Mowglin rinnalla riippuvalla puukolla, ja Mowgli siirsi pikku sormet
hyvin hellävaroen syrjään.
"Ja jos sinä olet Nathoo, jonka tiikerit riistivät", jatkoi Messua
tukahtuneesti, "niin hän on sinun nuorempi veljesi. Anna hänelle
vanhemman veljen siunaus."
"Hai mai! Mitä minä tiedän siitä mitä siunaukseksi sanotaan? Minä en
ole jumalanuorukainen enkä pienoisen veli, ja -- oi emoni, äitini,
sydämeni on ylen raskas." Hän värisi laskiessaan alas lapsen.
"Vähemmästäkin", puheli Messua keittoastiain ääressä askartaen. "Sen
sitä saa nevalla öisin rämpimisestä. Epäilemättä on horkka liottanut
sinut ytimiä myöten." Mowglia pyrki hymyilyttämään hänen ajatellessaan,
että häntä viidakossa mikään vahingoittaisi. "Minä teen lieteen tulta
ja sinä saat juoda lämmintä maitoa. Pane jasmiimkiehkura pois, sen
tuoksu on näin pienessä majassa painostava."
Mowgli istuutui mutisten, kasvot käsien varassa. Kaikenlaisia outoja
tunteita risteili hänessä ihan kuin olisi hän saanut myrkkyä; häntä
pyörrytti ja hän tunsi olevansa hiukan sairas. Hän joi lämpimän maidon
aimo kulauksina, Messuan tuon tuostakin taputtaessa häntä hartioihin
hiukan epätietoisena siitä, oliko hän hänen muinoin kadottamansa
Nathoo-poikansa vai joku ihmeellinen viidakon olento, mutta iloiten
tuntiessaan, että hän ainakin oli lihaa ja verta.
"Poju", hän virkkoi vihdoin, silmät sädehtien ylpeyttä, "onko kukaan
sinulle sanonut, että sinä olet kaikkia kuolevaisia miehiä kauniimpi?"
"Hah?" virkahti Mowgli, sillä tietysti hän ei ollut mitään sellaista
kuullut. Messua nauroi leppeästi ja onnekkaasti. Poikansa kasvojen ilme
riitti hänelle.
"Minä olen siis ensimmäinen? On oikein, vaikka niin sattuu harvoin,
että äiti saa pojalle sen hyvän tiedon ilmaista. Sinä olet hyvin
kaunis. En ole elämässäni moista miestä nähnyt."
Mowgli väänsi päätänsä ja yritti nähdä oman sierottuneen olkansa yli,
ja Messua nauroi taas niin kauan, että Mowglin oli syytä tietämättä
pakko nauraa hänen kerallaan, ja lapsikin juoksi toisesta toiseen
nauraen.
"Ei, sinä et saa laskea leikkiä veljestäsi", sanoi Messua siepaten
pienokaisen rintaansa vasten. "Sinun päästessäsi puoleksikaan niin
pulskaksi naitamme sinut kuninkaan nuorimmalle tyttärelle ja sinä saat
ratsastella isoilla elefanteilla."
Mowgli ei tässä kyennyt käsittämään yhtä sanaa kolmesta; lämmin maito
alkoi tehota hänessä neljänkymmenen mailin juoksun jälkeen; siispä
hän laskeusi kiemuraksi ja vaipui hetkessä uneen, ja Messua pyyhkäisi
hiukset hänen silmiltään, heitti vaatteen hänen peitteekseen ja oli
onnellinen.
Viidakon tapaan Mowgli nukkui lopun yötä ja koko seuraavan päivän,
sillä hänen vaistonsa, jotka eivät koskaan joutuneet täydelliseen
horrostilaan, ilmaisivat hänelle, ettei ollut mitään pelättävänä. Hän
heräsi viimein ponnahduksella, joka sai koko hökkelin horjumaan, sillä
hänen kasvojaan verhonnut peite sai hänen uneksimaan loukuista; ja
siinä hän seisoi käsi puukon päässä, uni vielä painostamassa pyöriviä
silmiä, valmiina taisteluun millaiseen tahansa.
Messua nauroi ja asetti hänen eteensä illallisen. Siinä oli vain
muutamia savuisessa takassa paistettuja karkeita sämpylöitä, hiukan
riissiä ja kasa happamia, säilytettyjä tamarindeja -- juuri ensi
hätään, kunnes hän pääsisi iltatappoonsa. Rämeitten kasteen tuoksu
sai hänet nälkäiseksi ja rauhattomaksi. Häntä halutti lopettaa
kevätjuoksunsa, mutta lapsi kärtti saada istua hänen sylissään, ja
Messuan piti kaikin mokomin suoria hänen pitkä sinervänmusta tukkansa.
Hän siis lauleli siinä puuhassaan hupeloja pikku kehtolauluja, milloin
nimitellen Mowglia pojakseen, milloin pyydellen häntä antamaan
viidakkomahtiansa pienokaisellekin.
Majan ovi oli suljettu, mutta Mowgli kuuli tutun äänen ja näki Messuan
leuan valahtavan kauhusta, kun iso harmaa käpälä pistäysi oven alta
sisälle ja Harmaa Veikko ulkopuolella tukahtuneesti ja katuvasti vinkui
tuskaansa ja pelkoansa.
"Ulos ja odota. Ette tulleet silloin kun kutsuin", sanoi Mowgli
viidakon kielellä, päätänsäkään kääntämättä; ja iso harmaa käpälä
katosi.
"Älä -- älä tuo -- palvelijoitasi mukanasi", pyysi Messua. "Minä -- me
olemme aina eläneet sovussa viidakon kanssa."
"Sopu säilyy", vastasi Mowgli nousten seisaalleen. "Ajatelkaa yötä,
jona samositte Khanhiwaraan. Kymmenittäin sellaista väkeä liehui
edessäsi ja takanasi. Mutta näen, ettei viidakon väki keväiseenkään
aikaan aina unohda. Äiti, minä lähden."
Messua vetäysi nöyrästi syrjään -- hän oli todellakin metsäjumala,
ajatteli vaimo -- mutta hänen kätensä koskettaessa säppiä sai äidin
tunne hänet kietaisemaan kätensä Mowglin kaulaan, ja vielä kerran, ja
taaskin.
"Tule takaisin!" hän kuiskasi. "Pojuni tai et, tule takaisin, sillä
minä rakastan sinua -- ja katso, hänkin suree."
Lapsi itki, kun välkkyväveitsinen mies teki lähtöä.
"Tule taas takaisin", hoki Messua. "Tämä ovi ei ole suljettuna sinulle
päivällä eikä yöllä."
Mowglin kurkkua kuroi kuin olisi sen jänteitä tempoiltu, ja hänen
äänensä tuntui kiskoutuvan sieltä, kun hän vastasi: "Varmasti tulen
takaisin."
"Ja nyt", hän sanoi siirtäessään kynnykseltä syrjään hellivän suden
pään, "minulla on pikku haukahdus sinua vastaan, Harmaa Veikko. Miksi
ette tulleet, kaikki neljä, kun kutsuin aikoja sitten?"
"Aikoja sitten? Vastahan viime yönä kutsuit. Minä -- me laulelimme
viidakossa, uusia lauluja, sillä tämä on uudenpuheen aika. Muistatko?"
"Kyllä totisesti."
"Ja heti laulut laulettuamme", pitkitti Harmaa Veikko hartaasti, "minä
seurasin jälkiäsi. Juoksin toisten luota ja seurasin kiireimmiten.
Mutta, oi Pikku Veikko, mitä oletkaan sinä tehnyt -- syöden ja nukkuen
ihmislauman parissa?"
"Jos olisitte kutsuessani tulleet, niin ei olisi näin käynyt", vastasi
Mowgli juosten yhä vinhemmin.
"Ja miten nyt käy?" kysyi Harmaa Veikko.
Mowgli oli vastaamaisillaan, mutta valkeapukuinen tyttö tuli alas
jotakuta polkua, joka vei laidalta kylään. Harmaa Veikko hupeni heti
näkyvistä ja Mowgli peräytyi äänettömästi korkeaa laihoa kasvavaan
peltoon. Hän olisi melkein voinut koskettaa tyttöä kädellään, kun
lämpöiset vihreät korret sulkeutuivat hänen kasvojensa verhoksi ja hän
katosi kuin haamu. Tyttö kirkaisi, luullen hengen nähneensä, ja huokasi
sitten syvään. Mowgli työnsi korret erilleen ja silmäili häntä niin
kauan kuin katse kantoi.
"Ja nyt en tiedä --", hän sanoi, vuorostaan huoaten. "Miksi ette
tulleet, kun kutsuin?"
"Me seuraamme sinua -- me seuraamme sinua", jupisi Harmaa Veikko
nuollen Mowglin kantapäätä. "Me seuraamme sinua aina paitsi uudenpuheen
aikana."
"Ja seuraisitteko minua ihmislaumaan?" kuiskasi Mowgli.
"Enkö seurannut sinua silloin kun vanha laumamme hääti sinut? Kuka
herätti sinut vainiolla nukkuessasi?"
"Niin, mutta taaskin?"
"Enkö ole seurannut sinua tänä yönä?"
"Niin, mutta taaskin ja taaskin, ja kenties vieläkin kerran, Harmaa
Veikko?"
Harmaa Veikko oli vaiti. Puhuessaan hän murisi itsekseen: "Musta puhui
totta."
"Ja hän sanoi?"
"Ihminen menee viimein ihmisen luo. Raksha-emomme sanoi --"
"Niin myöskin sanoi Akela punaisen koiran yönä", mutisi Mowgli.
"Samaa sanoi Kaa, joka on meitä kaikkia viisaampi."
"Mitä sanot sinä, Harmaa Veikko?"
"Ne häätivät sinut kerran herjauksia syytäen. Ne satuttivat huultasi
kivellä. Ne lähettivät Buldeon surmaamaan sinua. Ne olisivat heittäneet
sinut Punakukkaan. Sinä, enkä minä, olet sanonut, että ne ovat ilkeitä
ja järjettömiä. Sinä, enkä minä -- minä seuraan omaa kansaani -- laskit
viidakon niitä tuhoamaan. Sinä, enkä minä, teit laulun niitä vastaan,
katkerammankin kuin oli meidän laulumme punaista koiraa vastaan."
"Kysyin sinulta, mitä sinä sanot?"
He puhelivat juosten. Harmaa Veikko laukkasi tovin vastaamatta
edelleen, ja sitten hän sanoi loikkauksien lomassa: "Ihmisenpenikka
-- viidakon herra -- Rakshan poika -- luolaveljeni -- vaikka hetkeksi
unohdan keväisin, on sinun polkusi minun polkuni, sinun luolasi minun
luolani, sinun saaliisi minun saaliini ja sinun kuolontaistelusi minun
kuolontaisteluni. Minä puhun noiden kolmen puolesta. Mutta mitä aiot
sanoa viidakolle?"
"Hyvä ajatus. Näkemisen ja tapon välillä ei ole syytä siekailla. Riennä
edellä ja kutsu ne kaikki Käräjäkalliolle, niin minä niille kerron,
mitä on mielessäni. Mutta kenties eivät tulekaan -- uudenpuheen aikana
saattavat minut unohtaa."
"Etkö sinä sitten ole mitään unohtanut?" tokaisi Harmaa Veikko yli
olkansa, lähtiessään täyttä neliä, ja Mowgli seurasi mietiskelevänä.
Mihin muuhun vuodenaikaan tahansa olisi hänen viestinsä kutsunut
koko viidakon koolle niskakarvat pörröllään, mutta nyt ne touhusivat
metsästämisessä, tappelemisessa, kisailemisessa ja lauleskelussa.
Toisesta toiseen juoksi Harmaa Veikko huudellen: "Viidakon herra palaa
ihmisen luokse. Tulkaa Käräjäkalliolle!" Ja onnekas, kiihkeä väki
vastasi vain: "Hän tulee takaisin kesäkuumilla. Sateet ajavat hänet
luolaansa. Juokse mukanamme laulamassa, Harmaa Veikko."
"Mutta viidakon herra palaa ihmisen luokse", hoki Harmaa Veikko.
"Iii! Eowa? Onko uudenpuheen aika siltä vähemmän hyvä?" vastailtiin.
Kun siis Mowgli raskain sydämin kapusi tuttua louhikkoa ylös paikalle,
missä hänet oli laumaan tuotu, tapasi hän siellä ainoastaan nuo neljä
sutta sekä vanhuuttaan miltei sokean Baloon ja Akelan tyhjän istuimen
ympäri kietoutuneen, raskaan, kylmäverisen Kaan.
"Polkusi päättyy siis tässä, Miekkonen?" virkkoi Kaa Mowglin
heittäytyessä pitkäkseen kasvot käsien varassa. "Itkehän itkusi. Me
olemme yhtä verta, sinä ja minä -- ihminen ja käärme."
"Miksi ei minua punainen koira reväissyt kahtia?" vaikersi poika.
"Voimani on minusta hävinnyt, eikä ole siihen syynä myrkky. Öin ja
päivin kuulen kaksinaiset askeleet polullani. Kun pääni käännän, on
kuin olisi siinä silmänräpäyksessä joku vilahtanut minua piiloon. Käyn
katsomaan puiden takaa, mutta hän ei ole siellä. Huhuilen, eikä kukaan
vastaa, mutta on kuin joku kuuntelisi ja pidättäisi vastaustansa.
Laskeudun pitkäkseni, mutta en lepää. Juoksen kevätjuoksun, mutta en
saa rauhaani. Uin, mutta en saa vilvotusta. Tappo tympäisee minua,
mutta minulla ei ole rohkeutta tapella muulloin kuin tapossa. Punakukka
polttelee ruumiissani, luuni ovat vettä -- ja -- en tiedä mitä
tiedänkään."
"Tarvisko puhua?" lausui Baloo verkalleen, kääntäen päänsä Mowgliin
päin. "Sanoi tuon jokirannassa Akela, että Mowgli ajaisi Mowglin
takaisin ihmislaumaan. Minä sanoin samaa. Mutta kuka nyt kuuntelee
Baloota? Bagheera -- missä on Bagheera tänä yönä? -- hän myös tietää.
Se on laki."
"Kohdatessamme toisemme Kylmissä Sijoissa, Miekkonen, tiesin näin
käyvän", huomautti Kaa hiukan käännähtäen valtaisissa kiemuroissaan.
"Ihminen menee viimein ihmisen luokse, vaikkei viidakko häntä
häädäkään."
Ne neljä sutta katselivat toinen toistansa ja Mowglia, ymmällään, mutta
kuuliaisina.
"Viidakko ei siis häädä minua?" sopersi Mowgli.
Harmaa Veikko ja toiset kolme murisivat raivoisasti, aloittaen: "Niin
kauan kuin me elämme, ei kukaan uskalla --" Mutta Baloo vaiensi heidät.
"Minä opetin sinulle lakia. Minun on tässä asiassa puhuttava", hän
haasteli, "ja vaikka en enää kykene näkemään näitä paateroita edessäni,
niin näen kauas. Pikku Sammakko, ota oma polkusi; tee pesäsi oman
laumasi ja heimosi parissa; mutta milloin tarvitaan nopsaa jalkaa tai
hammasta tai silmää tai viestinviejää, muista, viidakon herra, että
viidakko on sinun kutsuttavanasi."
"Myöskin keskiviidakko on sinun", lupasi Kaa. "En puhukaan pienoisen
väen puolesta."
"Hai, mai, veljet", huusi Mowgli, nyyhkyttäen nostaessaan kätensä. "En
tiedä mitä tiedänkään, en lähtisi, mutta molemmista jaloistani vetää.
Kuinka voin jättää nämä yöt?"
"Ei, kuulehan, Pikku Veikko", lohdutti Baloo, "eipä tässä
metsästyksessä mitään häpeää ole. Kun hunaja on syöty, jätämme tyhjän
kennon."
"Luotuamme nahkamme", valaisi Kaa, "emme voi ryömiä siihen uudestaan.
Se on laki."
"Kuuntele, minulle kaikkein rakkain", puheli Baloo. "Ei ole täällä
sanaa eikä tahtoa pidättelemässä sinua. Rohkaise mielesi! Kuka voi
kysellä viidakon herran viisautta? Minä näin sinut leikkimässä
valkeilla piikivillä tuolla silloin kun olit pienoinen sammakko; näki
sinut myös Bagheera, joka lunasti sinut vastatapetun nuoren mullin
hinnasta. Siitä katselmuksesta olemme ainoastaan me kaksi jäljellä,
sillä laumaemosi Raksha on vainajana luola-isosi keralla; vanha
susilauma on aikoja sitten kuollut; sinä tiedät mikä Shere Khanin
peri, ja Akela sai loppunsa punaisen koiran taistelussa, missä ilman
sinun viisauttasi ja voimaasi olisi toinen Seeonee-lauma myöskin
joutunut hengiltä. Ei ole jäljellä muuta kuin vanhoja luita. Ei ole
enää ihmisenpenikka pyytämässä lupaa laumaltansa, vaan viidakon herra
vaihtamassa polkuansa. Kuka kykenee arvostelemaan ihmisen tekoja?"
"Mutta Bagheera ja minut lunastanut mulli?" epäröi Mowgli. "En tahtoisi
--"
Hänen sanansa keskeytti karjahdus ja räiske rinteen tiheiköstä, ja
Bagheera ilmestyi kepeänä, voimakkaana ja kamalana kuten aina.
"Tästä syystä", hän sanoi ojentaen vertavaluvaa oikeata etukäpäläänsä,
"minä en tullut. Metsästys oli pitkällinen, mutta nyt se makaa
kuolleena pensaikossa -- toisvuotias mulli -- sinut vapauttava mulli,
Pikku Veikko. Kaikki velat on nyt kuitattu. Muuten on minun sanani
samaa kuin Baloo on puhunut." Hän nuoli Mowglin jalkaa. "Muista että
Bagheera rakasti sinua", hän vielä huudahti ja juoksi pois. Vuoren
juurella hän viimeiseksi huusi pitkään ja äänekkäästi: "Saalista saaos
uudella polulla, viidakon herra! Muista, että Bagheera rakasti sinua."
"Sinä olet kuullut", virkkoi Baloo. "Eipä muuta. Menehän; mutta tule
ensin syliini. Oi viisas pikku Sammakko, tule syliini!"
"Tuskaa on nahkansa luominen", huokasi Kaa, Mowglin pusertaessa
katkeraa itkua, pää sokean karhun kylkeä vasten ja kädet hänen
kaulassaan, Baloon heikosti yrittäessä nuolla hänen jalkojaan.
"Tähdet vaalenevat", virkahti Harmaa Veikko nuuskien aamutuulta. "Minne
tänään majoitumme? Sillä tästälähtien seuraamme uusia polkuja."
* * * * *
Ja tämä on Mowgli-kertomusten viimeinen.