Verhoo ne, piiritä, peitä pois,
köynnös, ruoho ja kukka,
muuten en unhota heitä pois,
jotka nyt korjasi hukka!
Alttarin juurella hallava tuhka
taivahan sadetta uottaa;
pelloilla vaani ei turmion uhka,
hirvikin turvaansa luottaa:
seinät on sorana, raunioruhka
ihmist' ei tänne voi tuottaa!
Mowglin piti nyt metsästää viidakossa omin neuvoin emo ja isä Jolkan
neljän lapsen keralla. Mutta eipä ole helppo tuossa tuokiossa muuttaa
koko elämäänsä -- viidakossa ei ensinkään. Ensi työkseen Mowgli
rappeutuneen lauman luikittua tiehensä pistäysi kotiluolaan ja nukkui
päivän ja yön. Sitten hän kertoili emo Jolkalle ja isä Jolkalle
seikkailuistaan ihmisten seassa sen verran kuin nämä pystyivät
ymmärtämään; ja hänen välkytellessään aamuaurinkoa puukkonsa terällä
-- samalla, jolla hän oli Shere Khanin nylkenyt -- he sanoivat hänen
oppineen jotakin. Sitten oli Akelan ja Harmaan Veikon selitettävä
osuutensa puhvelien suureen rotko-ajoon, ja Baloo tallustella vänkäili
ylös mäkeä sitä kuulemaan, ja Bagheera ruopi ruumistansa ihastuneena,
kuunnellessaan millä tavoin Mowgli oli sotaansa käynyt.
Aurinko oli jo korkealla, mutta kukaan ei ajatellutkaan nukkumaan
rupeamista, ja tuon tuostakin emo Jolkka kohautti päätänsä ja
tyytyväisenä henkäisi syvään, kun tuuli leyhytteli Käräjäkalliolta
tiikerintaljan tuoksua.
"Akelatta ja Harmaatta Veikotta", lopetti Mowgli pakinansa, "en
olisi kyennyt mitään tekemään. Oi, maammo kulta, olisitpa nähnyt
teräksenkarvaisten laumahärkien rynnäkön alas rotkoon tai karkauksen
sisälle veräjästä, kun ihmislauma viskeli minua kivillä!"
"Olen iloissani siitä, etten tuota viime rysyä nähnyt", vastasi emo
Jolkka jämeästi. "Minun tapani ei ole sietää penikkojani kaahailtavan
kuin shakaaleja! Minä olisin sen maksattanut ihmisellä; mutta olisinpa
säästänyt vaimoa, joka antoi sinulle maitoa. Niin, hänet yksin olisin
säästänyt."
"Rauhoitu, rauhoitu, Raksha!" tyynnytteli isä Jolkka raukeasti.
"Sammakkomme on tullut takaisin -- niin viisaana, että hänen oman
isänsä täytyy nuolla hänen jalkojansa; ja mitäpä merkitsee päässä
naarmu sinne tai tänne? Jätä ihminen rauhaan." Baloo ja Bagheera
säestivät kumpikin: "Jätä ihminen rauhaan."
Mowgli, pää emo Jolkan kupeella, hymyili tyytyväisesti ja sanoi, että
hän puolestaan ei halunnut enää konsanaan nähdä, kuulla tai haistaa
ihmistä.
"Mutta mitäs", kysyi Akela toista korvaansa höristäen, "mutta mitäs jos
ihmiset eivät jätä sinua rauhaan, Pikku Veikko?"
"Meitä on viisi", sanoi Harmaa Veikko, silmäillen seuruetta ja
loksauttaen leukojaan viime sanan vahvistukseksi.
"Mekin voisimme lyöttäytyä siihen metsästykseen", huomautti Bagheera,
lierauttaen häntäänsä vinheällä huiskahduksella ja vilkaisten Baloohon.
"Mutta miksi nyt ajatellakaan ihmistä, Akela?"
"Syystä seuraavasta", vastasi Yksinäinen Susi. "Kun tuon keltaisen
voron talja oli ripustettu kalliolle, läksin takaisin polkuamme
pitkin kylään päin, astellen askeleissani, poikkeillen sivulle ja
makaillen välillä, sekaannuttaakseni jäljet siltä varalta, että joku
seuraisi meitä. Mutta sotkettuani jäljen niin, että tuskin itsekään
tunsin sitä, tulla liihotteli puiden lomasta Mang-yökkö ja keijui
kohdallani ilmassa. Sanoi Mang: 'Ihmislauman kylä, mistä ihmisenpenikka
häädettiin, kuhisee kuin herhiläispesä'".
"Heitinkin ison kiven", virnisti Mowgli, joka oli monesti huvitellut
heittelemällä kypsiä metsäpähkinöitä herhiläispesään ja pinttämällä
lähimpään lampeen ennen kuin herhiläiset hänet saavuttivat.
"Kysyin Mangilta, mitä hän oli nähnyt. Hän kertoi Punakukan kukkivan
kylän veräjällä ja pyssymiesten istuskelevan sen äärellä. Minä tiedän,
sillä minulla on siihen syytä kyllin", -- Akela silmäili kupeensa
vanhoja kuivia arpia, -- "että ihmiset eivät leikillään luikkuja kanna.
Piankin, Pikku Veikko, vaaniskelee pyssymies polullamme -- ellei hän
tosiaan jo ole lähtenytkin liikkeelle."
"Mutta miksi hän niin tekisi? Ihmiset ovat minut häätäneet. Mitä
enempää he tahtovat?" kivahti Mowgli.
"Sinä olet ihminen, Pikku Veikko", vastasi Akela. "Ei ole meistä,
Vapaasta Kansasta, sanomaan sinulle, mitä veljesi tehnevät ja miksi."
Hänellä oli juuri aikaa tempaista ylös käpälänsä, kun nahkapuukko
iski syvän loven maahan sen kohdalla. Mowgli sivalsi nopeammin kuin
tavallinen ihmissilmä kykeni tarkkaamaan, mutta Akela oli susi; ja
koirakin, niin kovin kaukana kuin onkin villistä sudesta, esi-isästään,
voi herätä sikeästä unesta kärrynpyörän koskettaessa kuvetta ja
vahingoittumattomana kimmahtaa pois ennen kuin pyörä ehtii rusentamaan.
"Vast'edes", lausui Mowgli levollisena, pistäen puukkonsa tuppeen,
"puhu ihmislaumasta ja Mowglista kahdessa henkäyksessä -- älä yhdessä".
"Phff! Sepä terävä hammas", tuumi Akela haistellen terän syvää vakoa,
"mutta ihmislaumassa elostaminen on tärvellyt silmäsi, Pikku Veikko.
Minä olisin kyennyt tappamaan kauriin sinun iskusi aikana."
Bagheera kavahti jaloilleen, työnsi ulos päänsä niin pitkälle kuin
yletti, nuuski ja jäykistyi ruumiinsa jokaisesta taipeesta. Harmaa
Veikko seurasi vikkelästi hänen esimerkkiänsä, pysytellen hieman hänen
vasemmallaan saadakseen sieraimiinsa oikealta puhaltelevan tuulen,
samalla kun Akela säntäsi viidenkymmenen metrin päähän vastatuuleen
ja jäykistyi hänkin puolittain kyyristäytyneenä. Mowgli katseli
kademielin. Hänen hajuaistinsa tarkkuutta saattoivat ani harvat ihmiset
saavuttaa, mutta hän ei ollut päässyt viidakkolaiskuonon suunnattomaan
herkkyyteen; ja savuisessa kylässä vietetyt kolme kuukautta olivat
pahasti tylsyttäneet sitä. Hän kuitenkin kostutti sormensa, hieroi
sillä nenäänsä ja seisoi suorana, tavatakseen ylävainun, joka on
luotettavin, joskin heikoin.
"Ihminen!" murisi Akela painautuen ryntäilleen.
"Buldeo!" virkahti Mowgli istuutuen. "Hän seuraa jälkiämme, ja tuolla
on hänen luikkunsa välke. Katsokaa!"
Vain sekunnin osaksi välähti auringon säde vanhan musketin
messinkiheloissa, mutta viidakossa ei mikään hohda juuri tuolla
kimmellyksellä, paitsi milloin pilvet ajelevat toisiaan taivaanlaella.
Silloin kissankullan liuske tai pikku lampi taikka hyvin
kiiltäväpintainen lehtikin säihkyy kuin valonheittäjä. Mutta se päivä
oli pilvetön ja tyven.
"Tiesinhän, että ihmiset seuraisivat", virkkoi Akela voitokkaasti.
"Suotta en ole laumaa johtanut!"
Mowglin neljä sutta eivät sanoneet mitään, vaan juoksivat alas
mäkeä vatsa maata viistäen ja sulautuivat orjantappurapensastoon ja
köynnöksiin.
"Minne meno, ja sanaa antamatta?" huusi Mowgli.
"Hsh! Vieritämme tänne hänen pääkallonsa ennen puoltapäivää!" vastasi
Harmaa Veikko.
"Takaisin! Takaisin ja odottakaa! Ihminen ei syö ihmistä!" kirkui
Mowgli.
"Kuka vast'ikään oli susi? Kuka tavoitti minua puukolla, kun ajattelin
että hän saattaisi olla ihminen?" kysyi Akela noiden neljän yrmeinä
pyörtäessä takaisin ja laskeutuessa istumaan.
"Minäkö selittelemään syitä kaikkeen mitä suvaitsen tehdä?" vastasi
Mowgli raivoissaan.
"Se on ihmistä! Siinä ilmenee ihminen!" jupisi Bagheera viiksiensä
juuresta. "Samatenpa puhuivat ihmiset kuninkaan häkkien lähettyvillä
Oodeyporessa. Me viidakon väki tiedämme, että ihminen on kaikista
viisain. Jos luottaisimme korviimme, niin tietäisimme, että hän on
kaikista hupsuin." Äänensä korottaen hän lisäsi: "Ihmisenpenikka on
oikeassa. Ihmiset metsästävät laumoina. Huonoa metsästystä on tappaa
yksi, ellemme tiedä mitä toiset sitten tekevät. Tulkaa, katsokaamme
mitä tuo mies meille aikoo."
"Me emme tule", murisi Harmaa Veikko. "Metsästä yksinäsi, Pikku Veikko.
Me tiedämme oman mielemme! Pääkallo olisi jo ollut valmis tuotavaksi."
Mowgli oli katsellut ystäviänsä, toista toisensa jälkeen, rinta
kohoilevana ja silmät kyyneleitä tulvillaan. Hän asteli eteenpäin ja
sanoi toiselle polvellensa painuen: "Enkö minä tiedä omaa mieltäni?
Katsokaa minuun!"
He katsoivat rauhattomasti, ja heidän silmiensä haihatellessa hän
komensi uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes heillä karvat kauttaaltaan
pörhistyivät pystyyn ja he vapisivat joka jäsenessään, hänen
tuijottaessaan tuijottamistansa.
"No", hän kysyi, "kuka meistä viidestä on johtaja?"
"Sinä olet johtaja, Pikku Veikko", sanoi Harmaa Veikko ja nuoleskeli
Mowglin jalkaa.
"Seuratkaa siis", käski Mowgli, ja nuo neljä kulkivat hänen
kintereillään, häntä koipien välissä.
"Sen siitä ihmislaumassa elämisestä saa", virkahti Bagheera lipuen alas
heidän perässään. "Viidakossa on nyt muutakin määräävää kuin viidakon
laki, Baloo."
Vanha karhu ei hiiskunut sanaakaan, mutta hän mietti monia seikkoja.
Mowgli oikaisi äänettömästi läpi viidakon suorakulmaisesti Buldeon
polkua kohti, kunnes köynnöksiä syrjään taivuttaessaan näki ukon
musketti olalla juosta hölköttävän kahden päivän vanhoja jälkiä myöten.
Mowglihan oli lähtenyt kylästä Shere Khanin veres vuota raskaana
taakkana hartioillaan, Akelan ja Harmaan Veikon laukatessa perässä,
joten polku oli varsin selvästi erotettavissa. Mutta nyt Buldeo saapui
sille kohdalle, missä Akela takaisin tullen oli sotkenut kaikki.
Silloin hän istahti, köhi ja murahteli ja teki pikku kierroksia
viidakkoon, päästäkseen jälleen jäljille, ja kaiken aikaa hän olisi
voinut kivellä heittää niitä, jotka pitivät häntä silmällä. Kukaan ei
osaa olla niin hiljainen kuin susi, silloin kun hän ei tahdo tulla
kuulluksi; ja Mowgli pystyi vilahtelemaan kuin varjo, vaikka hän
susien mielestä liikkui hyvin kömpelösti. He piirittivät vanhusta kuin
merisikaparvi täydessä vauhdissa olevaa höyrylaivaa, ja kaiken aikaa he
puhelivat vapaasti keskenään, sillä heidän äänensä alkoi alapuolelta
sitä rajaa, johon oppimattomain ihmisolentojen kuulo loppuu. [Toisena
rajana on Mang-yökön kimakka vingahdus, jota hyvin monien ihmisten
aistit eivät voi ollenkaan tavoittaa. Siitä äänestä alkaa kaikki
lintujen ja yökköjen ja itikkain puhelu.]
"Tämä on parempaa kuin mikään tappo", kehaisi Harmaa Veikko, kun Buldeo
kumarteli ja pälyi ja puhkui. "Hän on kuin jokirannan tiheikköön
eksynyt sika. Mitä hän sanoo?" Buldeo mutisi ähmissään.
Mowgli tulkitsi. "Hän sanoo, että minun ympärilläni on nähtävästi
tanssinut laumoittain susia. Hän sanoo, ettei ole vielä mokomaa polkua
hänen eteensä sattunut. Hän sanoo olevansa uupunut."
"Hän saa levähdetyksi ennen kuin löytää polun jälleen", tuumi Bagheera
tyynesti, livahtaessaan puunrungon ympäri heidän siinä piilosilla
kisatessaan. "Mutta mitä merkillistä se kutale nyt tekee?"
"Syö eli puhaltaa suustansa savua. Ihmiset aina leikkivät suullansa",
selitti Mowgli; ja hiljaiset vainuajat näkivät ukon täyttävän ja
sytyttävän vesipiippunsa sekä tupruttelevan siitä haikuja, ja
panivat tyystin merkille tupakan hajun, varmasti tunteakseen Buldeon
pimeimpänäkin yönä, jos tarvis tulisi.
Sitten tuli alas polkua pikku ryhmä sydenpolttajia ja pysähtyi tietysti
puhuttelemaan Buldeota, jonka maine metsästäjänä ulottui ainakin
kahdenkymmenen mailin piiriin. He istuutuivat kaikki tupakoimaan,
ja Bagheera ja toiset lähentäysivät vartijoiksi, Buldeon käydessä
juurtajaksain kertomaan Mowglista, Pirunlapsesta, omine lisineen ja
keksintöineen. Hän muka itse oli surmannut Shere Khanin; Mowgli oli
muuttunut sudeksi ja tapellut hänen kanssaan kaiken ehtoopäivää,
tekeytynyt sitten pojaksi jälleen ja taikonut Buldeon pyssyn, niin
että luoti hänen Mowglin tähdätessään oli kääntynyt kulmalatua ja
tappanut Buldeon omista puhveleista yhden. Nyt oli kylä, tietäen hänet
Seeoneen urheimmaksi metsämieheksi, lähettänyt hänet nitistämään
tuon Pirunlapsen. Sillävälin oli kylä siepannut kiinni Messuan ja
hänen miehensä, jotka epäilemättä olivat tämän Pirunlapsen vanhemmat,
ja teljennyt heidät heidän omaan mökkiinsä; heidät kidutettaisiin
tunnustamaan noituutensa, ja sitten heidät poltettaisiin.
"Milloin?" utelivat sydenpolttajat, sillä heidän teki kovin mieli olla
siinä juhlassa mukana.
Buldeo selitti, ettei mitään tehtäisi ennen hänen paluutaan, sillä
kyläläiset halusivat, että hän ensin tappaisi Viidakkopojan. Sen
jälkeen he suoriutuisivat Messuasta ja hänen miehestään ja jakaisivat
tasan heidän maansa ja puhvelinsa. Messuan miehellä olikin erinomaisen
muhkeita puhveleita. Oli oivallista hävittää velhoja, arveli Buldeo;
ja ilmeisesti olivat pahinta lajia velhoa sellaiset, jotka suojelivat
viidakon susilapsia.
Mutta, muistuttivat sydenpolttajat, miten kävisi, jos tapaus tulisi
englantilaisten tietoon? He olivat kuulleet, että englantilaiset olivat
aivan hullua kansaa, joka ei sallinut kunniallisten maamiesten rauhassa
surmata taikureita.
Buldeo selitti kylän päämiehen ilmoittavan, että Messua ja hänen
miehensä olivat kuolleet käärmeenpuremaan. Kaikki oli järjestetty,
ja nyt oli vain tapettava Susilapsi. Olivatko he sattuneet
vilahdukseltakaan näkemään moista olentoa?
Sydenpolttajat vilkuivat varovasti ympärilleen ja kiittivät taivasta
siitä, etteivät olleet nähneet; mutta he eivät epäilleet, että niin
uljas mies kuin Buldeo hänet löytäisi, jos kuka. Aurinko alkoi kaartua
länttä kohti, ja hepä ajattelivat lähteä Buldeon kylään noita häijyjä
velhoja katsomaan. Buldeo sanoi, että vaikka hänen velvollisuutenaan
olikin tappaa Pirunlapsi, niin hän ei voinut sallia aseettomain miesten
hänen suojeluksettansa samota halki viidakon, josta minä hetkenä
tahansa saattoi Susipaholainen ilmestyä. Hän siis lyöttäytyisi heidän
pariinsa, ja jos noidan lapsi ilmestyisi -- no, hänpä näyttäisi heille,
miten Seeoneen paras metsästäjä sellaisista suoriutuu. Bramiini, hän
sanoi, oli antanut hänelle tuota olentoa torjuvan taikakalun, joka
tuotti täyden turvan.
"Mitä hän sanoo? Mitä hän sanoo? Mitä hän sanoo?" utelivat sudet
ehtimän takaa; ja Mowgli tulkitsi kunnes joutui jutun taikuus-osaan,
joka pyrki hänelle käymään yli voimain; ja silloin hän sanoi, että
häntä vaalineet mies ja vaimo oli saatu satimeen.
"Virittävätkö ihmiset ihmisille satimia?" sanoi Harmaa Veikko.
"Niin hän kertoo. Minä en heidän puhettaan käsitä. Hulluja ovat
kaikkityyni. Mitä tekemistä on Messualla ja hänen miehellänsä minun
kanssani, että heidät satimeen pantaisiin; ja mitä merkitsee tuo
Punakukasta jaaritteleminen? Minunpa pitää ottaa tästä selvä. Mitä
Messualle aikonevatkin, he odottavat ensin Buldeota palaavaksi. Ja
siispä -- --" Mowgli aprikoitsi syvästi, sormillaan puukonkahvaa
hypistellen, Buldeon ja sydenpolttajien uljaasti lähtiessä peräkkäin
polkua pitkin kylää kohti.
"Minä riennän kiireen kautta takaisin ihmislaumaan", lausui Mowgli
viimein.
"Entäs nuo?" kysyi Harmaa Veikko, nälkäisesti katsellen sydenpolttajain
ruskeita selkiä.
"Laulakaa ne kotiin", neuvoi Mowgli irvistäen: "en halua niitä kylän
veräjälle ennen pimeäntuloa. Voitteko pidättää ne?"
Harmaa Veikko paljasti halveksivasti hampaansa. "Voimme pyöritellä
niitä kehässä ympärinsä kuin liekaan pantuja vuohia -- jos ihmisen
tunnen."
"Sitä en tarvitse. Laulelkaa niille hiukan, jotta niille ei tule tiellä
ikävä, eikä sen laulun tarvitse olla lajiansa suloisinta, Harmaa
Veikko. Mene heidän matkassaan, Bagheera, ja ole laulannassa mukana.
Yön painuttua maille tule tapaamaan minua kylään -- Harmaa Veikko
tietää paikan."
"Ei ole helppoa metsästystä ihmisenpenikalle kaahaaminen. Milloin saan
nukkua?" kysyi Bagheera haukotellen, vaikka hänen silmistään loisti
mieltymys leikkiin. "Minä laulamaan alastomille ihmisille! Mutta
yritetäänpä."
Hän alensi päänsä saadakseen äänen kulkemaan ja kiljaisi pitkän,
pitkän "Saalista saakaa" -- puolenyön huudon ehtoopäivällä, ja se oli
kamala alku. Mowgli kuuli sen jyrisevän ja nousevan ja laskeutuvan
ja lopahtavan karmivaan vinkaisuun takanaan, ja nauroi itsekseen
viidakon halki viilettäessään. Hän näki sydenpolttajat ryhmäksi
lyyhistyneinä, vanhan Buldeon pyssynpiipun heiluessa kuin banaaninlehti
kaikille ilmansuunnille yht'aikaa. Sitten Harmaa Veikko täräytti
Ja-la-hei, ja-la-haa -kauriinpyyntihuudon, joka kajahtelee lauman
ajaessa edellään Nilghaita, isoa sinistä sarvasta, ja se kuulosti
tulevan maan äärimäisiltä periltä, läheten lähenemistänsä, kunnes
päättyi äkkiä katkeavaan kirkaisuun. Toiset kolme vastailivat,
kunnes Mowglikin olisi voinut vannoa, että täysi lauma oli täydessä
äänessä, ja sitten he kaikki puhkesivat viidakon suurenmoiseen
Aamulauluun kaikkine käänteineen, juoksutuksineen ja lurituksineen,
mitä jymyääninen laumasusi osaa. Tulkitsemme laulun tässä suunnilleen,
mutta koettakaahan kuvitella, miltä se kaikuu lopettaessaan viidakon
ehtoopäiväunteloisuuden:
Arolla tuokse käy viidan luokse,
polkumme tänne johti:
ja varjot tummat ja muodot kummat
näin kiitävät kotia kohti.
Hiljaiseen aamuun ja koitteen haamuun
kivet, puut ja pensahat soivat.
Käy huuto myötä: "Hei, hyvää yötä,
asukkaat viidakon oivat!"
Tarhaansa lymyy, kun nousi jymyyn,
vapisten karja ja juhdat;
ohitse liitää, kun lauma kiitää,
valot, pellot, talot, huhdat.
Jop' alla ikeen nyt käyvät hikeen
härät harjalla vaon;
ja karja ammuu ja tuli sammuu
jokaisen kylä-talaon.
Nyt yön jo on loppu! On viitaan hoppu!
Jo bambupensaston takaa
aurinko tuikkii, pois lauma luikkii,
ja toiset luolassa makaa.
Tää hohde huimaa, on vauhti tuimaa,
ja kuivaa kurkkua helle;
ja sorsa laulaa jo täyttä kaulaa:
"On päivä ihmiselle."
Pois kaste haihtui, ja turkki vaihtui
kosteesta kattamaks pölyn
kuin virran parras, miss' äsken harras
ajomme nostatti mölyn;
ja päivä häijy nyt meitä väijyy,
ja jäljet näkyä voivat;
ei muuta työtä kuin: "Hyvää yötä,
asukkaat viidakon oivat!"
Mutta mikään tulkinta ei voi ilmaista sen tehoa eikä sitä luskuttavaa
halveksuntaa, millä nuo neljä sen jokaisen sanan elähyttivät,
kuullessaan vesaikon räiskyvän miesten joutuin kapaistessa puihin ja
Buldeon ryhtyessä loitsuja latelemaan ja taikoja tekemään. Sitten
he laskeusivat pitkäkseen uinahtamaan, sillä he olivat luonteeltaan
järjestelmällisiä kuten kaikki, jotka elävät omin ponnistuksin, eikä
kukaan voi oikein uurastaa unetta.
Sillävälin Mowgli lappoi taipaletta taakseen yhdeksän mailia tunnissa,
heiskuen tietänsä riemuissaan siitä, että havaitsi olevansa näin
oivassa kunnossa, vaikka oli kuukausimääriä oleskellut alallaan
ihmisten keskessä. Hänen päässään pyöri ainoana ajatuksena Messuan
ja hänen miehensä vapauttaminen satimesta, mikä tahansa se olikin,
sillä hänellä oli luontainen vastenmielisyys satimiin. Myöhemmällä hän
itselleen vakuutteli alkavansa kuittailla velkojaan koko kylälle.
Hämärissä hän näki tutut laitumet ja dhaakpuun, jonka juurella Harmaa
Veikko oli häntä odotellut Shere Khanin tappoaamuna. Niin suutuksissaan
kuin hän olikin ihmisen koko rodulle ja yhteiskunnalle, nousi hänen
kurkkuunsa karvas pala ja sai hänet tapailemaan ilmaa kylän kattojen
pistäytyessä näkyviin. Hän huomasi kaikkien tulleen tavattoman
aikaisin kotiin maatöistä ja illallispuuhiinsa ryhtymättä keräytyneen
pakisevaksi ja hoilailevaksi parveksi kylätammen ympärille.
"Ihmisten täytyy aina asettaa satimia ihmisille, muuten eivät ole
tyytyväisiä", tuumi Mowgli. "Kaksi yötä takaperin oli otuksena Mowgli
-- mutta se yö tuntuu monen sadekauden takaiselta. Tänä yönä ovat
Messua ja hänen miehensä. Huomenna ja monen monena yönä jälkeenpäin on
taas Mowglin vuoro."
Hän hiipi pitkin muuria Messuan mökille asti ja tirkisti ikkunasta
sisälle huoneeseen. Siellä makasi Messua kapuloituna, käsistä
ja jaloista köytettynä, ja voihki; hänen miehensä oli kytketty
loistavavärisen makuulavitsan patsaaseen. Kadulle avautuva ovi oli
teljetty, ja kolme neljä miestä istui edustalla selkä ovea vasten.
Mowgli tunsi kyläläisten tavat melko hyvin. Hän päätteli, että niin
kauan kuin saattoivat syödä, rupatella ja tupakoida, he eivät tekisi
mitään muuta; mutta heti kylläisiksi tultuansa he alkaisivat olla
vaarallisia. Buldeo kotiutuisi ennen pitkää, ja jos hänen saattueensa
oli täyttänyt tehtävänsä, niin olisi Buldeolla hyvin mielenkiintoinen
tarina kerrottavana. Hän siis meni sisälle ikkunasta, kumartui miehen
ja vaimon yli, leikkasi siteet poikki, irrotti kapulat ja katseli mistä
löytäisi maitoa.
Messua oli puolittain suunniltaan kivusta ja pelosta (häntä oli
rusikoitu ja kivitetty kaiken aamua), ja Mowgli laski kätensä hänen
suulleen juuri ajoissa ehkäistäkseen kirkaisun. Hänen miehensä oli
vain hämmentynyt ja äkeissään ja istui poimiskellen soraa ja roskia
revitystä parrastaan.
"Minä tiesin -- minä tiesin hänen tulevan", nyyhki Messua vihdoin. "Nyt
minä tiedän hänet pojakseni"; ja hän painoi Mowglin sydäntään vasten.
Siihen hetkeen asti Mowgli oli ollut ihan vakaa, mutta nyt hän alkoi
tutista ja se hämmästytti häntä suunnattomasti.
"Miksi siteet? Miksi on sinut köytetty?" hän kysyi tovin kuluttua.
"Syöstäväksi kuolemaan sinun pojaksitulosi takia -- mitenkäs muuten?"
virkahti mies yrmeästi. "Katso! Minusta vuotaa verta."
Messua ei hiiskunut mitään, mutta hänen haavojansa Mowgli katseli, ja
he kuulivat hänen hampaittensa kirskuvan hänen nähdessään veren.
"Kenen työtä tämä on?" hän kysyi. "Tästä on hinta maksettava."
"Koko kylän työtä. Minä olin liian rikas. Minulla oli liian paljon
karjaa. Sentähden hän ja minä olemme noitia, kun annoimme sinulle
suojaa."
"Minä en ymmärrä. Kertokoon jutun Messua."
"Minä annoin sinulle maitoa, Nathoo; muistatko?" sanoi Messua arasti.
"Koska sinä olit poikani, jonka tiikeri vei, ja koska rakastin sinua
hellästi. Ne sanoivat että minä olin sinun äitisi, paholaisen äiti, ja
siksi kuolemaan vikapää."
"Ja mikä on paholainen?" kysyi Mowgli. "Kuoleman olen nähnyt."
Mies katsahti synkästi silmäkulmiensa alta, mutta Messua nauroi.
"Näethän!" hän lausui miehelleen; "minä tiesin -- minä sanoin, ettei
hän ollut mikään velho! Hän on minun poikani -- oma poikani!"
"Poika tai velho, mitä hyvää siitä meille syntyy?" vastasi mies.
"Olemme kuoleman omat."
"Tuolla käy tie viidakon halki --" Mowgli viittasi ulos ikkunasta.
"Kätenne ja jalkanne ovat vapaat. Menkää nyt."
"Me emme tunne viidakkoa, poikani, niinkuin -- niinkuin sinä tunnet",
aloitti Messua. "En luule että voisin kävellä kauas."
"Ja miehet ja naiset karkaisivat niskaamme ja riepoittaisivat meidät
tänne takaisin", huomautti hänen miehensä.
"Hm!" hymähti Mowgli ja kutkutti kämmentänsä nahkapuukkonsa kärjellä;
"minua ei haluta tuottaa vauriota kenellekään tämän kylän asukkaalle
-- vielä. Mutta en usko niiden pidättelevän sinua. Heillä on piakkoin
paljonkin ajateltavaa. Ah!" hän nosti päänsä ja kuunteli ulkona
syntynyttä luikkailua ja töminää. "He ovat siis viimeinkin päästäneet
Buldeon kotiin?"
"Hänet lähetettiin tänä aamuna tappamaan sinua", huudahti Messua.
"Kohtasitko häntä?"
"Kyllä -- me -- minä kohtasin hänet. Hänellä on tarina kerrottavana; ja
hänen pakinoidessaan on aikaa paljon. Mutta ensin tahdon kuulla mitä ne
aikovat. Ajatelkaa minne lähtisitte, ja ilmoittakaa minulle sitten kun
palaan."
Hän loikkasi ulos ikkunasta ja juoksi taas pitkin kylänmuurin
ulkopuolta, kunnes saapui väkijoukon kuuluviin. Buldeo lojui maassa
rykien ja ähisten, ja kaikki hokivat hänelle kysymyksiä. Hänen
tukkansa oli pörröinen, kädet ja jalat vereslihalle kahnautuneet
kiipeilystä, ja hän kykeni tuskin puhumaan, mutta hän tunsi täydelleen
asemansa tärkeyden. Tuon tuostakin hän virkahti jotakin paholaisista
ja laulavista hornanhengistä ja loihtulumouksesta, antaakseen
kansanjoukolle hiukan käsitystä siitä mitä tuleman piti. Sitten hän
huusi vettä.
"Pyh!" vähitteli Mowgli. "Lorun lorua! Puhetta, puhetta! Ihmiset ovat
bandar-login veriveljiä. Nyt hänen pitää pestä suunsa vedellä; sitten
savua puhaltaa; ja sen kaiken perästä hänellä on vielä tarinansa
kerrottavana. He ovat ylen viisasta väkeä -- ihmiset. He eivät jätä
ketään vartioitsemaan Messuata, kunnes heidän korvansa ovat Buldeon
tarinoita täynnä. Ja -- minä käyn yhtä laiskaksi kuin hekin!"
Hän ravisti itseään ja hiipi takaisin mökille. Juuri ikkunan ääreen
tullessaan hän tunsi jalkaansa kepeästi kosketettavan.
"Emo", hän sanoi, sillä hän tunsi hyvin tuon kielen, "mitä sinä teet
täällä?"
"Kuulin lasteni laulavan pitkin metsää, ja seurasin sitä jota
lämpöisimmin rakastin. Pikku Sammakko, mielinpä nähdä sen naisen, joka
antoi sinulle maitoa", vastasi emo Jolkka kasteesta kosteana.
"Ne olivat hänet köyttäneet ja aikovat tappaa. Olen leikannut poikki
siteet, ja hän lähtee miehensä kanssa kulkemaan läpi viidakon."
"Minäkin menen mukaan. Olen vanha, vaan en vielä hampaaton." Emo Jolkka
nousi takajaloilleen ja tähyili ikkunasta mökin pimentoon.
Minuutin kuluttua hän äänettömästi pudottausi etukäpälilleen ja sanoi
ainoastaan: "Minä annoin sinulle ensimmäisen maitosi; mutta Bagheera
puhuu totta: ihminen käy lopulta ihmisen luo."
"Mahdollista", vastasi Mowgli kovin kolkolla katsannolla; "mutta tänä
yönä olen peräti loitolla siltä polulta. Odota tässä, mutta älä anna
hänen nähdä."
"Sinä et konsanaan pelännyt minua, Pikku Sammakko", virkkoi emo Jolkka,
peräytyen korkeaan heinikkoon ja häivyttäen itsensä niinkuin hän hyvin
osasi.
"Ja nyt", puheli Mowgli rivakasti, heilahtaessaan taas mökkiin, "ne
kaikki istuvat Buldeon ympärillä, joka juttelee mitä ei tapahtunut.
Hänen pärpätyksensä päätyttyä he ovat varmoissa aikeissa tuoda tänne
Puna -- tuoda tulta ja polttaa teidät molemmat. No niin?"
"Olen neuvotellut mieheni kanssa", selitti Messua. "Khanhiwara on
kolmenkymmenen mailin päässä täältä, mutta Khanhiwarassa voimme tavata
englantilaisia --".
"Ja mitä laumaa ovat ne?" kysyi Mowgli.
"Minä en tiedä. Ne ovat valkoihoisia, ja sanotaan niiden hallitsevan
kaikkea maata eikä sallivan ihmisten polttaa tai piestä toisiansa
ilman todistajia. Jos pääsemme sinne tänä yönä, niin elämme. Muutoin
kuolemme."
"Eläkää siis. Yksikään ei yön kuluessa veräjästä ulos astu. Mutta mitä
tekee hän?" Messuan mies oli polvillaan penkomassa multaa mökin eräässä
loukossa.
"Rahavähiänsä kaivaa", selitti Messua. "Emme voi ottaa mitään muuta."
"Ahaa. Sitä tavaraa, joka kulkee kädestä käteen eikä koskaan lämpiä.
Tarvitaanko sitä tämän paikan ulkopuolellakin?" kummasteli Mowgli.
Mies tuijotteli vihaisesti. "Hän on pökkelö, eikä mikään paholainen",
hän jupisi. "Rahalla voin ostaa hevosen. Olemme niin rusikoituja,
ettemme jaksa kauas kävellä, ja kyläläiset ovat kintereillämme tunnin
kuluttua."
"Sanon, että he eivät lähde ajamaan ennenkuin minä sallin, mutta
hevosta on hyvä ajatella, sillä Messua on uupunut."
Hänen miehensä nousi seisaalleen ja solmi viimeiset rupiinsa
lonkkavyöhönsä. Mowgli auttoi Messuata ulos ikkunasta, ja viileä yöilma
virkisti häntä, mutta viidakko näytti tähtivalossa hyvin pimeältä ja
kaamealta.
"Tiedätte polun Khanhiwaraan?" kuiskasi Mowgli.
He nyökkäsivät.
"Hyvä. Muistakaa nyt olla pelottomia. Eikä ole tarvis kiirehtiä. --
Mutta -- mutta viidakossa saattaa takananne ja edessänne kajahdella
hiukan laulua."
"Luuletko, että olisimme antautuneet viidakkoyön vaaroihin muusta
kuin polttamisen pelosta? On parempi joutua petojen kuin ihmisten
saaliiksi", sanoi Messuan mies; mutta Messua katsoi Mowgliin ja hymyili.
"Sanon", pitkitti Mowgli juuri kuin olisi hän ollut Baloo vanhaa
viidakon lakia sadanteen kertaan hokemassa tarkkaamattomalle penikalle,
"sanon, ettei ainoakaan hammas viidakossa paljastu teitä vastaan; ei
nouse ainoakaan jalka viidakossa teitä vastaan. Teitä ei pidätä ihminen
eikä peto, kunnes joudutte Khanhiwaran näkösälle. Ympärillänne pysyy
vartio." Hän käännähti Messuaan sanoen: "Hän ei usko, mutta sinähän
uskot?"
"Kyllä, varmasti, poikani. Oletpa ihminen, aave tai viidakon susi, minä
uskon."
"Hän pelästyy kuullessaan väkeni laulavan. Mutta sinä tiedät ja
ymmärrät. Menkää nyt, ja hiljakseen, sillä kiirettä ei ole. Veräjä on
suljettu."
Messua heittäytyi nyyhkien Mowglin jalkoihin, mutta tämä nosti hänet
vavahtaen heti ylös. Sitten vaimo riippui hänen kaulassaan ja kiitteli
häntä kaikin mahdollisin siunauksin, mutta hänen miehensä silmäili
kademielin vainioitansa ja sanoi: "Jos saavumme Khanhiwaraan ja
minä saan ääneni englantilaisten kuuluviin, niin nostan sellaisen
oikeudenkäynnin bramiinia ja vanhaa Buldeota ja muita vastaan, että
tämä kylä tulee syödyksi puille paljaille. He saavat minulle kaksin
kerroin maksaa hoitamattomat laihoni ja ruokkimattomat puhvelini.
Vaadinpa oikeuteni täydesti."
Mowgli nauroi. "En tiedä mitä tarkoitat, mutta -- tulehan takaisin ensi
sadekautena ja katso mitä on jäljellä."
He läksivät viidakkoa kohti, ja emo Jolkka hypähti esille
piilopaikastaan.
"Mene mukana!" sanoi Mowgli; "ja pidä huolta siitä, että koko viidakko
tietää noiden kahden olevan turvattuja. Pistähän hiukan ääneksi.
Tahtoisin kutsua Bagheeran."
Pitkä, matala ulvonta nousi ja laski, ja Mowgli näki Messuan miehen
hätkähtävän ja kääntyvän, puolittain mielien juosta takaisin mökille.
"Eteenpäin", huusi Mowgli rohkaisevasti. "Sanoinhan, että saattaisi
kuulua laulua. Se kajahtelee matkanne varrella Khanhiwaraan asti. Se on
viidakon suosion ilmaus."
Messua pakotti miehensä etenemään, ja pimeys saarsi heidät ja emo
Jolkan, samalla kun Bagheera nousi melkein Mowglin jaloista väristen
yön riemusta, joka saa viidakon väen suunniltaan.
"Minua hävettää veljiesi vallattomuus", kehräsi hän.
"Mitä? Eivätkö laulaneet Buldeolle suloisesti?" kysyi Mowgli.
"Liiankin hyvin! Liiankin hyvin! He saivat minutkin unohtamaan
ylpeyteni, ja minut vapauttaneen murretun lukon kautta, teutaroitsinpa
veisaten pitkin viidakkoa kuin olisin kierrellyt keväisillä
kosioretkillä! Etkö kuullut meitä?"
"Minulla oli muuta riistaa ajettavana. Kysy Buldeolta, pitikö hän
laulusta. Mutta missä ovat ne neljä? En tahdo antaa ihmislaumasta
kenenkään astua ulos veräjästä tänä yönä."
"Neljääkö siihen tarvis?" puheli Bagheera, siirtyillen jalalta
toiselle, silmät liekehtivinä, ja kehräten äänekkäämmin kuin konsanaan.
"Minä kykenen ne pidättämään, Pikku Veikko. Onko vihdoin tappo edessä?
Laulaminen ja miesten kiipeilyn näkeminen ovat saaneet minut hyvin
kerkeäksi. Mikä on ihminen, että me hänestä piittaisimme -- tuo
alaston ruskea möyrijä, karvaton ja hampaaton, mullan makustelija?
Olen seurannut häntä kaiken päivää -- keskipäivällä -- valkeassa
auringon kilossa. Paimensin häntä kuin sudet sarvaita. Minä olen
Bagheera! Bagheera! Bagheera! Niinkuin tanssin varjoni kanssa, niin
pyörähtelin noiden miesten kanssa. Katsohan!" Iso pantteri loikkasi
kuin kissanpoikanen loikkaa tavoittamaan ilmassa kiirivää kellastunutta
lehteä, iski ilmassa oikeaan ja vasempaan, niin että korvissa
viuhui, putosi äänettömästi jaloilleen, ja poukkosi yhä uudestaan ja
uudestaan, kehräämisen kohotessa puolittaiseksi höyrykattilan porinaa
muistuttavaksi surinaksi. "Minä olen Bagheera -- viidakossa -- yöllä,
ja voimani on talttumaton. Kuka pidättäisi iskuani? Ihmisenpenikka,
yhdellä käpäläni kopaisulla voisin mojauttaa pääsi Iittiin kuin kuollut
sammakko kesällä!"
"Anna tulla!" virkahti Mowgli kylän murteella, ei viidakon kielellä;
ja ihmissanat pysähdyttivät Bagheeran siihen paikkaan kyyrysilleen
ryntäittensä varaan, jotka tutisivat hänen allaan, pään ollessa juuri
Mowglin pään tasalla. Taaskin tuijotti Mowgli, kuten oli tuijottanut
kapinallisiin penikkoihin, tiukasti noihin beryllinvihreisiin
silmiin, kunnes vihreän takana hohtava punainen hehku sammui kuin
majakan pilkottava loimo, silmät painuivat alas ja iso pää samalla
valahti alemmas ja alemmas, ja kielen punainen karsta hankasi Mowglin
jalanrintaa.
"Veikko -- veikko -- veikko!" kuiskasi poika tasaisesti ja kepeästi
silitellen kohoilevaa selkää. "Ole alallasi, alallasi! Syy on yön eikä
sinun."
"Yön tuoksut sen tekivät", sanoi Bagheera katuvasti. "Tämä ilma huutaa
minulle. Mutta miten sinä tiedät?"
Tietysti on intialaisen kylän ympärillä ilma täynnä kaikenlaisia
tuoksuja, ja kaikille olennoille, jotka ajattelevat miltei yksinomaan
nenänsä kautta, ovat tuoksut yhtä yllyttäviä kuin ihmisille soitanto
ja kiihotusaineet. Mowgli viihdytteli pantteria vielä tovin, ja tämä
laskeusi pitkäkseen kuin kissa tulen ääreen, käpälät rinnan alle
kiverrettyinä ja silmät puoliummessa.
"Sinä sekä olet viidakon lapsi että et ole", lausui hän viimein. "Ja
minä olen pelkkä musta pantteri. Mutta minä rakastan sinua, Pikku
Veikko."
"Pitkäänpä ne siellä puun juurella loruavatkin", puheli Mowgli viime
lausetta tarkkaamatta. "Buldeo tietenkin on innostunut tarinoita
täyteen. Niiden pitäisi pian tulla laahaamaan vaimo ja hänen miehensä
ulos loukusta, heittääkseen heidät Punakukkaan. Saavatkin huomata
loukun puretuksi. Ho! Ho!"
"Ei, kuulehan", esitti Bagheera. "Kuume on nyt hälvennyt suonistani.
Anna heidän löytää minut sieltä! Moni ei mökistänsä poistuisi minut
tavattuansa. Ensi kertaa en häkissä olisi; enkä usko niiden minua
köyttävän."
"Olekin sitten viisas", nauroi Mowgli; sillä hän alkoi käydä yhtä
virmapäiseksi kuin pantteri, joka jo oli puikahtanut mökkiin.
"Huh!" tuhahti pantteri; "tämä paikka löyhkää ihmisestä, mutta tässäpä
on vuode ihan sellainen kuin minulle annettiin maatakseni kuninkaan
häkeissä Oodeyporessa. Nyt käyn makuulle." Mowgli kuuli makuulavitsan
kannattimien narskuvan vantteran pedon painon alla. "Minut vapauttaneen
murretun lukon kautta, luulevatpa ne nyt siepanneensa ison otuksen!
Tule istumaan vierelleni, Pikku Veikko; kiljaisemme niille yhdessä
'Saalista saakaa!'"
"Ei; minulla on muuta mielessä. Ihmislauman ei pidä saada tietää, mikä
osuus minulla on nujakassa. Metsästä yksiksesi. Minun ei tee mieleni
nähdä niitä."
Peepul-puun juurella, kylän toisessa päässä, oli neuvottelu käynyt
yhä meluisemmaksi ja melskeisemmäksi. Se päättyi hurjalla kirkunalla,
kun miehet ja naiset ryntäsivät ylös katua heilutellen nuijia,
bambukepakkoja, sirppejä ja veitsiä. Buldeo ja bramiini olivat joukon
etunenässä, lauman rähistessä kintereillä: "Taikuri ja noita-akka!
Katsotaan panevatko kuumennetut lantit heidät tunnustamaan! Polttakaa
heidät mökkiinsä! Opetamme heidät vaalimaan metsäpiruja! Ei, pieskää
heidät ensin! Soihtuja! Lisää soihtuja! Buldeo, kuumenna pyssynpiippu!"
Ovenripa tuotti hiukan vaikeutta. Se oli kiinnitetty hyvin lujasti,
mutta joukko reutoi sen kerrassaan irti, ja soihtujen roihu valaisi
huoneen, missä lojui pitkin pituuttaan vuoteella, käpälät ristikkäin
ja hiukan riipuksissa laidalta, mustana kuin kadotuksen kuilu ja
kauhistavana kuin hornanhenki, Bagheera. Puoli minuuttia kesti
epätoivoista äänettömyyttä, kun joukon eturivit vänkäilivät selkä
edellä pois kynnykseltä, ja sinä hetkenä Bagheera nosti päätänsä ja
haukotteli -- perusteellisesti, verkalleen ja tarkotuksella -- kuten
olisi haukotellut tahtoessaan loukata vertaistaan. Ripsuiset huulet
kuroutuivat taakse- ja ylöspäin; punainen kieli kivertyi; alaleuka
laskeusi laskeutumistansa, kunnes saattoi nähdä puolitiehen alas
kuumaan nieluun; ja jättimäiset kulmahampaat kuvastuivat selvästi
kidan ammottavaa pohjaa vasten, kunnes kalahtivat yhteen leukojen
loksahtaessa kiinni kuin kassakaapin telkimien sakarat. Tuossa
tuokiossa tyhjeni katu; Bagheera loikkasi takaisin ikkunasta ja seisoi
Mowglin vieressä, ulvovan ja kirkuvan ryöpyn temmeltäessä suin päin
mökkeihinsä.
"Ne eivät lähde liikkeelle ennen päiväntuloa", virkkoi Bagheera
tyynesti. "Ja nyt?"
Ehtoopäiväunen unteluus näytti vallanneen kylän, mutta tarkatessaan
kuulivat he raskaita jyvälaatikoita siirreltävän savilattioita myöten
ovia vasten. Bagheera oli aivan oikeassa; kyläläiset eivät liikkuisi
ennen aamua. Mowgli istui alallaan ja aprikoitsi, ja hänen kasvonsa
kävivät yhä synkemmiksi ja synkemmiksi.
"Mitä olenkaan tehnyt?" kysyi vihdoin Bagheera säveästi.
"Et muuta kuin suurta hyvää. Vartioitse niitä nyt aamuun asti. Minä
nukun." Mowgli juoksi viidakkoon, laskeutui kivipaadelle ja nukkui ja
nukkui yön ja päivän aina seuraavaan yöhön asti.
Hänen herätessään oli Bagheera hänen vieressään, sivullaan vastatapettu
kauris. Bagheera silmäili uteliaana, Mowglin ryhtyessä pitelemään
nahkapuukkoaan ja syödessä ja juodessa, kunnes käännähti lepäämään
leuka käsien varassa.
"Mies ja sinun naisesi saapuivat turvallisesti Khanhiwaran näkyviin",
kertoi Bagheera. "Äitisi lähetti Chilin kautta sanan. He olivat
löytäneet hevosen ennen puoltayötä ja matkanneet hyvää vauhtia. Eikö se
ole hyvä?"
"Se on hyvä", vahvisti Mowgli.
"Ja ihmislaumasi ei liikahtanut kylässä ennenkuin aurinko aamulla oli
korkealla. Sitten he söivät ateriansa ja vilistivät joutuin takaisin
mökkeihinsä."
"Näkivätkö sattumalta sinua?"
"Ehkä kylläkin. Päivän koittaessa minä piehtaroitsin tomussa veräjän
edustalla ja kenties siinä itsekseni pikkuisen laulelinkin. Nyt, Pikku
Veikko, ei ole enää muuta tehtävää. Tule metsälle minun ja Baloon
matkassa. Hänellä on uusia mehiläispesiä näytettävänä, ja me kaikki
kaipaamme sinua takaisin entisiin oloihin. Häädä tuo katse, joka
pelottaa minuakin. Tuota miestä ja naista ei heitetä Punakukkaan, ja
viidakossa on kaikki kunnossa. Eikö totta? Unohtakaamme ihmislauma."
"Ne unohdetaan -- jonkin ajan kuluttua. Missä syöpi Hathi tänä yönä?"
"Missä mieli tekee. Kuka saa tolkkua Äänettömästä? Mutta miksi? Mitä
voi Hathi tehdä sellaista, mihinkä me emme kykene?"
"Pyydä häntä ja hänen kolmea poikaansa tulemaan tänne luokseni."
"Mutta toden totta, Pikku Veikko, ei ole -- ei ole soveliasta sanoa
Hathille: 'Tule' ja 'Mene'. Muista että hän on viidakon herra, ja ennen
kuin ihmislauma sai kasvojesi hahmon muuttumaan, hän opetti sinulle
viidakon tietäjäsanoja erään."
"Yhdentekevää. Minulla on nyt muuan tietäjäsana hänelle. Pyydä häntä
tulemaan Mowgli Sammakon luokse, ja jos hän ei aluksi ota kuullakseen,
niin pyydän häntä tulemaan Bhurtporen vainioitten hävityksen tähden."
"Bhurtporen vainioitten hävityksen tähden", hoki Bagheera pariin
kolmeen kertaan, ollakseen varma asiastaan. "Minä lähden. Hathi voi
pahimmassa tapauksessa vain vihastua, ja luovuttaisinpa kuukauden
metsästyksen kuullakseni tietäjäsanan, joka pakottaa Äänettömän
tottelemaan."
Hän riensi asialleen, jättäen Mowglin raivoisasti sohimaan maata
nahkapuukollaan. Mowgli ei ollut eläissään nähnyt ihmisverta,
kunnes oli havainnut ja -- mikä merkitsi hänelle paljoa enemmän --
haistanut Messuan verta hänen siteissään. Ja Messua oli ollut hänelle
ystävällinen, ja sikäli kuin hän rakkaudesta mitään tiesi, rakasti hän
Messuaa yhtä syvästi kuin vihasi muuta ihmissukua. Mutta niin sydämensä
pohjasta kuin hän inhosikin heitä, heidän lörpöttelyään, julmuuttaan
ja raukkamaisuuttaan, niin eivät mitkään viidakon houkutukset voineet
taivuttaa häntä tuhoamaan ihmishenkeä ja jälleen saamaan sieraimiinsa
tuota kamalaa veren tuoksua. Hänen suunnitelmansa oli yksinkertaisempi,
mutta paljoa perinjuurisempi; ja hän nauroi itsekseen ajatellessaan,
että aatoksen oli johdattanut hänen mieleensä muuan ukko Buldeon
illansuussa peepul-puun juurella juttelema tarina.
"Se oli tietäjäsana", kuiskasi Bagheera hänen korvaansa. "He kävivät
laitumella jokivarressa ja tottelivat kuin olisivat olleet mullikoita.
Katso, tuossa he nyt tulevat!"
Hathi ja hänen kolme poikaansa olivat ilmestyneet tavalliseen tapaansa
äänettömästi. Virran lieju oli vielä veres heidän kupeillaan, ja Hathi
pureksi miettivästi torahampaillaan nyhtäisemänsä nuoren plataanipuun
vihreätä runkoa. Mutta hänen vakaisen ruumiinsa jokainen piirre osoitti
teräväsilmäiselle Bagheeralle, että siinä ei tullut viidakon herra
puhuttelemaan ihmisenpenikkaa, vaan pelkäilevä pelottoman eteen. Hänen
kolme poikaansa huojuivat kylki kyljessä taattonsa takana.
Mowgli tuskin kohotti päätänsä, kun Hathi toivotti; "Saalista saaos."
Hän antoi toisen huojua ja vaappua ja siirtyä jalalta jalalle pitkän
aikaa ennen kuin puhui, ja avatessaan suunsa hän kääntyi Bagheeraan
eikä elefantteihin.
"Kerronpa tarinan, jonka eilen kuulin metsästämältäsi metsästäjältä",
puhui Mowgli. "Se koskee vanhaa ja viisasta elefanttia, joka putosi
pyydyskuoppaan, ja sen kuopan terotettu seiväs jätti häneen valkean
arven nilkasta hartioihin asti." Mowgli heilautti kättään, ja Hathin
käännähtäessä näkyi kuutamossa pitkä valkea ikäänkuin tulikuumalla
raipalla sivallettu arpi hänen harmaassa kyljessään. "Ihmiset tulivat
ottamaan häntä kuopasta", pitkitti Mowgli, "mutta hän katkaisi
köytensä, sillä hän oli väkevä, ja karkasi pois, kunnes haava oli
parantunut. Sitten hän vihapäissään saapui yöllä noiden metsästäjäin
vainioille. Ja nyt muistan, että hänellä oli kolme poikaa. Nämä seikat
tapahtuivat monta, monta sadekautta takaperin, ja hyvin kaukana --
Bhurtporen lakeudella. Miten kävi noiden vainioiden seuraavassa
elonkorjuussa, Hathi?"
"Ne korjasin minä poikineni", vastasi Hathi.
"Ja miten kävi kyntämisen, elonkorjuun jälkeen?" jatkoi Mowgli.
"Niitä ei kynnetty", selitti Hathi.
"Entä ihmisten, jotka asuivat vainioiden äärellä?" tiedusti Mowgli.
"Ne läksivät tiehensä."
"Entä mökkien, joissa ihmiset nukkuivat?" kysyi Mowgli.
"Me revimme katot kappaleiksi, ja viidakko nieli seinät", kertoi Hathi.
"Ja mitä muuta lisäksi?" kuulusteli Mowgli.
"Niin paljon hyvää maata kuin minä voin samota kahtena yönä idästä
länteen ja kolmena yönä pohjoisesta etelään otti viidakko. Me laskimme
viidakon valloilleen viiden kylän maille; ja noissa kylissä ja niiden
vainioilla, laitumilla ja viljelyksillä ei ole tänä päivänä ainoatakaan
ihmistä, joka saapi elantonsa maasta. Se oli Bhurtporen vainioiden
hävitys, minun ja kolmen poikani työtä; ja nyt kysyn, ihmisenpenikka,
miten sinä olet siitä viestin saanut?"
"Eräs ihminen kertoi minulle; ja nyt näen, että Buldeokin voi puhua
totta. Se oli hyvin tehty, valkojuomuinen Hathi; mutta toisella
kerralla se käy vielä paremmin, kun on ihminen johtamassa. Tunnethan
sen ihmislauman kylän, joka hääti minut? Ne ovat laiskoja, järjettömiä
ja julmia; ne leikkivät suullaan eivätkä tapa heikompiansa ruuakseen,
vaan huvikseen. Täysin vatsoin ollessaan ne heittäisivät omaa
sukuansa Punakukkaan. Sen olen nähnyt. Ei ole hyvä, että ne kauemmin
asustaisivat täällä. Minä vihaan niitä!"
"Tapa sitten", neuvoi Hathin pojista nuorin, riuhtaisten maasta
ruohotukon, tomuuttaen sitä etujalkojaan vasten ja viskaten sen pois,
pienten punaisten silmiensä vilkuessa puolelta toiselle.
"Mitäpä hyötyä minulle valkeista luista?" vastasi Mowgli raivostuneena.
"Olenko sudenpenikka leikitelläkseni vereksellä pääkallolla
auringonpaisteessa? Olen tappanut Shere Khanin, ja hänen taljansa
lahoaa Käräjäkalliolla; mutta -- mutta minä en tiedä minne Shere Khan
on joutunut, ja vatsani on yhä tyhjä. Nyt tahdon ottaa sen, mitä voin
katsella ja kosketella. Laske viidakko valloilleen tuohon kylään,
Hathi!"
Bagheera värisi ja lyyhistyi kyyryyn. Hän pystyi pahimmoilleen
käsittämään nopean ryntäyksen pitkin kylän katua ja oikeaan ja
vasempaan huitelemisen väkijoukossa, taikka nokkelan ihmispyydystelyn
näiden kyntäessä iltahämärissä, mutta häntä pöyristytti tuo suunnitelma
kokonaisen kylän kylmäverisestä pyyhkimisestä pois ihmisten ja
petojen näkyvistä. Nyt hän älysi miksi Mowgli oli kutsuttanut Hathin.
Kukaan muu kuin pitkäikäinen elefantti ei kyennyt suunnittelemaan ja
hoitelemaan moista sotaa.
"Karkota ne kuten Bhurtporen vainioilta, kunnes meillä on sadevesi
ainoana aurana ja paksuihin lehtiin rapiseva sade niiden värttinäin
hyrinänä -- kunnes Bagheera ja minä majailemme bramiinin talossa ja
kauriit juovat altaasta temppelin takana! Laske viidakko valloilleen,
Hathi!"
"Mutta minulla -- mutta meillä ei ole mitään riitaa niiden kanssa, ja
ainoastaan suuren kivun punainen kiukku saa meidät repimään ihmisten
asumuksia", selitti Hathi epäröivästi vaappuen.
"Oletteko te viidakon ainoat ruohonsyöjät? Ajakaa liikkeelle monet
kansanne. Antakaa hirven ja sian ja nilghain pitää hommasta huolta.
Eihän teidän tarvitse kämmenenleveydeltäkään nahkaanne näyttää ennen
kuin vainiot ovat paljaat. Laske viidakko valloilleen, Hathi!"
"Tappoahan ei tule? Torahampaani olivat punaiset Bhurtporen vainioiden
hävityksessä, eikä tee mieleni herättää sitä hajua jälleen."
"Ei minunkaan. En toivoisi niiden luidenkaan viruvan puhtaalla
maallamme. Menkööt etsimään muualta pesänsä. Ne eivät voi viipyä
täällä! Olen nähnyt ja haistanut sen naisen verta, joka antoi minulle
ruokaa -- naisen, jonka ne olisivat ilman minua tappaneet. Ainoastaan
niiden kynnyksellä rehottavan tuoreen ruohon haju voi tuon tuoksun
häivyttää. Se polttaa suutani. Laske viidakko valloilleen, Hathi."
"Ah!" huudahti Hathi. "Niin poltteli seipään arpi nahkaani, kunnes
näimme heidän kyliensä kuoleutuvan kevätkasvun alle. Nyt käsitän. Sinun
sotasi olkoon meidän sotamme. Me laskemme viidakon valloilleen."
Mowgli ehti hädin henkäisemään -- hän vapisi vihansa vimmassa --,
kun jo tanner oli elefanteista tyhjä, ja Bagheera tähysteli häntä
kauhuissaan.
"Minut vapauttaneen murretun lukon kautta!" puheli pantteri viimein.
"Oletko sinä se alaston olio, jota puolsin laumassa silloin kun kaikki
oli nuorta? Viidakon herra, kun minun voimani ehtyy, niin puhu minun
puolestani -- Baloon puolesta -- meidän kaikkien puolesta! Me olemme
penikoita sinun edessäsi! Jaloin tallattavin katkenneita oksia!
Emästänsä eksyneitä vuonia!"
Mowgli joutui ihan suunniltaan kuvitellessansa Bagheeraa eksyneenä
vuonana, ja hän nauroi ja tapaili ilmaa ja nauroi taas, kunnes hänen
pysähtyäkseen täytyi hypätä lampeen. Siellä hän uiskenteli ylt'ympäri,
sukellellen kuunsäteiden lomitse puikkelehtivana kuin sammakko,
kaimansa.
Hathi ja hänen kolme poikaansa olivat jo kääntyneet kukin eri
ilmansuunnalle ja astelivat äänettöminä pitkin laaksoja mailin päässä.
He pitkittivät ja pitkittivät taivallustaan kahden vuorokauden ajan
-- siis runsaasti kuusikymmentä mailia -- halki viidakon, Mangin ja
Chilin ja apinaväen ja kaikkien lintujen pannessa merkille ja ottaessa
puheenaineekseen heidän jokaisen askeleensa ja heidän kärsänsä
jokaisen heilahduksen. Sitten he alkoivat syödä ja söivät hiljalleen
viikkokauden. Hathi poikineen on kuin Kaa jättiläiskäärme. Ne eivät
koskaan hätäile ennen aikojansa.
Sen ajan lopulla -- eikä kukaan tiennyt sen alkuperää -- alkoi
viidakossa levitä huhu, että siinä ja siinä laaksossa oli parempaa
ruokaa ja juomaa saatavissa. Sika -- joka tietenkin menee maailman
ääriin saadaksensa vatsansa täyden -- läksi ensimmäisenä joukoittain
liikkeelle, hinautuen paaterojen yli, ja hirvi seurasi perässä,
kintereillään pikku metsäketut, jotka elävät laumojen kuolleilla ja
kuolevilla; ja tanakkaharteinen nilghai siirtyi yhtä rintaa hirvien
kanssa, ja rämeitten villipuhvelit seurasivat nilghain jälkiä.
Pieninkin pikku häiriö olisi kääntänyt takaisin nuo hajalliset,
haihattelevat parvet, jotka nyhtivät ruohoa, kuljeksivat, joivat ja
taas kävivät laitumellaan; mutta milloin tahansa jotakin levottomuutta
syntyi, joku aina nousi rauhoittajaksi. Joskus se oli Sahi piikkisika,
mieli täynnä tietoja hyvästä laitumesta juuri hiukkasen edempänä;
toisin ajoin taas Mang huuteli ripeästi ja painalsi alas johonkin
notkoon, näyttääkseen että se oli tyhjä; tai köpitteli Baloo, suu
täynnä juuria, pitkin horjuvaa riviä ja puoleksi kaahaten, puoleksi
peuhaamalla kömpelösti ajoi sen takaisin oikealle tolalle.
Hyvin monet elukat peräytyivät tai kokonaan karkasivat tai menettivät
halunsa, mutta riittipä niitä tunkeutumaan eteenpäinkin. Kymmenisen
päivän kuluttua tämän liikkeen alkamisesta oli asema seuraavanlainen.
Hirvet, siat ja nilghait junttivat ympäri ja ympäri kahdeksan tai
kymmenen mailin kehässä, lihansyöjäin kahakoidessa kehän reunoilla.
Ja kehän keskuksena oli kylä, jonka ympärillä laihot olivat
tuleentumaisillaan, ja vainioilla istui miehiä risuista neljän paalun
päähän rakennetuilla lavoilla, pelottelemassa pois lintuja ja muita
varkaita. Sitten ei hirviä enää houkuteltu. Lihansyöjät pysyttelivät
heidän kintereillään ja ahdistivat heitä yhä ahtaammaksi piiriksi
eteenpäin.
Oli pimeä yö, kun Hathi ja hänen kolme poikaansa luikahtivat
viidakosta ja katkoivat kärsillään vartiolavojen paalut: ne
ryskähtivät maahan kuin kukoistuksessaan taitettu katkojuuren latva,
ja niiltä kuukertuneet miehet kuulivat elefanttien kumean kurlutuksen
korvissaan. Sitten hirvien hämmentyneiden armeijain etujoukko pillastui
tulvimaan kylän laitumille ja kyntömäille; niiden matkassa saapuivat
teräväkavioiset, tonkivat metsäsiat, ja mitä hirvet jättivät, sen siat
haaskasivat, ja tuon tuostakin vapisutteli laumoja susien säikky ja ne
ryntäilivät hädissään sinne ja tänne, polkien multaan ohran oraan ja
tallaten Iittiin kostutuskanavien kaltaat. Ennen päivänkoittoa myötäsi
painostus eräältä ulkokehän kohdalta. Lihansyöjät olivat peräytyneet,
jättäen etelään päin avoimen polun, ja sarvaslauma toisensa jälkeen
pakeni sitä tietä. Toiset, rohkeammat, asettuivat tiheikköihin
lopettaakseen ateriansa seuraavana yönä.
Mutta työ oli oikeastaan jo tehtykin. Kyläläiset näkivät aamulla
laihojensa tuhoutuneen. Se merkitsi kuolemaa, elleivät he muuttaisi
pois, sillä he elivät vuosi vuodelta yhtä lähellä nälänhätää kuin
viidakkoakin. Kun puhvelit lähetettiin laitumelleen, niin nämä
nälkäiset elukat havaitsivat hirvien tehneen puhdasta jälkeä ja
vaeltelivat viidakkoon, kulkeutuen tiehensä villien toveriensa
keralla; ja hämärän tullen tavattiin kylän kolme tai neljä ponyhevosta
talleissaan pääkallot murskana. Ainoastaan Bagheera oli saattanut
noin iskeä, ja ainoastaan Bagheeran mieleen oli saattanut juolahtaa
hävyttömästi raahata viimeinen raato keskelle katua.
Kyläläisillä ei ollut miehuutta sytytellä nuotioita vainioille siksi
yöksi, joten Hathi ja hänen kolme poikaansa läksivät jälkipoiminnoille;
ja Hathin työssä ei ole parantamisen varaa. Ihmiset päättivät elää
siemenjyvävarastoillaan sadekauden loppuun ja sitten työskennellä
palvelijoina, kunnes voittaisivat aikaa; mutta jyväkauppiaan
ajatellessa täysiä jyvävasujaan ja niiden kohoavia hintoja Hathin
terävät torahampaat rusensivat nurkan hänen savimajastaan ja tuhosivat
lehmänlannalla silatun ison pajulaarin, missä kallista varastoa
säilytettiin.
Tuon viimeisen turman tultua tiedoksi oli bramiinin vuoro puhua.
Hän oli vastausta saamatta rukoillut omia jumaliansa. Kenties, hän
sanoi, kylä oli tietämättänsä loukannut jotakuta viidakon jumalaa,
sillä epäämättömästi oli viidakko heitä vastaan. Hepä siis kutsuivat
vaeltelevien gondien läheisinten heimojen päällikön neuvojaksensa
-- noiden pienten, viisaiden ja hyvin mustien metsämiesten, jotka
asustavat syvällä viidakossa ja joiden isät ovat polveutuneet Intian
vanhimmasta rodusta, maan alkuperäisistä isännistä. He ottivat gondin
kaikella mahdollisella vieraanvaraisuudella vastaan, ja hän seisoi
yhdellä jalalla, jousi kädessään ja pari kolme myrkytettyä nuolta
pujotettuna hiustöyhtöönsä, puolittain pelokkaasti ja puolittain
halveksivasti silmäillen hätääntyneitä kyläläisiä ja heidän tärveltyjä
vainioitansa. He halusivat tietää, olivatko hänen jumalansa -- vanhat
jumalat -- vihastuneet heihin ja mitä uhreja olisi tarjottava.
Gondi ei hiiskunut mitään, vaan otti käteensä karelan, karvaan
kurpitsiköynnöksen vitsaksen ja kietoi sen useaan kertaan temppelin
oven poikitse, tuijottelevan, punaisen hindulais-epäjumalankuvan
kasvojen edessä. Sitten hän huitaisi kädellään ilmaan Khanhiwaran
suunnalle päin ja palasi viidakkoonsa, katsellen viidakon väen
ajelehtelua sen halki. Hän tiesi, että viidakon liikkuessa ainoastaan
valkoihoiset miehet voivat toivoa kääntävänsä sen sivulle.
Ei tarvinnut hänen tarkoitustansa kysyä. Villi kurpitsa rehottaisi
missä he olivat jumalaansa palvoneet, ja mitä pikemmin he pelastaisivat
itsensä, sen parempi.
Mutta työläs on repiä kylää kiinnikkeistänsä. He viivyskelivät niin
kauan kuin mitään kesäravintoa oli tarjolla, ja he yrittivät kerätä
pähkinöitä viidakosta, mutta hehkuvasilmäiset varjot vartioitsivat
heitä ja vilahtelivat heidän edessään ilmipäivälläkin, ja heidän
rientäessään pelästyneinä muuriensa turviin havaitsivat he tuskin viisi
minuuttia takaperin sivuuttamiensa puiden kaarnassa jonkun vakaisen
käpälän kynsien uurtoja. Mitä enemmän he pysyttelivät kylässään, sitä
rohkeammiksi kävivät ne villit elukat, jotka ailakoivat ja möyrysivät
Waingungan viereisillä laitumilla.
Heillä ei ollut miehuutta paikata ja laastita viidakkoon päin antavien
tyhjien karjatarhojen takamuureja; metsäsika tallasi ne maahan, ja
rönsyilevät köynnökset kiirehtivät perässä, iskien kyynärpäänsä
vastavoitettuun maaperään, ja karkea heinä kahisi köynnösten takana.
Naimattomat miehet karkasivat ensimmäisinä pois ja kuljettivat lähelle
ja kauas viestin, että kylä oli tuomittu. Kuka, he sanoivat, kykeni
taistelemaan viidakkoa tai viidakon jumalia vastaan, kun itse kylän
silmälasikäärmekin oli jättänyt kolonsa peepul-puun juurella olevan
lavan alla? Heidän pikku liikenteensä muun maailman kanssa kutistui
siten sikäli kuin aukealle tallatut polut häipyivät. Ja Hathin ja hänen
kolmen poikansa öiset törähdykset taukosivat heitä häiritsemästä;
heillä ei ollut enää sinne menemistä. Laiho ja kylvetty siemen oli
otettu. Ulkovainiot alkoivat jo kadottaa muotonsa, ja oli aika
heittäytyä Khanhiwaran englantilaisten armoille.
Alkuasukasten tapaan he lykkäsivät lähtöänsä päivästä toiseen,
kunnes ensimmäiset sateet saavuttivat heidät ja paikkaamattomat
katot päästivät tulvan heidän niskaansa ja laidun oli nilkkaan asti
lampena ja kaikki vehmaus ryntäsi paikalle kesäkuuman jälkeen.
Silloin he kahlasivat ulos -- miehet, naiset ja lapset -- aamun
sokaisevassa, kuumassa sateessa, mutta kääntyivät tietysti luomaan
jäähyväissilmäyksen koteihinsa.
He kuulivat, viimeisen perheen samotessa taakkoinensa ulos veräjästä,
putoavien hirsien ja kattojen rytinää muurien takaa. He näkivät
kiiltävän, käärmemäisen mustan kärsän hetkeksi kohoavan lionneita
olkikaton osia pelmuutellen. Se katosi, ja kuului toinen jysähdys,
jota seurasi vingahdus. Hathi oli poimiskellut mökkien kattoja kuin
lumpeita, ja ponnahtava niskahirsi oli tölmännyt häneen. Muuta ei
tarvittu hänen täyden voimansa laukomiseksi, sillä kaikista viidakon
olennoista on villi elefantti raivostuneena kaikkein järjettömin
tuhooja. Hän potkaisi takajalallaan saviseinää, joka mureni iskusta ja
muretessaan suli kaatosateessa keltaiseksi mudaksi. Sitten hän pyörähti
kiljahdellen toisaanne ja säntäsi kapeita kujia pitkin, vaaputellen
ruumistansa oikeaan ja vasempaan, jotta ovet sinkosivat siruina ja
räystäät luhistuivat, hänen kolmen poikansa riehuessa kintereillä kuten
Bhurtporen vainioiden hävityksessä.
"Viidakko kyllä nielee nämä kuoret", huomautti tyyni ääni raunioista.
"Ulkomuurien sortua pitää", ja Mowgli, jonka paljailta hartioilta ja
käsivarsilta vesi ryöppysi virtanaan, hyppäsi taaksepäin seinältä, joka
alkoi laskeutua kuin väsynyt puhveli.
"Kaikki aikanaan", ähki Hathi. "Hoo, mutta olivatpa torahampaani
punaiset Bhurtporessa! Ulkomuurille, lapset! Pää edellä! Yhdessä! Nyt!"
Nuo neljä hyökkäsivät rinnakkain; ulkomuuri pullistui, repesi ja
kaatui, ja kauhun mykistyttämät kyläläiset näkivät resuisessa aukossa
tuhohenkien villit, saviset päät. Silloin he pakenivat kodittomina ja
tyhjinä alas laaksoa, kylän sulaessa heidän takanansa pirstottuna,
paiskottuna ja poljettuna.
Kuukautta myöhemmin oli koko paikka pyöreänä kunnaana, jota verhosi
pehmeä vihanta kasvullisuus; ja sadekauden lopulla kuhisi viidakon
vilske täyttä päätä paikalla, joka vähemmän kuin kuusi kuukautta
aikaisemmin oli kyntömaana.