Tsarevitshin vankila Pietari-Paavalin linnassa. Vasemmalla
kidutuskammio. Perällä sisäänkäytävä. Oikealla vuode.
ALEKSEI (makaa vuoteessa. Kuuluu avainten kalinata ovea avattaessa. Hän
kohottaa yht'äkkiä päätänsä ja kuroitakse kuuntelemaan, pidellen
suonenvedontapaisesti kiinni vuoteen laidasta. Kauhun ilme kuvastaa
hänen kalpeista, kuihtuneista kasvoistansa).
BAHMEOTOV (tulee).
ALEKSEI (hypähtää istualleen vuoteessaan).
Kiduttamaanko tulet mua jälleen?
Sekö on käsky taaskin?
BAHMEOTOV.
Kohta saat
sen kuulla.
ALEKSEI.
Johan olen sanonut
ma kaikki, mitä tiedän, tunnustanut
jo kaikki olen, kaikkiin kysymyksiin
jo vastannut. En enää muista mitään,
vaikk' yksinäni pääni halki täällä
oon miettinyt.
BAHMEOTOV (osoittaen kidutuskammioon päin).
Vaan tuolla kuitenkin
jotakin aina lisää johtuu mieleen.
ALEKSEI.
Jumala! Vieläkö siis sittenkin?
SHAFIROV, TOLSTOI, RJUMJANTSOV ja LÄÄKÄRI (tulevat).
ALEKSEI (nousten vuoteeltaan).
Rukoilen teitä, -- kuulkaa! Älkää enää
minua kiduttamaan käskekö!
En jaksa minä enää. Säälikää!
Mä pyydän: säälikää jo!
SHAFIROV.
Rauhoitu!
Ei kiduteta sua enää.
ALEKSEI.
Onko
siis tsaari tulla luvannut? Hän täyttää
siis pyyntöni, ett' tänne saapuu vielä?
SHAFIROV.
Armossaan on hän luvannut sen täyttää.
TOLSTOI.
Vaan meillä toimena on sitä paitsi
sun tietohosi saattaa tuomio,
min langettanut tsaarin asettama
on ylioikeusto.
ALEKSEI.
Taivaan kiitos!
Vihdoinkin loppuu kärsimykseni.
TOLSTOI.
On ilmi tullut tutkinnossa, että
hallitsijaasi -- tsaaria -- sa vastaan
yritetyllä salaliitolla
oot valtaistuintansa tavoitellut,
hänelle kuolemata toivonut
ja uskottomain alamaisten ynnä
alhaisen rahvaan suosiohon olet
vedonnut sekä vieraan valtakunnan
hallitsijan ja sotajoukkojen
apuhun turvannut. Sen takia
ja koska hankkeesi ja liittolaises
salannut olet viimeisehen asti, --
sittenkin vaikka juhlallisest' olit
luvannut kaikki oitis ilmiantaa, --
näin voidaksesi ajan sopivan
ja tilaisuuden tullen toteuttaa
tuon inhan aikees tsaariasi vastaan,
niin ylioikeusto nyt on sinut
tuominnut rikoksistas -- kuolemaan.
ALEKSEI (tarttuu molemmin käsin päähänsä, horjahtaa ja on kaatua).
SHAFIROV ja LÄÄKÄRI (tukevat häntä ja auttavat häntä vuoteeseen).
ALEKSEI.
Siis kuolla -- -- kuolla! -- -- Niin! Niin, tule, kuolo!
Sua kauan, kauan olen kaivannut.
Vie tuskat! -- Rauha suo! -- Se iäks tuo!
SHAFIROV.
Mitenkä tuomio on täytettävä,
on tsaarin ratkaistavaks jätetty.
Hänestä vielä kaikki riippuu.
LÄÄKÄRI (joka sillä välin on tarkastanut Aleksein tilaa, Tolstoille).
Oitis
tsaarille vietävä on sana, että
tsarevitsh jo on kovin heikko.
TOLSTOI.
Hyvä!
Mä lähden!
(Menee.)
LÄÄKÄRI (Alekseille).
Niin, tsarevitsh, levätkää!
On rauha täydellinen teille juuri
nyt tarpeen.
(Muille puoliääneen.)
Valmistamaan lääkettä
mä lähden. Siksi aikaa pyydän teitä
ma sairaan luokse jäämään.
(Menee.)
ALEKSEI (ikäänkuin houraillen).
Lääkettä?!
Miks lääkettä nyt enää? Rauha mulle
-- se totta on -- ja rauha ikuinen
on tarpeen. Kuollahan mun täytyy? Niinhän?
Siis antakaa mun kuollakin! Vai ei?
Mun vielä elää täytyy? Tiedän, tiedän.
Tää ilonäytelmä ei ole aivan
lopussa vielä. Katso: uhriteuras
ei ole kuollut vielä! Kas, se elää!
Sen tautta mestattavaks vietävä
se on. Kas, tuossa pää jo lyödään poikki!
Se tsaarin käsky on! Se tsaarin käsky! --
Nyt verisenä tuossa vierähti
se jalkojenne juureen! Nyt sen ruumis
viimeisen kerran nytkähti! -- Hss! Kuulkaa! --
Ettekö kuule? Tuolla kolkutetaan!
Niin, siellä rakennetaan lavaa -- siellä
nyt rakennetaan lavaa... mulle, mulle...
(Hyrskähtää itkuun.)
SHAFIROV.
Tsarevitsh, rauhoitu! Sa hourailet!
Käsissä tsaarin elämäs' on vielä.
Rukoile armahdusta häneltä!
Hän kohta luokses' saapuu.
ALEKSEI (hetkisen kuluttua tyynemmin).
Jumalan
käsissä elämäni nyt on. Sieluin
Hänelle kohta heitän. Armoa
rukoilen Hältä yksin. -- Käskekää
mun luokseni nyt rippi-isä Jakov!
SHAFIROV.
Hän ammoin on jo pyytänyt
sinulle pitkää ikää toivottamaan.
ALEKSEI (tehden ristinmerkin).
Hänelle taivaan rauha! Kuollut siis
jo ennen minua? Siis mestattu?! -- --
(Vilkkaammin)
Ja Afrosinja? Entäs hän? Hän myös
jo, vai...?
SHAFIROV.
On tsaari armahtanut hänet!
Ei syytä häntä vastaan tavattu.
Päinvastoin kehoittanut sua oli
Italiasta kotiin palaamaan.
ALEKSEI (hellästi).
Niin, Afrosinjushkani! Syytön on hän.
Sanoinhan sen. Ei pahaa kellekään
vähintäkään hän koskaan ole suonut,
ei koskaan tehnyt. Hänen hyvyydestään
ja rakkaudestaan näin onkin taivas
nyt häntä palkinnut. Ja palkitkoon
viel' edespäinkin, sillä paljon, paljon
minua, kurjaa, on hän rakastanut.
Tsaari, Menshikov, Tolstoi ja lääkäri (tulevat.
Viimeksimainitulla on hopeainen kansiniekka
lasi kädessä).
TSAARI.
Sa olet heikko, sairas? Minut luokses
viel' olet pyytänyt?
ALEKSEI.
Niin, isä-tsaari,
ja kiitos, että tulit.
(Nousee ylös vuoteestaan.)
TSAARI.
Makaa! Makaa!
ALEKSEI.
Ei, anna, anna...
(Vaipuu maahan ja syleilee tsaarin jalkoja.)
Sua kiittää tahdoin
ma kaikesta, mit' olet mulle tehnyt,
ja sulta pyytää anteeks kaikesta,
mit' olen minä sulle tehnyt. -- Niin,
ma olen sairas, kovin heikko. Kohta
jo kuolen. Minun täytyy kuolla. Kuolla
ma tahdonkin. Ma olen syyllinen
edessä Jumalan ja sinun eessäs.
Sen tunnustan, ja tiedän, että Hän,
Isäni taivaassa, kyll' anteeks' antaa
ja armahtaa, vaikk'en sit' ansaitsekaan.
Mut sinä, isä, annatko myös sinä
minulle rikokseni kaikki anteeks?
Voin sitte kuolla rauhassa... jos annat?
Annathan, isä? Sano!
TSAARI (pyyhkien kyyneleitään).
Nouse! Nouse!
ALEKSEI.
Ja vielä sua, isä, kiittää tahdoin,
ett' Afrosinjan olet armahtanut.
Mä hänt' en enää nähdä saa. Suo viedä
hänelle viime tervehdykseni,
jäähyväiseni viimeinen ja kiitos
sydämein hellin. Hän, mun elämäni
jolean juoksun säde suloisin,
eläköön onnellisna aina, aina!
TSAARI (Rjumjantsoville).
On Afrosinja tänne laskettava.
RJUMJANTSOV (menee).
TSAARI (Alekseille).
Suon sulle armon hänet vielä nähdä.
ALEKSEI (suudellen isänsä kättä).
Oi, isä, isä!
(Hän vaipuu maahan ja nostetaan uudelleen vuoteeseensa.)
LÄÄKÄRI.
Itse suvaitsette
nyt, Teidän Majesteettinnekin, nähdä,
kuink' on hän heikko. Mielenliikutus
sai hänet tainnoksiin jo.
(Puoliääneen.)
Tarpeeton
jo lienee hälle tämä lääkekin?
TSAARI.
Niin, jättäkäämme hänet rauhaan! -- Hän
ennemmin luonnollisen kuolon kuolkoon!
(Menee.)
TOLSTOI seuraa.
MENSHIKOV (ottaa lääkäriltä lasin ja antaa sen Bahmeotoville).
Sa huomaa tarkkaan tsaarin käsky: hän
ennemmin luonnollisen kuolon kuolkoon!
BAHMEOTOV.
Käsitän, ruhtinas!
MENSHIKOV ja LÄÄKÄRI (menevät).
BAHMEOTOV.
Ei kovin paljon
kuluva ole siihen aikaa.
ALEKSEI (tointuu).
Kiitos!
Nyt olen tyytyväinen. Nyt oon valmis.
Saan hänet nähdä... vielä nähdä ja --
BAHMEOTOV.
Tsarevitsh, toivuit jo? Kas tässä juoma
sinulle virkistävä. Lääkäri
sen käski sulle, herättyäs, antaa.
ALEKSEI (kohottaen päätään).
Kaikk' ovat poissa jo?
BAHMEOTOV.
Niin. Ota, -- juo!
ALEKSEI (ottaa lasin käsiinsä ja aikoo juoda, vaan katseltuaan
Bahmeotovin silmiin, antaa hänelle sen takaisin).
En tahdo, en. On kuihtunut jo kuiviin
eloni neste. Sit' ei mikään lääke
virittää voi.
BAHMEOTOV.
Sun täytyy. Se on käsky.
AFROSINJA (ilmestyy ovelle ja jää jännityksellä kuuntelemaan).
BAHMEOTOV (kuiskaten).
Sun täytyy, sillä minun käsissäni
sa olet nyt. Ja minun käsistäni
sun täytyy tämä juoma ottaa. Sinä
minulta riistit elämäni kerran,
sinulta vien nyt minä saman verran,
juo!
ALEKSEI (kauhistuen).
Auttakaa!
BAHMEOTOV (pannen lasin pöydälle).
Haa! Huudat, kurja?! Kuole
nyt sitte noin!
(Ottaa Aleksein päänalasen, jolla tukehuttaa hänet kuoliaaksi).
AFROSINJA (syöksähtää sisälle).
Voi, taivas! Jumala!
Apuhun, apuun!
BAHMEOTOV (avosylin häntä vastaan).
Afrosinja! -- Vapaa!
Nyt olet vapaa!
AFROSINJA (sysäten hänet luotaan ja juosten vuoteen luo).
Kuollut! -- -- Kuollut! -- -- Haa!
Mit' olet tehnyt?! Sinä, konna, sinä
siis tapoit hänet!
BAHMEOTOV.
Käskyn täytin minä.
Sun tähtes tein sen, Afrosinja.
AFROSINJA (sieppaa pöydältä lasin ja juo).
BAHMEOTOV.
Taivas!
Sä mitä teet? -- Nyt myrkkyä sä joit.
AFROSINJA.
Oh turhat ilkitekos, turhat vaivas.
Omakses ota minut nyt, jos voit! --
Jo tulen, jo, tsarevitsh! Elämässä
ain' olit mun, -- sua jätä kuoloss' en.
(Heittäytyy Aleksein ruumiin poikki.)
BAHMEOTOV.
Nyt tekemist' ei mitään mulla tässä.
On tieto vietävä vain tsaarillen.
Loppu.
Punkaharjulla, kesällä v. 1901.