VIII.

Työväentalo kohoaa kuin jättiläislinna Töölönlahden rannalla Suomen

pääkaupungissa.

Sen lipputangossa liehuu punainen lippu. Sen kuparinen torni välkkyy

syksyauringon valossa.

Ympäri Suomea käy vaalitaistelu valtiopäiville v. 1917 syksyllä.

Historian kaikki aallot lyövät tätä työväentalon muuria vastaan

hyrskyten vaahtopäisnä.

Suomen itsenäisyys on ratkaistava.

Lallin piispanmurha Köyliön jäällä sukeltaa pakanallisena voimana esiin

humpuukia kauan harjoittanutta valtion kirkkoa vastaan. Nuijasodan vihat

ja kirot kimmoavat kartanonherroja kohti elintarvepulan yhteydessä.

Anjalan liiton miesten haahmut kummittelevat kiihoittaen kansaa

rikkomaan väliaikaisen Venäjän hallituksen asettamia sinettejä

eduskunnan istuntohuoneen ovista. Saarijärven Paavo toivoo jo satoa

kylvöstään, maatyöläinen odottaa helpotusta työnsä aivoja

tylsistyttävästä raskaudesta.

Kaikki – kaikki – yksin kymmenvuotiset järjestönuoretkin haluavat

elämänmuutosta.

Kahvilassa juovat naisedustajat kahvia. He puhuvat lepertelevällä

äänellä pikkuasioita, sokurista j.n.e. He ovat istuneet kaikilla

valtiopäivillä, he luulevat olevansa ylen viisaita.

Elma istuu viereiseen pöytään. Hän ei tahdo heitä tervehtiä. Häntä

kiduttaa heidän itserakas, tyhmä naamansa.

Eräs tummanverevä, pieni naisedustaja puhuu pitkäveteisellä,

itsekylläisellä äänellä. Hän on mielestään ylen diplomaattinen. Hänen

miehensä on maltillinen revisionisti. Rouva on kuin miehensä

grammofooni. Hän toistaa aina: "niin sanoo mieheni".

Mokomakin papukaija! Luulee kai mailman menevän myttyyn, jos hän ei istu

valtiopäivillä v. 1917.

Hän on nytkin valittu, Elma lukee lehdestä. Mitä? Juuri tuon

naisedustajan vaalipiiristä on yksi paikka sosialisteilta menossa

porvareille! Piiri on Suomen punasin ja paras ja vallankumouksen vyöry

on siellä käynyt niin korkealla, että olisi luullut sen lakaisevan koko

porvariston!

Rouva naisedustaja on kai tyytyväinen. Hänen on nykyään liian mukava

lähteäkseen kansalle puhumaan. Vähät siitä, meneekö paikka porvareille

vai eikö, kunhan hän vaan itse saa nauttia edustajapalkkiotaan ja

arvoasemaansa.

Se on sitä järkevää keskitien korkeampaa diplomatiaa.

Elma repii lehden palasiksi. Yksi paikka menetetty parhaimmassa

vaalipiirissä. Miten käy muualla!?

Ja puolueen johtajat istuvat avuttomina, silloin kun palkatut puhujat

eivät jaksa maaseutupiireissä kyllin asemaa puolueen eduksi selvittää.

Voi, sinä hyvännahkainen kansa! Vieläkö tarvitaan vuosia, ennenkuin

osaat niiltä kyllin vaatia työtä, niiltä, jotka niskoillasi kellivät!?

Edustajarouvat mennä taapottavat. Heillä on hyvä palkka, hyvä asunto ja

hyvä ravinto. Mutta lehdestä luetaan, että nuori 24 vuotias työmies on

sairastunut jäsenjäykistymiseen rasvan puutteesta.

Ja kadulla hiipii työttömiä, silmät kiiluvina, valmiina ryöstöön. Ja

siellä kuljeksii naisia, – valmiina ammattihaureuteen.

Työväentalo on kuin jättiläislinna. Sen sisällä kulkee ihmisjoukko kuin

kohiseva koski. Siinä on toivoa, siinä on kostonvimmaa, siinä on

polttavaa sivistysjanoa ja epätoivon verenhimoa. Siinä on kokonainen

mailma. Siinä on uusi historia, uusi usko, uusi elämä!

Siinä on uusi ihminen!

Elma hukkuu ihmisvirtaan. Hän kuulee kuinka se kuohuu, hän tuntee, mitä

se sisimmässään haluaa ja toivoo. Hänen on niin hyvä olla.

Hän istuu pöydän päässä ruokalassa.

Siellä nauraa nuoria, elämänhaluisia tyttöjä ja poikia. Silmät

välkkyvinä he ovat valmiit luomaan uutta elämää. Siellä istuu elämän

kouluttamia järkeviä keski-ikäisiä työmiehiä ja naisia. Siellä istuu

tyytyväisiä vanhuksiakin. He ovat hetken omassa talossaan, mihin ei

ulotu porvarien valta.

Kuinka autuas eikö lie elämä, kun koko mailma on niin kotoinen kuin olo

oman työväentalon seinien sisällä!

Se on silloin, kun sosialidemokraattinen yhteiskunta on valmis.

Elma sulkee hymyillen silmänsä ja muistaa nuoren, solakan vartalon

Viaporin tykistö-upseerin sinisessä puvussa. Hän näkee tummat,

haaveksivat silmät, hymyilevät huulet ja kastanjanruskean sileän tukan.

Ja vanhan naispalvelijan sanat kaikuvat hänen korvissaan:

"Luutnantti Jemeljanoff oli niin jalo poika, mutta sellainen on

lapsellinen!"

– Mitä rouva miettii silmät kiinni? – kuuluu sointuisa ääni.

Ja Elma näkee edessään tumman, säihkyväsilmäisen työmiehen, erään niistä

Viaporin kapinasta vangittuja.

– Muistan menneitä aikoja, – vastaa Elma.

– Mitäs niistä! Nyt pyritään voittoon! Nyt ollaan iloisia! – Ja nuori

mies innostuu eduskuntavaaleista puhumaan – ja miten on yhä vaan

tehtävä valistustyötä.

Elma hymyilee.

Kansan usko hyveeseen on loppumaton!

Ole siunattu, sinä voimakas, elämänhaluinen kansa, sinä haaveileva, sinä

kaunis – sinä uskossasi luja kuin suuri kirkassilmäinen, rusoposkinen

lapsi. – Sinä minun armas Suomen kansani!