Hirveä muisto.
Nyt seuraa hirveä muisto...
Minä heräsin aamulla, luulen, kahdeksatta käydessä ja huoneessa oli jo
melkein ihan valoisa. Minä heräsin kerrassaan täyteen tajuntaan ja
aukaisin yht'äkkiä silmäni. Hän seisoi pöydän luona ja piteli
revolveria käsissänsä. Hän ei nähnyt, että minä olin herännyt ja että
katselin häntä. Ja yht'äkkiä näin minä, että hän alkoi lähestyä minua,
revolveri kädessä. Minä suljin nopeasti silmäni ja olin sikeästi
makaavinani.
Hän astui vuoteeni luo ja seisattui eteeni. Minä kuulin kaikki; vaikka
kuoleman hiljaisuus vallitsi, niin kuulin minä senkin. Silloin tapahtui
suonenvedontapainen liikahdus -- ja minä aukaisin yht'äkkiä, vastoin
tahtoani, silmäni, ja revolveri oli jo ohimojani vastassa. Silmämme
kohtasivat toisensa. Mutta me emme katselleet toisiamme enemmän kuin
silmänräpäyksen ajan. Minä sain taas töin tuskin silmäni suljetuksi ja
samassa silmänräpäyksessä päätin sieluni kaikista voimista, ett'en enää
hievahtaisi enkä aukaisisi silmiäni, tapahtuipa mitä hyvänsä.
Todellakin tapahtuu usein niin, että sikeää unta nukkuessa yht'äkkiä
aukaisee silmänsä, jopa kohottaa silmänräpäykseksi päätänsäkin ja
silmäilee huonetta ja sitte, hetkisen kuluttua, taas vaistomaisesti
laskeutuu päänalaselle ja nukkuu, mitäkään muistamatta. Kun minä,
kohdattuani hänen katseensa ja huomattuani revolverin ohimojeni luona,
yht'äkkiä taas suljin silmäni enkä hievahtanut, vaan olin olevinani
sikeässä unessa, -- niin saattoi hän todellakin luulla, että minä
makasin enkä ollut mitäkään nähnyt, olletikin, koska oli uskomatointa,
että, nähtyään sen, mitä minä näin, saattoi sulkea silmänsä sellaisella
hetkellä.
Niin, uskomatointa todellakin! Vaan hän saattoi kuitenkin arvata
todenkin, -- ja se ajatus välähtikin yht'äkkiä päässäni, aivan samassa
silmänräpäyksessä. Oi, mikä ajatusten, tunteiden pyörre kiiti päässäni
vähemmässä kuin silmänräpäyksessä, niin, eläköön ihmis-aatoksen
sähkövoima! Siinä tapauksessa (tuntui minusta), että hän arvasi toden
ja tiesi, ett'en maannut, masensin minä jo hänen sillä, että olin
valmis kuolemaan ja hänen kätensä saattoi nyt vavista. Entinen
päättäväisyys saattoi murtua uutta, tavatointa tuntemaa vastaan.
Sanotaan, että korkealla seisovat ikäänkuin itsestään vedetään alaspäin
pohjattomuuteen. Luulenpa, että monta itsemurhaa ja murhaa on
tapahtunut sentähden vaan; että revolveri jo on ollut kädessä. Siinä on
sama syvänne, siinä on neljänkymmenen viiden asteen kaltevuus, jota
myöten ei voi olla luisumatta, ja vastustamatta siinä silloin laukaisee
hanan. Mutta tajunta siitä, että minä olin kaikki nähnyt, kaikki tiesin
ja odotin ääneti kuolemaa häneltä -- saattoi pidättää häntä tällä
kaltevuudella.
Äänettömyys jatkui ja vielä tunsin minä ohimoillani, hivuksissani
raudan kylmän kosketuksen. Kysytte: toivoinko hyvin pelastuvani?
Vastaan teille, kuin Jumalan edessä: minulla ei ollut vähintäkään
toivoa, paitse ehkä sadasta yksi mahdollisuus. Miksikä minä odotin
kuolemaa!? Vaan minä kysyn: mitä oli minulle enää elämä tämän
revolveri-kohtauksen jälkeen? Revolverinhan oli kohottanut vastaani
jumaloitsemani olento. Sitä paitsehan minä tiesin koko olemukseni
kaikista voimin, että välillämme oli samassa silmänräpäyksessä
olemassa taistelu, hirveä kaksintaistelu elämän ja kuoleman uhalla,
kaksintaistelu juuri saman eilisen pelkurin kanssa, joka pelkuruuden
tähden oli toverien pois karkoittama. Minä tiesin sen ja hän tiesi sen,
jos vaan arvasi toden, ett'en minä maannut.
Kentiesi, sitä ei silloin ollut olemassa, kentiesi minä sitä en
silloin ajatellutkaan, mutta tämän kaiken täytyi olla, vaikkapa
ajattelemattakin, sillä minä en ole muuta tehnytkään, kuin sitä vaan
ajatellut sittemmin, joka hetki elämässäni.
Mutta te kysytte taas: miks'en pelastanut häntä pahanteosta? Oi, minä
olen tuhansia kertoja perästäpäin tehnyt itselleni tämän kysymyksen --
joka kerta, kun, vilunväreet selässäni, olen tuota hetkeä muistellut.
Mutta sieluni oli silloin synkässä epätoivossa, minä olin
hukkumaisillani, minä olin itse hukkumaisillani, kuinkas minä olisin
silloin voinut toista pelastaa! Ja mistä te tiedätte, tahdoinko minä
silloin ketäkään pelastaa? Mistä sen tietää, mitä minä silloin saatoin
tuntea?
Itsetajunta kiehui minussa kuitenkin: hetket kuluivat, kuoleman
hiljaisuus vallitsi yhä, hän seisoi yhä edessäni, -- ja yht'äkkiä minä
säpsähdin toivosta! Minä aukaisin nopeasti silmäni. Hän ei ollut enää
huoneessa, Minä nousin ylös vuoteelta: minä olin voittanut, -- ja hän
oli i'äksi voitettu!
Minä menin toiseen huoneesen teepöytään. Teekeittiö annettiin esille
aina toisessa huoneessa ja hän kaatoi minulle aina teetä. Minä istuin
pöytään ääneti ja otin häneltä teelasin. Viiden minuutin kuluttua
katsahdin häneen. Hän oli hirveän vaalea, vielä vaaleampi kuin eilen,
ja katseli minua. Ja yht'äkkiä -- ja yht'äkkiä, nähdessään, että minä
katsoin häneen, hymähti hän kalpeasti kalpein huulin, silmissä arka
kysymys. "Siis hän yhä vielä epäilee ja kysyy itseltänsä: tietääkö
hän vai eikö tiedä, näkikö hän vai eikö nähnyt!" Minä loin
välinpitämättömästi silmäni syrjään. Teen juotuamme suljin kassani,
menin torille ja ostin rautasängyn ja irtonaisen väliseinän. Tultuani
kotia, käskin panna sängyn saliin ja väliseinän sen eteen. Tämä sänky
oli hänelle, mutta minä en sanonut hänelle sanaakaan. Ja sanomatta
käsitti hän tästä sängystä, että minä "olin kaikki nähnyt ja kaikki
tiesin", ja ett'ei enää ollut mitään epäiltävää.
Yöksi jätin minä revolverin kuin ainakin pöydälle. Iltasella pani hän
ääneti maata tähän uuteen vuoteesensa: aviomme oli rikottu, "hän oli
voitettu, vaan ei ollut saanut anteeksi". Yöllä alkoi hän hourailla ja
aamulla oli hän kuumeessa. Hän makasi vuoteen omana kuusi viikkoa.
Toinen osa.