V.

Lempeäluontoinen kapinoitsee.

Riita alkoi siitä, että hän yht'äkkiä rupesi antamaan rahaa omalla

tavallaan, arvostelemaan pantteja kalliimmiksi, kuin ne maksoivat, jopa

suvaitsi pari kertaa käydä väittelemäänkin kanssani siitä asiasta. Minä

en antanut myöten. Vaan siihen paikkaan sattui tuo kapteenin rouva.

Ämmä tuli medaljonkineen -- joka oli hänen miesvainajansa lahjoittama

-- suveniiri, näet. Minä tarjosin kolmekymmentä ruplaa. Hän alkoi

katkerasti itkeä ja pyytää, että kalu säilytettäisi, -- tietysti, se

säilytetään. Sanalla sanoen, yht'äkkiä tuli hän viiden päivän kuluttua

vaihtamaan sitä rannerenkaasen, joka ei maksanut kahdeksaa ruplaakaan;

minä, tietysti, en siitä huolinut. Varmaan huomasi hän jotakin vaimoni

silmistä, tuli jälleen minun poissa ollessani, ja tämäpä vaihtoikin

hänelle medaljongin.

Saatuani sen tietää samana päivänä, nuhtelin siitä lempeästi, vaan

lujasti ja järjellisesti. Hän istui sängyssä, katseli lattiaan ja

koputteli oikean jalkansa terää mattoon (tämä oli hänen tapansa); ilkeä

hymy oli hänen huulillansa. Silloin ilmoitin minä levollisesti,

vähääkään ääntäni korottamatta, että rahat ovat minun, että minulla on

oikeus katsella elämää omilla silmilläni, ja -- että minä, ottaessani

hänen talooni, en salannut häneltä mitäkään.

Hän hypähti yht'äkkiä ylös, alkoi yht'äkkiä kokonaan vavista ja --

mitäs luulette -- polki minulle yht'äkkiä jalkaansa; se oli peto, se

oli vihanpuuska, se oli peto vihanpuuskassa. Minä kangistuin

hämmästyksestä; semmoista menettelyä en ollut koskaan odottanut. Vaan

minä en kadottanut malttiani, en tehnyt liikettäkään, ja taaskin

samalla levollisella äänellä ilmoitin suoraan, että tästä saakka otan

häneltä pois osallisuuden asioissani. Hän naurahti vastoin silmiäni ja

lähti ulos talosta.

Seikka oli se, ett'ei hänellä ollut oikeutta lähteä ulos korttierista.

Ilman minutta ei minnekään, sellainen oli sopimuksemme jo kihlattuina.

Iltapuoleen hän palasi, minä en sanonut sanaakaan.

Seuraavana päivänä aamulla meni hän taas ulos, ylihuomenna samoin. Minä

suljin kassan ja lähdin tätien luo, heidän kanssaan olin lopettanut

tuttavuuden oitis häiden jälkeen, en tahtonut heitä luokseni enkä itse

mennyt heidän luo. Nyt kävi vaimoni näköjään heidän luonansa. He

kuuntelivat minua uteliaisuudella ja nauroivat minulle vasten silmiä:

"Se oli", sanoivat, "teille oikein". Vaan heidän nauruansapa minä

odotinkin. Samassa huusin minä nuorimman naimattoman tädin, annoin

hänelle edeltäkäsin viisikolmatta ruplaa. Parin päivän kuluttua tuli

hän luokseni, sanoen. "Asiaan on sekotettu muudan luutnantti

Jefimovitsh, teidän entinen rykmenttitoverinne". Minä kummastuin kovin.

Tämä Jefimovitsh oli tehnyt minulle enin pahaa rykmentissä, ja kuukausi

sitten oli hän pari kertaa häpeämättä tullut lainakassaani, muka,

panttaamaan jotakin, ja muistan, että hän alkoi silloin vaimoni kanssa

naureskella. Minä menin silloin hänen luoksensa ja sanoin hänelle,

ett'ei hän enää saisi tulla luokseni entisten asiaimme tähden; -- vaan

mitäkään ajatusta semmoisesta ei minun päähänikään pälkähtänyt, sillä

luulin vaan, että hän muuten oli röyhkeä. Ja nyt ilmoitti täti

yht'äkkiä, että heillä oli yhtymys määrätty ja että koko asiaa välitti

muudan tätien entinen tuttava, everstin leski Julia Samsonovna; "hänen

luonaan" sanoi, "vaimonne nyt käykin".

Tämän kohtauksen kerron lyhyesti. Kaikkiaan maksoi tämä asia minulle

kolmesataa ruplaa, vaan kahdessa vuorokaudessa sain toimeen sen, että

tulin seisomaan viereisessä huoneessa suljettujen ovien takana ja

kuuntelin vaimoni ensimmäistä "kohtausta" Jefimovitshin kanssa.

Odottaessa oli meillä sen päivän edellisenä päivänä lyhyt, mutta

merkillinen keskustelu.

Hän oli palannut kotia illan suussa ja istui sängyn laidalla, katsellen

minua pilkallisesti ja koputellen jalkaansa lattiaan. Katsellessani

häntä, johtui yht'äkkiä päähäni ajatus, että hän koko viimeisen

kuukauden, tahi, paremmin sanoen, kahden viimeisen viikon kuluessa, ei

ollut ollenkaan luonteensa mukainen, voipipa sanoa -- oli aivan

luonteensa vastainen; edessäni oli raju, riitainen olento, joka ei

juuri ollut häpeämätöin, vaan kelvotoin, ja itse kiusaa tavoitteleva.

Hänen lempeytensä pidätti häntä kuitenkin. Kun sellainen raivostuu,

niin, vaikka hän astuisikin rajan yli, siitä kuitenkin näkee, että hän

itse vaan ponnistelekse, itseään vaan kiihottaa, ja että hänen itsensä

on mahdotointa hillitä siveyttään ja häveliäisyyttään. Senpä tähden

sellaiset toisinaan hyppäävätkin liian korkealle, niin ett'ei usko omaa

tarkastavaa järkeänsäkään. Irstaisnuteen tottunut ihminen lieventää

päinvastoin aina tekoaan, toimii häjymmin, vaan järjestyksen ja

soveliaisuuden muodossa, ja vaatii itselleen etevyyttä muiden ylitse.

-- Onko totta, että teidät ajettiin pois rykmentistä sentähden, että

pelkäsitte kaksintaistelua? kysäsi hän yht'äkkiä, kuin pilvistä

pudonneena, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

-- On, minua pyydettiin, upsierien päätöksen mukaan, poistumaan

rykmentistä, vaikka jo itse sitä ennen olin antanut virka-ero

hakemukseni.

-- Pelkurina siis ajettiin pois?

-- Niin, he tuomitsivat pelkuriksi. Mutta minä en kieltäytynyt

kaksintaistelusta pelkurina, vaan sentähden, ett'en tahtonut alistua

heidän itsevaltaiselle tuomiollensa ja vaatia kaksintaisteluun, koska

en itse nähnyt löytyvän mitäkään loukkauksen syytä. Tietäkää, -- en

malttanut olla silloin sanomatta, -- että, asettua sellaista

itsevaltaisuutta vastaan ja ottaa päällensä kaikki seuraukset, se vaati

paljoa enemmän miehuutta, kuin mikä kaksintaistelu tahansa.

Minä en voinut itseäni hillitä, vaan ryhdyin tällä lauseella itseäni

puolustamaan; ja tätä hän vaan tarvitsikin, tätä uutta nöyrtymistäni.

Hän hymähti häjynilkeästi.

-- Onko sitte totta, että te kuljeskelitte kolme vuotta Pietarin

katuja, kuin mikä kulkijain, ja kopekoita pyytelitte ja biljaardien

alla yönne makasitte.

-- Olinpa minä yötä Sennajallakin Wjasemskin kartanossa! [Wjasemskin

kartano on tunnettuja kurjimman köyhälistön tyyssijoja. Suomentaja.]

On, totta se on; elämässäni oli senjälkeen kuin rykmentin jätin, paljon

häpeätä ja lankeemusta, vaan ei siveellistä lankeemusta, sillä

silloinkin itse ensimmäisenä vihasin tekojani. Se oli ainoastaan

tahtoni ja ymmärrykseni lankeemusta ja johtui yksinomaisesti

epätoivoisesta tilastani. Vaan se on ollut ja mennyt...

-- Niin, nyt olette suuri mies -- rahamies!

Se oli viittaus lainakassaan. Vaan minä ehdin jo hillitä itseäni. Minä

näin hänen himoitsevan itseäni halventavia selityksiä, vaan -- minä en

niitä hänelle antanut. Parahaksi soitti silloin panttaaja ja minä menin

ulos saliin. Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän jo oli pukeutunut ulos

mennäkseen, seisattui hän eteeni ja sanoi:

-- Vaan ettepähän siitä minulle mitään puhunut ennen häitämme.

Minä en vastannut mitään ja hän meni ulos.

Ja niin minä seisoin seuraavana päivänä siinä huoneessa oven takana ja

kuuntelin, kuinka kohtaloni ratkaistiin, taskussa oli minulla

revolveri. Hän istui päällysvaatteet yllä pöydän luona ja Jefimovitsh

kiemaili hänen edessänsä. Ja kuinkas kävi? Kävi (ja minä sanon sen

omaksi kunniakseni), aivan niin, kuin minä olin aavistanut ja

olettanut, vaikka en täysin sitä tunnustanut, että niin aavistin ja

oletin. En tiedä, lausunko ajatukseni kyllin selvään.

Nähkääs mitä tapahtui. Minä kuuntelin koko tunnin ja koko tunnin olin

läsnä kaksintaistelussa jaloimman ja ylevimmän naisen ja kevytmielisen,

paheellisen, typerän, matelevan luontokappaleen välillä. Ja mistä,

ajattelin minä, hämmästyneenä, mistä tietää tämä suoramielinen,

lempeäluonteinen, harvapuheinen olento kaiken tämän. Sukkelin

ylhäismaailmallisten ilveilyjen kirjoittajakaan ei olisi osannut luoda

sellaista kohtausta, täynnä pilkkaa, avomielisintä naurua ja sekä

hyveen että paheen pyhää ylenkatsetta. Ja kuinka paljon loistoa

hänen sanoissansa ja sanansutkauksissansa, mikä sukkeluus hänen

vastauksissansa, mikä totuus hänen arvosteluissaan! ja kuinka paljon

melkein neitsyeellistä viattomuutta samalla kertaa!

Vaimoni nauroi vasten silmiä hänen rakkauden tunnustuksillensa, hänen

liikkeillensä, hänen ajatuksillensa. Toinen, joka oli tullut sinne

käydäkseen suoraan asiaan käsiksi ja aavistamatta vastarintaa, oli kuin

puulla päähän lyöty. Alussa olisin voinut luulla, että tämä oli vaan

virnailemista -- "sukkelan, vaikka turmeltuneen olennon virnailemista

itseään kalliimmaksi tehdäkseen". Vaan ei, totuus loisti kuin aurinko,

eikä ollut mitään epäilemistä. Ainoastaan rajusta, teennäisestä vihasta

minua vastaan saattoi hän, tämä kokematoin, suostua tähän yhtymykseen,

vaan kun asiaan oli ryhdyttävä, niin aukenivat hänen silmänsä oitis.

Tämä olento halusi vaan saada loukata minua jollakin, mutta vaikka hän

oli ryhtynytkin sellaiseen likaiseen työhön, niin ei hän kuitenkaan sen

likaa kärsinyt. Ja häntäkö, viatointa ja puhdasta, jossa ihanne asui,

olisi Jefimovitsh tahi kukaan muu ylhäismaailmallinen luontokappale

voinut viekoitella? Päinvastoin tämä mies vaan synnytti naurua. Totuus

kohosi täydellisenä vaimoni sielusta ja paheksuminen esiinkutsui hänen

sydämestänsä katkeran ivan. Sanon vieläkin, että tuo narri lopulta

kokonaan ällistyi ja istui siinä synkkänä, tuskin vastaten hänelle,

niin että aloin peljätä, ett'ei hän loukkaisi tätä naista pelkästä

halvasta kostonhimosta. Ja taaskin sanon kunniakseni: minä seurasin

tätä kohtausta melkein kummastumatta. Minä kohtasin ikäänkuin jotakin

tuttavaa. Minä olin ikäänkuin sinne mennytkin sitä kohdatukseni! Minä

menin sinne uskomatta mitäkään, mitäkään syytöstä, vaikka tosin kyllä

olin ottanut revolverin taskuuni! Ja saatoinko minä ajatella häntä

toisellaiseksi? Minkäs tähden minä rakastin häntä, minkäs tähden minä

kunnioitin häntä, minkäs tähden minä nain hänet? Oi, tietysti minä

tulin liiankin vakuutetuksi siitä, kuinka hän minua silloin vihasi,

mutta samalla tulin vakuutetuksi siitäkin, kuinka viatoin hän oli. Minä

keskeytin kohtauksen yht'äkkiä aukaisemalla oven. Jefimovitsh hypähti

ylös, minä tartuin vaimoni käteen ja pyysin häntä astumaan kanssani

ulos. Jefimovitsh ei jäänyt varattomaksi, vaan purskahti yht'äkkiä

heleään ja pitkään nauruun:

-- Oi, pyhiä avio-oikeuksia minä en vastusta, viekää vaan pois, viekää

vaan pois! Ja tietäkää, huusi hän jälkeeni, vaikka teidän kanssanne

ei mikään kunnon mies saata taistella, niin olen kuitenkin,

kunnioituksesta vaimoanne kohtaan valmis... Jos, muutoin, itse

uskallatte...

-- Kuuletteko! pysäytin minä vaimoni hetkeksi kynnykselle.

Sitte ei puhuttu koko matkalla sanaakaan kotiin asti. Minä saatoin

häntä kädestä ja hän ei pannut vastaan. Päinvastoin oli hän hirveän

hämmästynyt, vaan siksi kuin kotia tulimme. Saavuttuamme kotia, istui

hän tuolille ja katsoa tuijotti minuun. Hän oli tavattoman kalpea;

vaikka hänen huulensa heti kääntyivätkin pilkan hymyyn, niin katseli

hän jo riemuitsevasti ja ankaran uhkaavasti ja varmaan oli hän ihan

vakuutettu ensi hetkenä, että minä ammun hänen revolverilla kuoliaaksi.

Vaan minä otin ääneti revolverin taskustani ja panin sen pöydälle. Hän

katsoi minuun ja revolveriin. Huomatkaa: tämä revolveri oli hänelle jo

tuttu. Se oli minulla ollut aina valmiina ladattuna hamasta kassani

aukaisemisesta saakka. Au'aistessani kassaa, en ollut päättänyt pitää

suuria koiria enkä väkevää palvelijaa, niinkuin, esimerkiksi Moserin on

tapa pitää. Kävijöilleni avaa oven keittäjätär. Mutta meikäläisen on

mahdotointa olla ilman itsepuolustusta ja minä hankin itselleni

revolverin. Ensi päivinä sen jälkeen, kun hän oli tullut luokseni,

huvitti häntä kovin tämä revolveri, hän kyseli yhtä ja toista ja minä

selitin hänelle sen rakennuksenkin; sitä paitse, kehoitin häntä kerran

maaliinkin ampumaan. Huomatkaa tämä kaikki. Huolimatta hänen

peljästyneestä katseestansa, kävin minä puoleksi riisuutuneena

makaamaan vuoteelle. Minä olin hyvin väsynyt; kello oli jo yhdentoista

tienoilla. Hän istui istumistaan samalla paikallaan, liikahtamatta,

vielä tunnin ajan, sitte puhalsi hän kynttelin sammuksiin ja kävi,

myöskin puettuna, seinän luo sohvalle pitkäkseen. Se oli ensimmäinen

kerta, jolloin hän ei ruvennut maata kanssani -- huomatkaa sekin...