Ei koskaan hän ollut nähnyt niin kamalia kasvoja kuin tällä omalla
muotokuvalla oli.
Korkea, keltainen otsa, suuret mustat silmäparit sekä punainen suu
leveävarjoisen baretin alla.
Korkea otsa, vihaiset, tuimat silmät ja paksut lihavat huulet antoivat
kasvoille melkein epäinhimillisen julmuuden leiman.
-- Jos tämä on van Dyckin oma muotokuva, sanoi Asbjörn Krag, niin on
taiteilija ollut rohkeampia miehiä mitä milloinkaan on elänyt. Sillä
kysyy rohkeutta jättää jälkimaailmalle itsestään sellainen omituisuus.
-- Olette oikeassa -- vastasi konsuli, ihastuneena katsellen kauniita
kasvoja. Mutta se on kuitenkin ihana taideteos. Katsokaa noita varjoja,
näitä silmiä vihaisine katseineen ja katsokaa tätä kummallisessa
hymyssä olevaa suuta. Eikö tähän hymyilyyn ole kätkeytyneenä eräs
kadonneen vuosisadan salaisuus.
-- Rohkeuteni melkein värisee sitä katsellessa, vastasi salapoliisi. Se
on todellakin tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, ne ovat
omituisimmat kasvoi mitkä milloinkaan olen nähnyt. Salapoliisi meni
lähemmä ja näki nyt kehyksen alimmalla listalla olevan: