-- Sitäpaitsi pyydän saada osottaa tämän asian vaativan sekä
teräväjärkisyyttä, viisautta että hienotunteisuutta -- ominaisuuksia
joita erittäin ihailen teissä.
Konsuli kakisti ja jatkoi sitten.
-- Siitä vähästä mitä olette nähnyt kotiani, sanoi hän, olette
mahdollisesti voineet ymmärtää minun harrastavan taidetta. Muiden
muassa olette nähneet joukon kallisarvoisia tauluja ja sitäpaitsi
omistan pienen valitun kirjaston, jonka kerskumatta uskallan väittää
maan arvokkaimmiksi.
Asbjörn Krag nyökkäsi myöntymykseksi ja katsoi ihastuneesti seiniä
pitkin, jossa kalliit sidotut kirjat olivat pitkissä kunnioitusta
herättävissä riveissä.
-- Asiani, jatkoi konsuli, koskee juuri erästä taideteosta, erästä
taulua. On koetettu varastaa erästä kallista aivan korvaamatonta
taulua.
Kristianialaissalapoliisi, joka ei juuri ollut erittäin kokenut
kaunotaiteissa, kysyi aivan äkkiä:
-- Taulu?
-- Niin.
-- Onko tämän taulun nimi "Viimeinen ruusu?"
-- Ei, vastasi konsuli sydämellisesti nauraen.
-- Onko sen nimi ehkä "Geisha" eli sen tapaista?
Konsuli katsoi hiukan kummastuneena salapoliisiin ja vastasi.
-- Ei suinkaan, kaukana siitä, herra Krag.
-- No niin! Sehän oli vain eräs ajattelematon päähänpistoni. Olen
nimittäin aivan täpötäysi päivän ihmeellisistä elämyksistä. Mutta nyt
kokoon ne kaikki yhteen erääseen aivojeni nurkkaan ja lukitsen ne
sisälle. Nyt tahdon antautua ainoastaan teidän asianne huomioon, herra
konsuli... siis; teiltä on yritetty varastaa eräs taulu?
-- Niin.
-- Ja tämä yritys epäonnistui.
-- Sitä en tiedä vielä, herra salapoliisi. Se riippuu teistä.
-- Mitä minusta?
-- Niin, asia on nimittäin siten, ettei yritys ole vielä lahonnut. Nyt
kerron miten se tapahtui.
Noin kolme viikkoa sitten sain kirjeen eräältä tuttavaltani Lontoossa.
Hän sanoi kahdelta taholta aijotun tehdä ponnistuksia varastaa
arvokkain tauluni ja että minun täytyi olla varuillani.
Aluksi otin sen täydellisesti levollisesti. Enhän tuskin voinut
ajatellakaan mahdollisuutta, että tauluni voitaisiin varastaa tässä
pienessä rauhallisessa kaupungissa.
Mutta silloin tapahtui pari asiaa jotka tekivät sen että minä aloin
varomaan.
Palvelijani kertoivat epäiltävän näköisten miehien ruvenneen
hiiviskelemään taloni ympärillä. Olipa eräs näistä hyväkkäistä kerran
pidätetty työhuoneeni oven vieressä. Kun häneltä kysyttiin, mitä
hänellä oli siellä tekemistä, sanoi hän tulleensa sisälle kootakseen
köyhille.
Hän näytti myöskin oikean, erään papin allekirjoittaman listan mutta
sittemmin olen saanut selville, että tämä lista oli väärä. Kysymyksessä
oleva pappi ei koskaan ollut lähettänyt sellaista listaa.
Nyt voitte mahdollisesti väittää, herra salapoliisi, miehen olleen vain
tavallisen petkuttajan, mutta tätä vastaan puhuu se asianhaara, että
kukaan toinen koko kaupungissa ei ollut saanut osakseen listaa jonka
kanssa hän kulki.
Tämä osoittaa toisin sanoen, että lista oli hänen itsensä
kokoonkyhäämä, ainoastaan saadakseen tekosyyn sen tapauksen varalta
että hänet yllätettäisiin taloni epäluulonalaisessa läheisyydessä, tai
kerroksessani. Emmekö ole yhtä mieltä siinä?
-- Täydellisesti, vastasi Asbjörn Krag, mutta eikö ole tapahtunut
mitään kouraantuntuvampaa?
-- Kyllä yöllä eli aamulla, ja niin pian kun olin päässyt selville
siitä sähkötin teidät.
Kuten voitte ymmärtää on tässä kysymys tavattoman arvokkaasta taulusta.
Saatte nähdä sen sitten, mutta voin nyt sanoa toistaiseksi sen nimen.
Se on van Dyck'in oma muotokuva. Sanokaamme sen arvoksi satatuhatta eli
enemmän. Se on kallein taideteos ja raha-arvoltaan enemmän kuin kaikki
muut taideteokset yhteensä.
Sellaista ihanaa taideteosta suojatakseen täytyy noudattaa erikoisia
varmuustoimenpiteitä.
Olen sentähden hankkinut itselleni kullatun teräskehyksen, jonka olen
antanut vääntää seinään kiinni sinkilöillä, jotka ainoastaan joku seppä
eli perinpohjin oppinut murtovaras voisi irroittaa.
-- Ja nämät sinkilät löysitte tänään irtiotettuina?!
-- Aivan oikein. Selittämättömän vaiston ja saamieni varoitusten
uskollisen levottomuuden johtamana päätin tänään aamulla katsella
taulua hiukan lähemmin. Silloin näin, että kaikki neljä sinkilää oli
melkein poikki leikattuja, eli oikeammin sanoen, halkiviilatut,
mutta oli se tehty niin hienosti että oli mahdoton huomata sitä
tarkastelematta lähemmin.
Taulu oli niin irroitettu että sen kovin hyvin saattoi temmata alas
seinältä.
-- No mitä te sitten teitte? kysyi Asbjörn Krag.
Konsuli tiesi mitä hän tarkoitti ja vastasi hymyillen.
-- Vain erään asian.
-- Te sähkötitte salapoliisille?
-- Kyllä, sähkötin teille. Läksimpä itse matkaani sähkösanomineni ja
sanoin palvelijoilleni odottavani luokseni erästä ylioppilastoveriani
Kristianiasta.
-- Ja edelleen?
-- Muuten en tehnyt yhtään mitään. Talossani ei ollut ketään joka oli
selvillä minun keksineen sen, että sinkilät ovat halki sahatut.
-- Ja te ette ole tehnyt mitään taululle?
-- Ei tietenkään. Se riippuu täydellisesti samassa asussa jonka tänä
aamuna löysin.
-- Epäilettekö jotain? jatkoi Asbjörn Krag.
-- En, ketäpä minä voisin epäillä. Vanha taloudenhoitajattareni on
ollut perheeni palveluksessa kaksikymmentä vuotta.
-- Ei ketään voida sulkea epäilyksistä, huomautti Krag.
-- Ei, kuuletteko! Vanha nainen! Hän ei ymmärrä muuten hajuakaan
taiteesta.
-- No niin, mutta on kai muitakin palvelijoita? jatkoi Krag,
esimerkiksi se nuori mies, joka juuri oli täällä sisällä.
Konsuli nauroi äänekkäästi.
-- Voin vakuuttaa teille, että Sören -- häntä kutsutaan todellakin niin
-- on suurin hölmö mitä minulla milloinkaan on ollut palveluksessani.
Hän on varmaankin ollut täällä noin neljätoista päivää, joten en oikein
tarkoin tunne häntä, mutta olen jo saanut selväksi itselleni tulevan
tarpeelliseksi panna hänet pois. Hän on aivan tyhmä. Hän on koko talon
naurettavuus. Mitä te muutoin ajattelette! Niin nuori mies olisi jo
niin perehtynyt pyhän taiteen mysterioihin että hän ryhtyisi
varastamaan kalliita tauluja. Ja lisäksi olisi niin hyvä vainu että hän
valitsisi juuri kaikkein arvokkaimman. Ei, se on aivan uskomatonta.
Saadaksenne tilaisuuden kontroleerata olenko oikeassa käsityksessä,
kutsun hänet sisälle.
Konsuli soitti,
Pian sen jälkeen tuli palvelija sisään. Hän näytti todellakin aivan
harvinaisen typerältä. Hänen kasvoissaan oli lammasmaisen tuijottava
näkö, jonka Kristianialaissalapoliisi heti näki.
Konsuli sanoi.
-- Kuules nyt, Sören, tuo nyt sisään vähän portviiniä, makeata kuten
tiedät.
Sören nosti päätään, katsoi hetkisen isäntäänsä ja vastasi:
-- Portviiniä?
Tämä kysymys tuli niin idioottimaisesti että Asbjörn Krag purskahti
nauruun.
-- Niin, tietenkin, huusi konsuli kiukuissaan, lähde vaan matkoihisi,
turska! Seisotko sinä ja nukut, häh?
Palvelija käänsi selkänsä seurueelle ja meni mutisten ovesta.
-- No miltä tuntui? kysyi konsuli.
-- Olen vain ihmeissäni miten olette kestänyt niin kauan tuon naudan
kanssa, vastasi kristianialaissalapoliisi.
-- Niin, olette oikeassa, mutta ei ole ollenkaan helppo saada
palvelukseensa kunnollisia palvelijoita. Ennen pidettiin kunniana olla
palvelijana rikkaalla ja mahtavalla miehellä. Nyt näytetään pitävän
häpeänä ja häväistyksenä. Siksi tunkeutuukin vain kaikkein tyhmimpiä.
Konsuli nousi.
-- Menkäämme nyt katsomaan taulua, sanoi hän.
-- Jättäkäämme arkipäiväiset pikku surut ja vastukset ja maailman
tyhmät palvelijat. Menkäämme ja unohtakaamme pienet asiamme, hetkiseksi
voidaksemme häiritsemättä siirtää itsemme nauttimalla tästä
taideteoksesta. Tulkaa herra salapoliisi.
Konsuli meni edellä ja salapoliisi seurasi häntä.
Lopuksi tulivat he erääseen pieneen salonkiin, kalustettuna vanhaan
hollantilaistyyliin. Seinillä riippui vanhojen mestarien tauluja.
Kullattu laatta kehyksen alimmalla lastalla ilmoitti taiteilijan nimen.
Toisella poikittaisseinällä riippui aivan yksinään taulu
silkkipoimutelman peittämänä.
Konsuli veti poimutelman pois.
Kristianialaissalapoliisi katsahti taulua ja peräytyi.