Tämä ilmoitus tuli niin odottamatta, että Asbjörn Krag unohti
tarkotuksensa sekä näytti mielenkiinnottomalta.
-- Mutta sehän on kummallista, sanoi hän konttorihenkilölle, miten te
voitte sallia ilveilijän asua tässä ensiluokan hotellissa?
-- Äsh, mitä tekemistä hotellilla on mr Burnsin yksityisasioiden
kanssa. Hän on hieno ja täydellisesti moitteeton gentlemanni, joka ei
pidä kiinni markoistaan. Hän esiintyy melkein kuin hän voisi ostaa koko
hotellin meiltä. Ei käy päinsä kieltää huonetta sellaiselta herralta.
-- Ei mitenkään, vastasi Asbjörn Krag vetäessään käsineet käsiinsä ja
se ei kiinnitä mieltäni ensinkään. Mutta minusta tuntuu kuin täällä
tulisi nyt kovin eloisaa -- ensin tuo amerikalaisprofessori ja sitten
tämä ilveilijä.
-- Niin, mutta molemmat ovat huomattavia miehiä -- huomattavia miehiä.
-- Mutta ovatko he verivihollisia? Siltä he ainakin näyttävät.
-- Kyllä varmaan. Ja onpa se aivan kouraan tuntuvaa. Mutta herrat ovat
sivistyneitä antamaan muutamia näytäntöjä tai sen tapaista. Kun he
kohtaavat ruokasalissa taikka lukuhuoneessa toisensa, noudattavat he
vain kylmähköä hiljaisuutta toisiaan kohtaan.
Asbjörn Krag ei kysellyt enempää.
Hän jätti hotellin ja johdatti askeleensa sille avonaiselle paikalle,
missä hän oli nähnyt sirkusteltan.
Hän järjesti aivoissaan kuluneen tunnin havainnot ja löysi joukon
käsittämättömyyksiä ja ristiriitaisuuksia. Yhden asian oli hän
kuitenkin todennut, nimittäin sen, että musiikkiprofessorin ja
taikailveilijän välillä oli olemassa salainen yhteisymmärrys.
Mutta miksi he olivat olevinaan verivihollisia toisten tutkiessa heitä?
He molemmat olivat selvästi norjalaisia.
Mutta miksikä he puhuivat tätä naurettavaa mongerrusta, mikä ei ollut
norjan eikä englannin kieltä ja joka varmaankin tuotti heille enemmän
päänvaivaa kuin heidän oma äidinkielensä?
Mikä tarkoitus oli ilveilijän "salaisuudella?" Miksi koko kaupunki
arvailisi hänen piippolakkinsa värejä? Miksi hän toimittaisi tämän
ilveilyn pienessä kaupungissa? Oliko se vaan reklaamitarkoituksessa?
Miksi oli Coloradolaisprofessori pannut puhekoneen suureen ja mustaan
laatikkoonsa ja kutsunut sitä uudeksi keksinnöksi, puhekonelaitokseksi
musiikin valokuvausta varten?
Mikä tarkoitus oli tällä kaikella? Ja miksi oli musiikkiprofessori
lörpötellyt "ettei hän ole oivaltanut epäilyksiä."
Kuka oli "hän" ja mikä oli tämä, jota hän ei epäillyt?
Mitä sähkösanomaa molemmat herrat odottivat?
Miksi oli taikailveilijä peloissaan miehestä, joka tuli portaita ylös,
ettei tämä saisi nähdä häntä yhdessä musiikkiprofessorin kanssa?
Asbjörn Kragin muistellessa todellista äänilajia herrain keskustelussa,
tuli hän ajatelleeksi, jos ei tässä kaikessa, sirkusjutussa,
musiikkikeksinnöissä, ilveilijäkujeissa ja piippolakissa olisikaan
kätkössä syvää ehkäpä kauheaa totta.
Asbjörn Krag alkoi tuntea itsensä aivan riemastuneeksi. Nyt oli hän
taasen saanut asian askaroitavakseen. Hän oli täydellisesti unhottanut
olevansa oikeastaan väsyksissä ja rikki reväistynä kaikkien Göteborgin
ponnistuksien jälkeen. Ja yhtä täydellisesti oli hän unohtanut
ystävänsä, tukkukauppiaan, jota hän tervehtisi huomenna. Hänestä ei
ollut olemassa mitään muuta kuin taikailveilijän salaisuus. Hän kulki
verkkaan katua eteenpäin ja huomasi äkkiä kasvot, jotka hän luuli
tuntevansa. Niin, todellakaan ei tuo ollut muu kuin vanha sirkusjohtaja
Tanto, jonka hän useita kertoja ennen oli tavannut Kristianiassa. Tanto
oli jo tuntenut salapoliisin ja tuli viistoon kadun poikki johdattaen
kulkunsa suoraan häntä kohti.
-- Kas sehän oli minulle omituinen yhteensattuma! huudahti
hän puolitanskalaisella sekasotkulla. Niin, sanonpa yllätys.
Metsästelemässäkö, mitä?
-- Ei, vastasi Asbjörn Krag, lämpimästi puristaen ystävänsä kättä,
iloisena että sirkusjohtajan persoonassa oli tavannut vanhan tuttavan,
olen vaan tervehtimässä erästä ystävääni, joka ikäväkseni ei tule ennen
kuin huomenna.
-- Mainiota, mainiota. Silloin täytyy teidän, hitto vieköön, käydä
sirkuksessani, herra poliisimestari!
Sirkusjohtaja kutsui aina korkeita poliisimiehiä poliisimestareiksi.
-- Kyllä, vastasi Asbjörn Krag. Olen jo ajatellut sitä. Minunhan pitää
tulla katsomaan teidän suurta kuuluisuuttanne, taikailveilijää.
-- Niin, sen teidän pitää tehdä. Se on koko kummallinen Pelle-Jöns. Hän
voi saada naurulihakset käyntiin. Niin, hän on eräs arvoitus.
-- Arvoitus, herra johtaja. Mitä te sillä tarkoitatte?
-- En tunne häntä. En ole ennen koskaan nähnyt häntä. Ja silloin tulee
hän luokseni ja pyytää päästä palvelukseeni. Hän oli silloin kovin
hieno ja ja näytti melkeinpä lähettiläältä tai muulta sellaiselta. Ja
siltä hän näyttää vieläkin kun hänellä ei ole ilveilijäpukuaan.
-- "Paikkaa", sanoin minä. "Mihin hittoon voisin teitä käyttää, nuori
mies."
"Olen ilveilijä", sanoi hän. Mutta silloin täytyi minun todellakin
nauraa, herra poliisimestari, sillä en milloinkaan elämässäni ollut
nähnyt ilveilijää niin kummallisin totisin kasvoin.
Nähdessään minun epäilevän hänen komiikkerikykyään, sanoi hän voivansa
antaa näytteen samassa. No niin, se ei ollut hullumpaa. Ja silloin hän
antoi näytteen ja tunnustan, etten ollut milloinkaan ennen nauranut
niin lämpimästi kenellekään ilveilijälle. Vakuutan, herra
poliisimestari, että olen nähnyt useita ilveilijöitä.
Kun olin juuri ilveilijän tarpeessa, otin palvelukseeni tämän
lurjuksen. Ja tiedättekö mitä, herra poliisimestari. Naurettavimpia
kaikesta olivat hänen pyytämänsä palkkiot. Mitä sanotte
kahdestakymmenestä kruunusta illalta sellaiselle nerolle. Olisin hyvin
voinut maksaa sata kruunua ja sittenkin ansaita rahoja hänen
esiintymisellään.
Asbjörn Krag paloi kärsimättömyydestä saada keskeyttää puheliaan
johtajan sanatulvan muutamilla kysymyksillä.
-- Milloin, sanoi hän, milloin tämä tapahtui?
-- Siitä ei todellakaan ole pitkä aika. Se tapahtui viime viikon
kuluessa, heti kun olin tullut kaupunkiin. Suuressa loisto
ensi-iltanäytännössä oli minulla, häpeä sanoa, kehno huone. Sitten tuli
tämä ilveilijä ja heti tuli toinen ääni kelloon. Kolmena iltana oli
minulla täpötäysi huone. Kaikki tulivat sinne nähdäkseen ilveilijän.
Voitteko ajatella, herra poliisimestari, kun minä joku aika sitten
tarjouduin kaksinkertaistamaan hänen palkkiotaan, hänen siitä
ilmaisematta halaistua sanaa, sanoi hän vain: "ei, kiitos." Oletteko
kuulleet moista ennen, herra poliisimestari.
-- En, se kuulostaa todellakin uskomattomalta.
-- Niin, eikö totta. Sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen koko
sirkuselämäni aikana. Ja kun uudelleen kysyin häneltä, oliko se täyttä
totta, ettei hän tahtoisi tulla paremmin palkatuksi, vastasi hän vaan:
"En, kiitos! En tarvitse mitään rahoja."
-- Ehkä ilveilijänne on varakas?
-- Niin, sitä en tiedä. Hän antaa joka tapauksessa paljon rahoja
hotelliin, jossa asuu. Ei kellään meistä ole tosiaankaan varoja asua
ensiluokan hotellissa, ei edes minulla, joka olen johtaja, vielä
vähemmin hänen virkaveljillään, toisilla ilveilijöillä. Mutta hän --
niin, hän aivan hyvin asettuu Grand hotelliin ja passauttaa itseään
kuin kreiviä. Olenpa kuullut hänen juovan shampanjaa joka
päivällisissä. Sitten kieltäytyy hän ottamasta vastaan korkeampaa
palkkaa kun nuo vaivaiset 20 kruunua illalta, jotka myönsin, ennen kuin
minulla oli aavistustakaan siitä onnesta, jonka hän tekisi. Miten
arvelette sen käyvän laatuun, herra poliisimestari.
-- Se ei tietenkään käy ensinkään laatuun, vastasi Asbjörn Krag. Hänen
porvarillinen nimensä on Burns, minkä minä olen nähnyt hotellin
ilmoitustaululla.
-- Niin, siten hän ainakin kutsui itseään tullessaan ja pyytäessään
tointa. Mutta minä puolestani luulen hänen nimensä olevan toisen.
Luulen, että hän on joku valepukuinen ranskalainen kreivi.
Kristianialaissalapoliisi nauroi.
-- Teillä on runollisuuden taipumukset, sanoi hän -- kuten kaikillakin
sirkusjohtajilla. Miksi ranskalainen kreivi rupeaisi esiintymään
ilveilijänä jossain norjalaisessa sirkuskiertueessa.
Johtaja raapi niskaansa. Ei... ei... ei... ei voi olla oikeassa, mutta
silloin on hän, tuhat tulimmainen minut periköön, englantilainen
loordi.
-- Sitä otaksumaa vastaan voin vetää juuri samat todistukset.
-- Niin, mutta mikä hitto hän sitten on?
-- Suoraan sanoen, herra johtaja, ajattelin juuri kysyä teiltä sitä
samaa.