Zillah vilkaisi kelloonsa. Se oli kymmentä vailla yhdeksän. Oli
täsmälleen puoli tuntia Lauristonin junan saapumiseen. Hetkeäkään
epäröimättä hän kääntyi takaisin Star-kadulle, riensi Edgware-tielle,
otti ensimmäiset tapaamansa ajopelit ja käski ajajan laskettaa
mahdollisimman nopeasti Great Northern-radan asemalle. Mitä muuta
saattoikin tapahtua, Lauriston oli saatava käsiin ja häntä oli
varoitettava.
Vuokra-ajuri kiidätti aika vauhtia pitkin Marylebone- ja Euston-katuja,
ja King's Crossin sisäänkäytävän yläpuolella olevan kellon osoittajat
eivät olleet vielä aivan neljännestä yli yhdeksänkään, kun Zillah
laskeutui siinä maahan. Hän kiirehti sisälle tulevain junain
pysähdyslaiturille. Koko matkan ajurin rattailla istuessaan hän
oli pohtinut, mitä oli tehtävä sitten, kun hän tapasi Lauristonin
-- ei sitä oliko hänen kerrottava nuorukaiselle asian viimeisestä
vaiheesta, sillä se oli hänestä selvää, vaan mitä häntä oli neuvottava
tekemään, jotta noudatettaisiin Ayscoughin vihjausta ja Lauristen
pysyisi kätkössä toistaiseksi. Zillah tunsi häntä jo kylliksi
tietääkseen, että hänellä oli ylevä ja rohkea mieli ja että hänelle
olisi vastenmielistä kaikenlainen piileskeleminen tai paon ajatuskin.
Mutta mikä muu keino olisi mahdollinen, jos hän haluaisi välttää
vankilaan joutumista? Zillah oli useammin kuin yhden kerran lyhyen
liike-uransa aikana joutunut tekemisiin poliisiviranomaisten ja
heidän menettelytapansa kanssa ja hän tiesi, ettei ollut olemassa
mitään, josta ammattisalapoliisi olisi enemmän pitänyt kuin siitä,
että sai seurata helpoimpia ja luotettavimpia jälkiä. Hän oli heti
osannut arvioida kaiken sen merkityksen, mitä Ayscough oli hänelle
kertonut -- hän tiesi millainen poliisien ajatuksenkulku olisi tässä
asiassa. Heille riittäisi täydellisesti se, että niissä sormuksissa,
joita Andie Lauriston väitti omikseen, oli aivan samanlaiset merkit
kuin Multenius-ukonkin omissa. Nyt, kun poliisiviranomaisilla oli
tuo tosiasia tiedossaan, he arvelematta ja epäröimättä jättäisivät
kaikki muut Multeniuksen kuolemaan liittyvät salaperäiset vaiheet
ja haarautumat oman onnensa nojaan tai aikaa myöten selvittelemään
itse itsensä. Yksi asia oli varma -- Andie Lauriston oli suuremmassa
vaarassa nyt kuin koskaan ennen siitä lähtien, jolloin Ayscough
oli tavannut hänet panttitoimistosta lähdössä. Zillahin täytyi
pelastaa hänet -- vaikkapa vastoin hänen omia väitteitään, jos niin
tarvittaisiin.
Mutta ennenkuin pohjoisesta tuleva juna saapui, valmisti kohtalo
hänelle vielä uudenkin kokemuksen. Hän oli asettunut erään hyvin
voimakkaan lampun alle juuri tulevain junain asemalaiturin päähän,
jotta Lauriston, jonka ehdottomasti täytyi mennä siitä ohitse,
huomaisi hänet varmasti. Kun hän kääntyi äkkiä katsomaan katon
rajassa olevaa kelloa, huomasi hän nuoren pitkän, voimakasjäsenisen
miehen, jonka ihonväri oli hyvin ruskea aivan kuin Etelän aurinko
olisi sitä kauan paahtanut. Hän seisoi siinä erään joutilasten
ryhmän takana raskas päällystakki ja sen alla oleva nuttu avoimina
ja tunnusteli liivintaskuaan ikään kuin tulitikkuja etsien --
sytyttämätön sikaari jokseenkin tylyn ja lujan näköisten huulien
välissä. Mutta Zillah ei katsellut hänen huuliaan tai sikaariaan tai
haparoivia sormiaan tuon ensimmäisen yleissilmäyksen jälkeen -- hänen
silmänsä tuijottivat suoraan erääseen esineeseen, joka kimmelsi hänen
päänsä yläpuolella loistavan kirkkaan lampun valossa. Miehellä oli
vanhanaikuiset, kahdella nappirivillä varustetut kuviolliset liivit,
mutta niin matalat, että niiden yläpuolelta näkyi aika paljon hänen
paidanrintaansa. Ja siinä Zillah näki miehen sinisen, vapaaksi solmuksi
sitaistun kaulanauhan alapuolella paidannapin, jonka hänen harjaantunut
katseensa heti totesi platinaiseksi, ja siihen oli kaiverrettu sama
kummallinen merkki, jonka hän oli jo nähnyt kerran aikaisemmin samana
päivänä -- Melkyn näyttämässä kalvosinnapissa.
Tyttö oli heti paikalla vakuutettu siitä, että tässä oli sama mies,
joka oli käynyt rouva Goldmarkin ruokalassa. Hänen ensimmäinen
mielijohteensa oli vaatia miestä edesvastuuseen tästä seikasta, --
mutta kun Zillah oli päässyt vähän lähemmäksi häntä, löysi mies
tulitikkulaatikkonsa, raapaisi tikun ja alkoi sytyttää sikaariaan.
Samassa saapui kohdalle pikajunan veturikin kovasti läähättäen ja
pysähtyi juuri heidän kohdalleen. Ihmiset alkoivat asemalaiturilla
liikkua ja työnsivät Zillahin syrjään. Hänen asemansa oli tosiaankin
hankala -- oliko hänen pidettävä silmällä miestä ja siten ehkä
eksyttävä Lauristonista, sillä ihmisiä tungeskeli jo pois junasta,
vai --
Mies puuhaili yhä joutilaan näköisenä sikaareineen. Zillah kääntyi ja
astui muutamia askeleita eteenpäin asemalaiturilla. Äkkiä hän huomasi
Lauristonin, riensi häntä kohti ja tarttuen hänen käsivarteensa veti
hänet lampun luokse. Mutta juuri noina neuvottomuuden hetkinä mies oli
hävinnyt.