Zillah nojautui äkkiä siihen pöytään, jonka ääressä hän seisoi, ja
Ayscough, joka tarkoin piti silmällä uutisensa vaikutusta, näki hänen
kalpenevan. Zillah tuijotti häneen jonkin aikaa mitään puhumatta.
Sitten häneltä pääsi kimeä huudahdus, ja samassa hetkessä väri palasi
hänen kasvoilleen -- entistäkin voimakkaampana hämmästyksen ja
suuttumuksen vaikutuksesta.
"Mahdotonta!" hän virkkoi. "Sitä en voi uskoa! Meidän sormuksissamme
saattaa olla merkkejä sisäpuolella -- se on hyvinkin luultavaa. Mutta
kuinka ne voisivat olla samanlaisia kuin hänen sormuksissaan?"
"Uskokaa minua, kun sanon niin olevan", vastasi Ayscough. "Olen
omin silmin nähnyt niissä olevat merkit. Tänä iltana johtui erään
meikäläisen päähän tutkituttaa nuo kaikki sormukset tarkoin jollakin
asiantuntijalla -- hän kutsutti erään miehen Edgware-tien varrella
olevasta jalokivikaupasta. Tuo mies osoitti hyvinkin pian, että noiden
sormusten sisäpuolella, joita nuori Lauriston väittää omikseen ja jotka
hän sanoo perineensä äidiltään, on muutamia erikoisia merkkejä --
kultasepän merkeiksi tuo mies niitä nimitti -- jotka ovat ehdottomasti
samanlaisia kuin muutamissa niistä sormuksista, jotka olivat
tarjottimella tällä pöydällä. Niin on asia, uskokaa minua -- olen itse
nähnyt ne kaikki! Ja ymmärrättehän mitä se merkitsee! Meikäläiset ovat
nyt tietysti ehdottomasti vakuutettuja siitä, että Lauristonin kertomus
on väärä ja että hän sieppasi nuo kaksi sormusta tarjottimelta.
Ymmärrättehän?"
"Oletteko itse siitä vakuutettu?" kysyi Zillah.
Ayscough epäröi ja pudisti lopuksi päätään.
"No, meidän kesken sanoen, en ole", hän vastasi. "Minulla on alun
pitäen ollut se tunne, että tuo nuorukainen on kylläkin viaton. Mutta
se on kummallinen juttu -- ja se on kauheaa hänelle. Ja -- mikä muu
selitys voi olla mahdollinen?"
"Sanotteko nähneenne nuo merkit", virkkoi Zillah. "Tuntisitteko ne
vieläkin? Muissa esineissä?"
"Varmasti", vastasi Ayscough. "Voin sanoa teille, millaiset ne ovat.
Niissä on M-kirjain ja kaksi ristiä, yksi kummallakin puolella
kirjainta. Ne ovat hyvin pienet ja kuluneetkin. Se mies, josta puhuin
teille, käytti jonkinlaista suurennuslasia."
Zillah kääntyi pois ja meni myymälään, joka oli aivan pimeänä.
Ayscough, joka odotti häntä, kuuli avainta käännettävän ja sitten
metallin kilahduksen. Pian tyttö palasi tuoden mukanaan toisessa
kädessään sametilla päällystetyn tarjottimen, toisessa kultasepän
suurennuslasin.
"Kaikki sillä tarjottimella olevat sormukset, josta puhutte ja jonka
veitte mukananne, ovat hyvin vanhaa varastoa", sanoi Zillah. "Olen
kuullut isoisäni kertovan, että hänellä oli ollut hallussaan joitakin
niistä kolmisenkymmentä vuotta, vieläpä kauemminkin. Tässä on muutamia
samanlaisia -- katsokaammepa, onko niissä samanlaisia merkkejä."
Viiden minuutin kuluttua Zillah oli pannut syrjään muutamia sormuksia,
joissa oli Ayscoughin kuvailema merkki, ja hän kääntyi niistä
Ayscoughin puoleen pelästyneen näköisenä.
"En voi ymmärtää sitä!" hän huudahti. "Tiedän, että nämä sormukset
sekä tuolla poliisilaitokseen viedyllä tarjottimella olevat ovat osa
vanhasta varastosta, joka isoisälläni oli meidän tänne tullessamme.
Hänellä oli monta vuotta sitten liike Cityssä -- en tiedä aivan
täsmälleen missä kohdin -- ja nämä kuuluvat siihen varastoon, jonka hän
toi sieltä. Mutta kuinka herra Lauristonin sormuksissa saattoi olla
samanlaiset merkit? Sillä, mikäli minä ammattiamme tunnen, nuo olivat
salaisia merkkejä -- isoisäni yksityinen leima!"
"Niin, aivan oikein. Teidän on helppo kuvitella mitä meikäläiset ovat
taipuvaisia siitä sanomaan", virkkoi salapoliisi. "He väittävät nyt,
etteivät ne kaksi sormusta, joita Lauriston sanoo omikseen, ole hänen
eikä hänen äitinsä, vaan että hän varasti ne isoisänne tarjottimelta.
He ovat nyt piintyneet siihen ajatukseen."
"Mihin he sitten ryhtyvät?" kysyi Zillah levottomasti. "Onko hän
vaarassa?" Ayscough vilkaisi häneen salaperäisen näköisenä.
"Meidän kesken sanoen", hän virkkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi,
"tulin tänne yksityishenkilönä -- omasta halustani nimittäin. Olisin
pahoillani, jos tämä tosiaankin saadaan tuon nuoren miehen syyksi
-- siihen tosin kätkeytyy jotakin salaperäistä, mutta se on saatava
selville. Hän kuuluu nyt lähteneen etsimään käsiinsä sellaista
henkilöä, joka voi todistaa noiden sormusten todella kuuluneen hänen
äidilleen. Te epäilemättä tiedätte, minne hän on lähtenyt?"
"Kyllä -- mutta sitä en kerro", virkkoi Zillah lujasti. "Älkää
kysykökään minulta!"
"Hyvä on -- en minä sitä halua tietää", vastasi Ayscough. "Ja teillä
on luultavasti aavistus siitäkin, milloin hän palaa? Aivan oikein --
noudattakaapa minun vihjaisuani. Pitäkää hänet vähän aikaa poissa
näkyvistä -- estäkää häntä pääsemästä tähän kaupunginosaan. Ilmoittakaa
hänelle noista merkeistä -- ja jos hän voi selittää, niin kaikki
hyvin. Ymmärrättehän? Ja tämä kaikki pysyy tietysti vain meidän kahden
tietonamme."
"Olette hyvin ystävällinen, herra Ayscough", sanoi Zillah lämpimästi.
"En tule unohtamaan teidän avuliaisuuttanne ja olen varma siitä, että
tuo sormusten merkkejä koskeva juttu selviää -- mutta miten, sitä en
tiedä."
"Tehkää siis niin kuin olen sanonut", virkkoi salapoliisi.
"Melky-serkullenne ja tuolle nuorelle skotlantilaiselle herralle voitte
mainita asiasta -- antakaa heidän pitää Lauristonia syrjässä muutamia
päiviä. Sillä välin -- tämä on tosiaankin hyvin kummallinen juttu! --
voi sattua jotakin, joka todistaa jonkun toisen syylliseksi sitovasti.
Minulla on omat mielipiteeni ja käsitykseni -- mutta saammehan nähdä.
Ehkäpä saamme vielä todeta aika paljon -- ja jokainen tulee olemaan
enemmän ymmällään kuin on osannut aavistaakaan."
Lausuttuaan tämän hämärän ja pahaa ennustavan arvelun Ayscough lähti
pois ja Zillah vei sormukset takaisin myymälään ja lukitsi ne sinne.
Sitten hän istuutui odottamaan rouva Goldmarkia ja ajattelemaan. Hän
ei ollut koskaan hetkistäkään epäillyt Lauristonin sanoja eikä hän
epäillyt niitä nytkään. Mutta hän käsitti kyllä nopeasti, mikä vakava
merkitys kaikella sillä saattoi olla, mitä salapoliisi juuri oli
kertonut hänelle, ja hän tajusi, että tosiaankin oli toimittava hänen
antamainsa ohjeitten mukaan. Hän pukeutui lähteäkseen ulos ja pyysi
anteeksi rouva Goldmarkilta tämän palatessa kotoaan. Mainitsematta
hänelle mitään asiansa laadusta hän kiirehti Star-kadulle Melky
Rubinsteinia tapaamaan ja kertomaan hänelle uudesta asiain vaiheesta.
Rouva Flitwick avasi itse oven Zillahille ja ohjasi hänet kapeaan
käytävään. Mutta Melkyn nimen kuullessaan hän pudisti päätään.
"En ole nähnyt herra Rubinsteinia vilaukseltakaan aamun jälkeen", hän
virkkoi. "Hän lähti ulos tuon nuoren skotlantilaisen herran kanssa,
joka tuli tänne eilen herra Lauristonia kysymään. Eikä hän ole
käväissytkään kotona -- ei edes pistänyt nenäänsä ovesta sisään. Ja
kello kahdentoista aikana hänelle tuli sähkösanoma -- jo toinen tänä
aamuna. Ensimmäisen hän tietysti sai ennen uloslähtöään, puolenpäivän
aikana saapunut odottaa häntä yhä. Ei, en ole nähnyt häntä koko
päivänä."
Zillahin nopea ajatuskyky oli heti toimessa hänen kuultuaan
sähkösanomasta.
"Oh, minä tunnen kaikki tuota sähkösanomaa koskevat seikat, rouva
Flitwick", hän virkkoi. "Se on yhtä paljon minulle kuin serkullenikin.
Antakaa se minulle, ja jos herra Rubinstein palaa pian, tai milloin
tahansa hän tulleekin, sanokaa minun ottaneen sen ja pyytäkää häntä
heti tulemaan luokseni -- se on tärkeää."
Rouva Flitwick toi sähkösanoman heti, ja Zillah, lausuen vielä
uudelleen terveisensä Melkylle, poistui kiireesti. Mutta ensimmäisen
lampun kohdalla hän pysähtyi, repi auki sähkösanoman ja alkoi lukea
sitä. Se oli Lauristonilta niin kuin hän oli otaksunutkin ja oli
jätetty sähkölennätintoimistoon Peeblesissä kello yksitoista samana
aamuna.
"Saanut välttämättömiä tietoja palaan heti tulkaa tapaamaan
minua King's Crossilla yhdeksän ja kaksikymmentä tänä iltana.