Zillah oli kuunnellut, kuinka Lauriston vastaili Parminterin tarkkoihin
kysymyksiin, niin levottoman näköisenä, että sen huomasivat kaikki
hänen lähellään istuvat. Nämä levottomuuden merkit lisääntyivät yhä
hänen astuessaan hitaasti aitioon ja hän loi oikeuden puheenjohtajaan
melkein vetoavan katseen. Mutta tämä vain katseli papereitaan, ja
Zillahin oli pakko kääntyä Parmnterin puoleen, jonka ääni muuttui
tavallistakin imelämmäksi hänen puhutellessaan Zillahia. Kun
Parminter seisoi Zillahin edessä, olisi häntä tosiaankin voinut
pitää ystävällisenä ja hyväntahtoisena herrasmiehenä, jonka ainoana
päämääränä oli ilmaista sääliä ja lohduttelua. Mutta harvoilta
läsnäolijoilta oikeussalissa jäi kuitenkaan huomaamatta niiden
kysymysten tarkoitus, joita hän alkoi esittää kaikkein makeimmalla ja
lempeimmällä äänellään.
"Ymmärtääkseni olette auttanut isoisävainajaanne hänen liikkeessään?"
kysyi Parminter. "Aivan niin. No, kuinka kauan olette ollut hänen
apulaisenaan?"
"Siitä lähtien kun pääsin koulusta kolme vuotta sitten", vastasi Zillah.
"Kolme vuotta -- tosiaanko! Ja luullakseni olette asunut hänen luonaan
jo muutamia vuosia ennen sitä?"
"Aivan pikku tytöstä asti", myönsi Zillah.
"Herra Multenius-vainaja on siis kasvattanut teidät? Niin oikein, te
siis tunsitte hänen liikettään jonkin verran jo kouluaikananne?"
"Kyllä, hän opetti minulle monta seikkaa."
"Te olitte tietysti aina saapuvilla -- vai mitä. Saanen otaksua, että
te vähitellen tutustuitte aika hyvin niihin esineisiin, joita isoisänne
liikkeessään käsitteli? Tietysti -- kiitos. Teitä tosiaankin mainitaan
jonkinlaiseksi asiantuntijaksi jalokivien ja metallien alalla?"
"Tunnen niitä koko paljon", vastasi Zillah.
"Te osasitte sanoa jonkin esineen arvon yhtä tarkoin kuin isoisänne?"
"Kyllä -- tavallisten esineitten."
"Ja te tunsitte oikein hyvin isoisänne varaston?"
"Kyllä."
Parminter viittasi sitä viranomaista, jolla oli hallussaan
sormustarjotin, asettamaan sen todistajain aition reunalle.
"Suvaitkaa ystävällisesti katsella tätä tarjotinta ja sen sisällystä",
hän virkkoi. "Tunnette sen tietysti. Aivan niin. Tiedättekö nyt, missä
tuo tarjotin oli teidän lähtiessänne ulos ja jättäessänne isoisänne
yksin eilen iltapäivällä?"
"Kyllä", vastasi Zillah epäröimättä. "Myymälän perällä olevan
asuinhuoneen pöydällä -- jossa sen näin sisään tullessanikin. Isoisäni
oli ottanut sen esiin ulkoakkunalta kiilloittaakseen sormukset."
"Tiedättekö, kuinka monta sormusta tarjottimella oli?"
"En. Ehkä kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä."
"Niin kuin helposti näkee, ovat ne irrallaan tarjottimella, joka on
verhottu sametilla. Pidettiinkö niitä aina tuolla tavoin? Aivan noin.
Ja te ette tiedä kuinka monta siinä oli -- ettekä kuinka monta siinä
pitäisi olla nyt? Oikein, oikein. Siinä on nyt tarkalleen sanoen
kaksikymmentäseitsemän sormusta -- ette voi sanoa, onko se oikea määrä?"
"En", vastasi Zillah, "eikä isoisänikään olisi voinut sitä sanoa. Joku
sormus olisi voinut pudota tuolle tarjottimelle tai joutua pois siitä.
Ne ovat kaikki vanhoja sormuksia."
"Mutta -- arvokkaita?" kysäisi Parminter.
"Muutamat ovat. Toiset eivät kovinkaan."
"Mitä oikein ymmärrätte sanalla arvokas? Mikä esimerkiksi on tässä
olevan halvimman sormuksen hinta ja mikä kaikkein arvokkaimman?"
Zillah vilkaisi melkein välinpitämättömästi edessään olevaan
tarjottimeen.
"Muutamat noista sormuksista ovat vain viiden punnan hintaisia. Jotkut
harvat parin-, kolmenkymmenen, pari on arvokkaampaa."
"Ja -- ne ovat kaikki vanhoja?"
"Ne ovat kaikki vanhanaikuista työtä", sanoi Zillah. "Ne ovat jokainen
monta vuotta sitten valmistettuja. Timantit ja helmet ovat tietysti
oikeita."
Parminter ojensi hänelle sen paperiarkin, jolla Lauristonin sormuksia
oli näytetty puheenjohtajalle ja valamiehille.
"Olkaa hyvä ja katsokaa näitä sormuksia", hän virkkoi tyynesti. "Ovatko
ne samaa lajia ja samanarvoisia kuin tarjottimella olevat sormukset?"
"Ovat", myönsi Zillah. "Suunnilleen samaa."
"Mikä on noiden sormusten hinta erikseen?" kysyi Parminter. "Olkaa hyvä
ja ilmaiskaa meille mielipiteenne ammatti-ihmisenä."
Zillah kumartui hetkiseksi tarkastamaan molempia sormuksia ja käänteli
niitä.
"Tämän arvo on suunnilleen kolmekymmentä ja tuon noin viisikymmentä
puntaa", hän vastasi vihdoin.
"Toisin sanoen nämä kaksi sormusta ovat samanlaisia muodoltaan ja
arvoltaan kuin parhaat tarjottimella olevat sormukset?"
"Tunnetteko noita kahta sormusta?"
"En, -- en ollenkaan."
Parminter vaikeni hetkiseksi ja kiinnitti valamiesten huomion itseensä
terävällä katseellaan, ennenkuin kääntyi taas todistajan puoleen.
"Olisitteko tuntenut jonkin tarjottimella olevista sormuksista?" hän
kysyi.
"En", vastasi Zillah. "En olisi."
"Ette siis voi millään tavalla sanoa ovatko nuo sormukset tuolta
tarjottimelta otetut?"
"En!"
"Asian laita on siis, että kaikki nuo sormukset -- kaksi paperiarkilla
ja kaksikymmentäseitsemän tarjottimella -- ovat samaa lajia, mitä tulee
ikään ja valmistustapaan -- kaikki aivan toistensa kaltaisia?"
"Niin ovat", myönsi Zillah.
"Ettekö te voi -- kaikki mitä sanotte on valallanne vahvistettu,
muistakaa se -- ette voi ehdottomasti väittää, että noita kahta
sormusta ei ole otettu tarjottimelta toisten joukosta?"
"En", vastasi Zillah. "Mutta en voi myöskään sanoa, että ne olisi
otettu. Ja minä en sitä uskokaan. Minä en usko niitä meidän
sormuksiksemme!"
Parminter hymyili rauhallisesti ja loi taas pikaisen katseen
valamiehiin, jotka näyttivät tuntevan mielenkiintoa juttua kohtaan.
Sitten hän kääntyi Zillahin puoleen esittäen uuden sarjan kysymyksiä.
"Kuinka kauan olette tuntenut viimeisen todistajan, Andrew
Lauristonin?" hän kysyi.
"Viime viikosta alkaen", vastasi Zillah.
Hän oli punastunut kuullessaan Lauristonin nimen, ja Parminter huomasi
sen heti.
"Kuinka tutustuitte häneen?"
"Hänen tullessaan liikkeeseemme asialle."
"Panttaamaan kelloaan, luullakseni?"
"Niin"
"Te suorititte sen asian hänen kanssaan?"
"Minä."
"Ette ollut koskaan ennen nähnyt häntä?"
"En."
"Oletteko nähnyt häntä sen koommin?"
Zillah epäröi hetkisen.
"Tapasin hänet -- sattumalta -- Kensingtonin puutarhassa sunnuntaina",
hän vastasi vihdoin.
"Puhelitteko hänen kanssaan?"
"Puhelin", myönsi Zillah.
"Panttaamisestako?"
"Ei", kuului vastaus. "Hänen työstään -- kirjailemisesta."
"Kertoiko hän teille olevansa hyvin ahtaalla?"
"Minä tiesin sen!" sanoi Zillah. "Olihan hän pantannut kellonsa."
"Ehkä -- te näytätte olevan erittäin hyvä liikeihminen -- ehkäpä
annoitte hänelle jonkin neuvon?"
"Niin annoinkin. Neuvoin häntä niin kauan kuin hänellä suinkin oli
jotakin pantattavaa välttämättä hankkimaan rahaa taskuunsa."
"Erinomainen neuvo", huomautti Parminter hymyillen. Hän nojautui
eteenpäin katsellen todistajaa vakavammin. "Mainitsiko Lauriston
sunnuntaina tai aikaisemmin hänet tavatessanne mitään hallussaan
olevista kahdesta sormuksesta?"
"Ei", vastasi Zillah.
Parminter vaikeni, epäröi, kumarsi äkkiä oikeuden puheenjohtajalle ja
istuutuen jälleen paikalleen veti esiin nuuskarasiansa. Puheenjohtaja
viittasi Zillahia poistumaan todistajain aitiosta ja keskeytti
Parminterin nuuskaushommat.
"Luullakseni on parasta lykätä asia nyt tässä vaiheessa", hän virkkoi.
"Ilmeisestikään emme voi saada sitä loppuun tänään." Hän kääntyi
valamiehiin. "Ehdotan, että tätä kuulustelua jatketaan viikon päästä",
hän virkkoi. "Sillä välin --"
Hänen mielenkiintonsa suuntautui nyt äkkiä Melky Rubinsteiniin, joka
nousi levottoman ja epäröivän näköisenä paikaltaan ja astui pöydän
eteen pyytäen julkisesti puheenvuoroa.
"Mitä nyt?" kysyi puheenjohtaja. "Kuka olette? Aivan oikein, sama
todistaja, joka totesi ruumiin Daniel Multeniukseksi. No niin?"
"Herra puheenjohtaja", virkkoi Melky kaikkein juhlallisimmalla
äänellään. "Tätä kuulustelua ei ole johdettu oikealla tavalla! En
tarkoita teitä -- mutta nämä herrat, poliisi ja herra Parminter ovat
väärillä jäljillä. Ymmärrän, mitä he ajavat takaa, ja he ovat väärässä!
He salaavat todisteita, herra puheenjohtaja." Melky kääntyi Ayscoughiin
päin. "Millaisena johtolankana käytetään tuota vanhaa kirjaa?" hän
kysyi. "Miksi ette ole esittänyt sitä? Olen Daniel Multenius-vainajan
läheisin miespuolinen sukulainen ja väitän, että se johtolanka on
aika paljon tärkeämpi kuin mikään muu tänä aamuna esitetyistä. Mitä
siitä kirjasta nyt arvellaan, herra Ayscough? Sanokaahan -- mitä siitä
kuuluu? -- ja mitä sen omistajasta tiedetään?"
"Mitä se on?" kysyi puheenjohtaja. "Jos on jotakin --"
"Jotakin, herra!" huudahti Melky. "Siinäpä on juuri -- sillä välillä,
jolloin serkkuni neiti Zillah Wildrose lähti hyvässä voinnissa olevan
vanhuksen luota ja ennenkuin herra Lauriston tapasi hänet kuolleena,
on myymälässä käynyt joku, joka on jättänyt asuinhuoneen pöydälle
arvokkaan kirjan, ja se kirja, kaikkien aamulehdissä olleitten
ilmoitusten mukaan, on Sussex-aukion varrella asuvan parlamentinjäsenen
herra Spencer Levendalen omaisuutta. Miksi ei sitä asiaa ole esitetty?
Miksi ei herra Levendalea ole kutsuttu tänne? Pyydän teitä, herra
puheenjohtaja, kiinnittämään siihenkin huomiotanne! Sen takana on
enemmän --"
Puheenjohtaja nosti kätensä ja viittasi poliisipäällikön ja Parminterin
pöytänsä luokse. Hetkisen kuluttua kutsuttiin Ayscough. Ja Lauriston,
joka odotteli tämän neuvottelun tulosta, huomasi, ettei puheenjohtaja
ollut oikein tyytyväinen. Hän kääntyi äkkiä poliisipäällikön puoleen
esittäen kysymyksensä niin kuuluvasti, että kaikki oikeussalissa olevat
sen kuulivat.
"Miksi ei kirjaa koskevia seikkoja esitetty heti alussa
oikeusistuimelle?" hän kysyi. "Minusta nähden siinä on peräti tärkeä
johtolanka. Se seikka, että sieltä löydettiin kirja, olisi pitänyt
ehdottomasti mainita heti. Lykkään asian tästä päivästä viikon päähän,
ja te saatte tuoda silloin kirjan ja haastaa herra Spencer Levendalen
tänne todistajaksi. Siis viikon päästä, herrat!"
Melky Rubinstein kääntyi, kuiskasi jotakin nopeasti Zillahille ja rouva
Goldmarkille, pisti sitten kätensä Lauristonin kainaloon ja veti hänet
nopeasti pois oikeussalista.